Maria Veitola: Vielä yksi?

Ei kyllä täällä mene kaksi lasta siinä missä yksi. Minulle toisen lapsen syntymä oli paljon suurempi "shokki" kuin ensimmäisen lapsen syntymä siis elämä muuttui enemmän verrattuna aiempaan. Kai se riippuu vähän niistä lapsistakin, että millaisia ovat. Elämä varmaan helpottaa, kun vauva-aika on ohi niin lapset voi helpommin "niputtaa" eli voivat alkaa noudattaa samaa rytmiä, syömään samaa ruokaa, leikkimään keskenään jne.

Nykyisin perheet ovat melko yksin. Apua ei saa ennenkuin se on jo myöhäistä. Ei ihme että päiväkodit ja koulut ovat pulassa sen materiaalin kanssa.

Ilman muuta toinen lapsi perään. Itse sain kuopuksen 42-vuotiaana ja kaikki meni huomattavasti helpommin, kun esikoisen kanssa harjoitellessa. Suosittelen. Pysyy myös nuoremman näköisenä, kun hormonit hyrrää!

Juuri näin.

No kyllä ainakin minulla se toinen lapsi lapsi menee siinä kuin yksikin. On jopa helpompaa kun lapset viihdyttävät toisiaan, eikä tarvitse ohjelmatoimisto Äitiä siinä koko ajan vierellä keksimässä tekemistä.

Eli älä sano niin ilman omaa kokemusta ;-)

Meilläkin menee nykyään kaksi siinä missä yksikin. Lapset 3v ja 5v. Mutta kyllä silloin kun nuorempi oli vauva, ja esikoinen uhmaiässä, oli välillä hermot kireinä.

Nyt olen onnellinen, että lapsia on kaksi. He leikkivät ihanasti keskenään. En keksi mitään tilannetta, missä selviäisin helposti, jos lapsia olisi vain yksi. Lomamatkat ovat kalliimpia, mut se on pieni hinta onneen nähden. :)

Meilläkin kaksi, nyt 6v ja 8v, ja kyllä niistä niin palojn seuraa on toisilleen että helpommalla pääsee näin.

Jos toinen on poissa, on toinen ihan levoton ja koko ajan valittamassa tekemisen puutetta.

Komppaan kolmosta. Kun lapset ovat vanhempia, niin heistä on seuraa toisilleen, mutta vauva+uhmis-yhtälö oli ainakin meillä raskas, koska pienempi oli todella huono nukkuja. Kun ekat kaksi vuotta käytännössä valvoin puolet yöstä ja nousin varhain aamulla parin tunnin unilla viihdyttämää isompaa sisarusta, tuntui että mitä ihmettä tässä on tullut tehtyä.

Mutta nykyään on siis helppoa, ja minäkin olen iloinen että molemmat tuli tehtyä. :)

Kohdallani enemmän kuin ajankohtainen aihe.

Kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi, paitsi jos lapset ovat puolihoidolla. Entä nukkuminen? Entä rasittavat raskausvaivat, kun esikoinenkin vielä vaatii jatkuvaa hoitoa ja vahtimista? Kun lasten ikäero taas on vähintään 5 vuotta, esikoisesta voi olla apuakin.

Kakkosen vauva-aika on tietenkin rankkaa, jos esikoinenkaan ei ole kuin vuoden-kahden vanha. Pitäisi koko ajan olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Sitten helpottaa, kun jälkimmäinenkin lähestyy kahta. Silloin pienellä ikäerolla olevat sisarukset touhuavat jo mukavasti yhdessä ja vanhemmat saavat hengähtää ja ehtivät jopa harrastaa jotakin. Itse en jaksaisi olla koko ajan viihdyttämässä ja keksimässä tekemistä, joten on ihanaa katsoa, kun lapset itse keksivät mitä luovempia leikkejä ja mikä yhteishenki heidän välillään vallitsee! Jotta en maalaisi kuitenkaan liian ruusuista kuvaa sisarusrakkaudesta, niin kyllä se kinastelu ja suoranainen taistelu milloin mistäkin pistää pinnaa kireälle aika ajoin ;)

Minä tein esikoiselle pikkusisaruksen leikkikavriksi. Nyt ovat jo aikuisuuden kynnyksellä eivätkä ole koskaan nämä veljekset juuri kesksenään leikkineet. Onneksi olivat kuitenkin todella helppoja vauvoja ja leikki-ikäisiä molemmat ja raskaana haluaisin olla muuten vaan, kun oli niin kivaa.

Minä sain esikoiseni 36-vuotiaana, ja kuopuksen 38-vuotiaana, kun lapsille tuli ikäeroa 1v 9kk. Ja muistan, kuinka kuopusta imettäessäni ajattelin joka ikinen päivä, ettei näin onnellinen voi edes olla. Oli ihan mahtavaa olla kahden lapsen äiti.

Työterveyslääkäri sanoi minulle ensimmäisen lapsen jälkeen, että "jos mietit toista lasta ja epäilet hankintaa ja sitä, voiko toista enää rakastaa yhtä paljon, niin muista, että voi. Rakkaus vain lisääntyy." Oikeassa oli.

Kyllä minä kävin lasten kanssa muskarissa ja seurakunnan perhekerhossa. Hankin tuplarattaat ja lenkkeilin koiran kanssa kuten ennenkin. Mieheni on alusta saakka ollut hyvä ja lasten kanssa viihtyvä vanhempi, joten edes omat harrastukset eivät jääneet. Pikku reissujakin olen tehnyt, silloin mies hoitaa perheen.

Nyt lapset ovat 3- ja 5-vuotiaat, ja ovat jo pari vuotta leikkineet tiiviisti yhdessä. Kun haen heidät hoidosta, he ovat hetken kanssani, ja painelevat yläkertaan leikkimään. Melkein ikävöin.

Pienempi lapsi palvoo isoveljeään, eikä mikään ole hellyttävämpää kuin lasten keskinäinen halaaminen ja hellyydenosoitukset. Kun toinen on niin tärkeä. Tokihan riidelläänkin.

Minä ajattelen aina, että yhden lapsen vanhemmilla on rankkaa - heidän lapsensa eivät kipitä yläkertaan leikkimään niin, että saat rauhassa juoda kahvit tai tehdä ruokaa. Eivät pyydä lupaa leikkiä hiekkalaatikolla vähän, ja hups - tunti vierähti taas. Yksi lapsi tarvitsee seuraa vanhemmiltaan. Lähes koko ajan. Kauan. Tokihan kaikki lapset tarvitsevat vanhempiaan, mutta jokaiselle jää myös omaa reviiriä.

Suomalaisissa perheissähän on keskimäärin kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla, joten tästä aiheesta puhuminen saa monessa aikaan, ehkä ihan oikeutetusti, vastareaktion. Varmasti joukkoon mahtuu sellaisia, joiden molemmat lapset ovat olleet hyviä nukkumaan ja temperamentiltaan rauhallisia, samanlaisia, jolloin leikitkin ovat menneet hyvin yhteen. Mutta jos lapsista toinen tai molemmat ovat tulta ja tappuraa, huonoja nukkumaan, taipuvaisia mustasukkaisuuteen tai kateuteen, niin kyllä siinä aikamoinen soppa on monessa perheessä saatu aikaiseksi. Tutkimusten valossa kun kaksilapsissa perheissä, joissa se noin kahden vuoden ikäero, on myös eniten sisaruskateutta. Siis ihan läpi elämän, ei vain ensimmäiset vuodet. Mustasukkaisuus näyttäisi laantuvan kun lapsia on useampia, ja vanhemman huomionpuutetta voi paikata toinen tai useampi sisarus.

Useiden psykologisten tutkimustenhan mukaan lapsille paras ikäero olisi noin 3-4 vuotta, jopa 5 vuotta. Näissä tutkimuksissa on otettu huomioon nimenomaan jokaisen lapsen tarvitsema vanhempien jakamaton huomio, ilmeisesti läpi vauvavuoden, taaperovuodet ja uhmavuodet. Huomioon on otettu myös seuraavan lapsen vaatima huomio. Kuten myös äidin jaksaminen, raskauden onnistuminen, tarpeeksi pitkään jatkuva imetys yms. Nykyinen lääketiede on toki kaventanut lyhyen ikäeron riskejä, mutta tuskin kuitenkaan psykologisia vaikutuksia.

Kahden vuoden ikäeroa puoltaa nykyään varmasti ensinnäkin se, että lapset saadaan entistä myöhemmin. Pienellä ikäerolla ei tarvitse olla työelämästä yhtä kauan ja usein poissa. Nykyinen lainsäädäntökin tukee sitä, että lapset saataisiin alle 3 vuoden ikäerolla. Näin siitä on tullut normi, ja varmasti monelle perheelle oikein toimiva kombo. En kuitenkaan nielemättä niele sitä ajatusmallia, jonka moni tuntuu omaksuneen, että lapsista tulee läheiset vain jos he ovat pienellä ikäerolla. Tutkimukset eivät tätä tue.

Uskon kyllä, että kaiken saa toimimaan. Jos haluaa sen toisen lapsen, niin sitten kokee ne mahdolliset haasteelliset vuodet toisen lapsen arvoisena. Jos "uhraukset" tuntuu liian suurilta suhteessa "hyötyyn", niin sitten ei varmaan kannata tehdä sitä toista. :) Ainakaan kovin lyhyellä ikäerolla.

Kaksoset viidennellä luokalla kuopus kakkosella, kaksi meni oikeasti helposti mukana, tietty eroja on meissä jokaisessa ihmisessä, myös lapsissa.

Kolmannen kanssa hieman hankalampaa, hiekkalaatikolle ja sienimetsään mahtuu kaikki, mutta esim kuinka moneen hotelliin saa ottaa 3 lasta samaan huoneeseen. Netistä et voi varata laivamatkaa yhdelle hytille jne. jne.

Mutta syliin mahtuu tarvittaessa vielä kolmekin tai mahtui ainakin silloin kun olivat pienempiä  =) 

No ei mene toinen siinä missä ekakin. Oma vaiva jokaisesta lapsesta on ja niin kuuluukin olla.

Meillä on 6 vuotta lasten välinen ikäero ja olen todella onnellinen kahden lapsen äiti :)

Mihin ihmeen sumuun ihmiset kokevat joutuvansa lasten myötä? Meillä on kaksi lasta 1v5kk ikäerolla ja minusta elämä on ollut ihan normaalia. Esikoinen on hyvin temperamenttinen, huutava ja vähäuninen tapaus, kuopus vähän rauhallisempi mutta sairastellut enemmän. Minusta ikäero on ollut ihan sopiva ja lasten kanssa on ollut todella mielekästä olla kotona (jatkoin hoitovapaalta suoraan äitiyslomalle). Totta kai pienten lasten kanssa nukkuu vähemmän ja risaisemmin kuin ennen, samoin arki on pitkälti rutiinien pyörittämistä - mutta mitä muuta sen sitten pitäisi pikkulasten kanssa olla? Kyllä minun puolestani kiintoisakin työura saa olla ihan rauhassa tauolla kolme-neljä vuotta, ei kukaan ole niin korvaamaton että omien lasten varhaiset vaiheet pitäisi hukata sellaisen takia. 

Mitä tulee pohdintaan siitä, kannattaako hankkia toinen lapsi vai ei: jos jo ensimmäisen kanssa on halunnut vain mahdollisimman äkkiä takaisin "normaaliin" olotilaan (mitä ihmettä sellainen tarkoittaa?) tai on kokenut kaiken aiheeseen liittyvän hirveän raskaaksi ja vaikeaksi, silloin ei mielestäni kannata hankkia toista lasta. 

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 13:03"]

Mihin ihmeen sumuun ihmiset kokevat joutuvansa lasten myötä? Meillä on kaksi lasta 1v5kk ikäerolla ja minusta elämä on ollut ihan normaalia. Esikoinen on hyvin temperamenttinen, huutava ja vähäuninen tapaus, kuopus vähän rauhallisempi mutta sairastellut enemmän. Minusta ikäero on ollut ihan sopiva ja lasten kanssa on ollut todella mielekästä olla kotona (jatkoin hoitovapaalta suoraan äitiyslomalle). Totta kai pienten lasten kanssa nukkuu vähemmän ja risaisemmin kuin ennen, samoin arki on pitkälti rutiinien pyörittämistä - mutta mitä muuta sen sitten pitäisi pikkulasten kanssa olla? Kyllä minun puolestani kiintoisakin työura saa olla ihan rauhassa tauolla kolme-neljä vuotta, ei kukaan ole niin korvaamaton että omien lasten varhaiset vaiheet pitäisi hukata sellaisen takia. 

Mitä tulee pohdintaan siitä, kannattaako hankkia toinen lapsi vai ei: jos jo ensimmäisen kanssa on halunnut vain mahdollisimman äkkiä takaisin "normaaliin" olotilaan (mitä ihmettä sellainen tarkoittaa?) tai on kokenut kaiken aiheeseen liittyvän hirveän raskaaksi ja vaikeaksi, silloin ei mielestäni kannata hankkia toista lasta. 

[/quote]

Ihmisten kropat (ja mieli) sopeutuvat eri tavalla jatkuvaan valvomiseen. Esikoisen kohdalla en yhtään pystynyt samaistumaan "sumun" tunteeseen,koska hän huonoimmillaankin heräsi kahden tunnin välein ja nukkui hyvin päiväunia, mutta nyt toisen lapsen vauvavuoden lähestyessä loppuaan, voin todella samaistua tähän termiin. Tämä toinen lapsi valvottaa yöt, päivät taas valvon koska esikoinen ei enää nuku päiväunia. Olo on todellakin sumuinen. Päässä humisee. Väsymykseen on tavallaan turtunut, mutta kroppa käy ylikierroksilla, ei osaa enää nukkua. Lähimuisti on olematon, jos yritän lukea alani kirjallisuutta, en muista enää seuraavalla sivulla lukemaani. Unohtelen koko ajan asioita. Jos kysyisit minulta nyt, että koska kuopukseni oppi kääntymään, en muistaisi sitä tarkistamatta jostain. Olen välillä niin väsynyt, etten jaksa viedä esikoista ulkoilemaan. Mieli on nyt loppuvuotta kohden aika alakuloinen, vaikka lapsistani nautin ja elämästä yleensä, mutta tämä väsymys on jotenkin todella lamauttavaa. Sitä tarkoittaa "sumussa eläminen" minulle henk.koht.

Toisaalta tunnen yhden naisen, jolle kaksikin kertaa yössä herääminen sen ainokaisen kanssa, aiheutti rytmihäiriöitä. Jatkuva väsymys voi oikeasti johtaa fysiologisiin vaivoihin, ja huonosti nukkuvat lapset lisäävät tilastollisesti äidin masennusta. Vaikka sinä et voi samaistua sumussa elämiseen, moni muu sen kokee juuri niin.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 02:12"]

Minulla on itselläni 2 v vanhempi veli ja kaikki lapsuuden muistot liittyvät meidän yhteisiin hauskoihin hetkiin . Itselläni on 4 poikaa, nyt 10,8 ,6 ja 4-vuotiaat. Ja ihan mahtavaa katsoa miten touhuavat keskenään ja välittävät toisistaan. Olen itse nyt 28v ja tällähetkellä keskityn työhön , valmistuin ammattiin 5 v sitten . Enempää lapsia en halua ,vaan nyt haluan keskittyä työelämään ja jatko-opintoihin sekä poikien kasvattamiseen.

Ymmärrän hyvin , että 4-kymppinen nainen ei halua lisää lapsia. Siinä vaiheessa kaikki arki on varmaan jo niin paljon uuvuttavampaa. Äitini on 48 -vuotias ja hän on kertonut , että siskoni murrosikä vei kaikki voimat. Sisko on nyt 18v eli 10 v minua ja 12 v veljeäni nuorempi.

On ihan järkevää , ettei keski-iässä enää suunnittele lisälasten hankkimista , koska pitää huomioida se, että myöskin murrosikä pitää jaksaa käydä läpi lapsensa kanssa.

[/quote]

Teidän suvussa rupsahdetaan ja väsähdetään nuorena? Ikävä kohtalo sulla. Aloit teininä pukkaamaan lapsia niin että jäi nuoruus elämättä ja nelikymppisenä ollaan niin vanhoja, että ei jakseta enää mitään. Onneksi itse olen paremmassa kunnossa, vaikka venytin nuoruutta kolmekymppiseksi asti ja elin omaa elämää. Sitten sain syövän. Ja nyt hankin perheen. Enkä aio olla kaltaisesti vanhus.

Välillä pohdin että ovatko nämä "kaksi menee samassa kuin yksi" niitä, jotka ovat saaneet lapsensa putkeen pienellä ikäerolla, eivätkä siten ole päässeet nauttimaan aidosti yhden lapsen perheen dynamiikasta. Jos esikoinen on vielä taapero, niin elämä on joka tapauksessa vielä yleensä tuolloin "poikkeustilaa", oli lapsia yksi tai kaksi. Lähes poikkeuksetta ne väsyneimmät äidit tuttavapiirissä ovat olleet niitä kahden pienen lapsen äitejä - tunnustaudun. Meillä lasten välissä oli kolmisen vuotta, ja olimme ehtineet nauttia jo täysistä yöunista yli kaksi vuotta. Esikoinen siis nukkui hyvin, oli helpoo jättää hoitoon, sairasteli hyvin vähän. Sitten syntyi toinen lapsi, joka nukkuikin huonosti ja sairasteli normaalisti. Univaje- ja sairastelut siis enemmän kuin tuplaantu

ivat siitä ajasta kuin oli vain yksi lapsi. Lisäksi jos jompikumpi sairastuu, niin yleensä toinenkin saa tartunnan - viiveellä. Eli sairastellaan sekä useammin että pidempään. Kahta lasta (joista toinen nukkuu huonosti) ei kukaan enää otakaan hoitoon. Muistan nauttineeni siitä yhden lapsen perhe-elämästä ja ymmärrän jos moni tekee sen valinnan.

Mutta vaikka sanonkin näin, niin en minä kadu mitään. Toinen lapsi toi mukanaan tuplaten vaivaa ja huolta, mutta myös rakkautta. Ja äärimmäisen huipputyypin, varmaan meidän perheen valoisin tyyppi. :) Mutta ei tämä todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Miksi pitäisi? Lapsiahan on kaksi!