Maria Veitola: Vielä yksi?

Se riippuu myös aika paljon lasten ikäerosta miten rankkaa on. Eipä ikäeroonkaan tosin pysty aina vaikuttamaan, ja siinä että odottaa liian kauan on riskinsä. Sanoisin kuitenkin, että jos yhtään epäilyttää oma jaksaminen, niin ÄLKÄÄ tehkö heti perään toista esikoiselle "kaveriksi". Aika paljon on pienten lasten äitien kanssa tullut juteltua aiheesta, ja kyllä monet on ihan suoraan sanoneet, että kaduttaa kun niin pienellä ikäerolla tuli lapset tehtyä, ja ekat vuodet ovat menneet ihan "sumussa". Eipä ole kovin suuri yllätys, että avioerojakin sattuu usein juuri kahden pienen lapsen vanhemmille.

Sillä onko lasten ikäero 2 vai 3 vuottakin on suuri ero. 2v on usein pahimmassa uhmassa,ja tarvitsee äitiä vielä tosi paljon, kun taas 3-vuotias on jo melko itsenäinen, oppinut kuivaksi, osaa leikkiä hetken itsekseen jne..  Sitten kun se toinen syntyy, niin sitä sitten vaan automaattisesti pitää sitä esikoista isona, vaikka joku 2v ei sitä todellakaan vielä ole!

Ja itse olen sitä mieltä, että jos ikäero tarpeeksi suuri, niin kyllä se toinen menee siinä missä ensimmäinenkin ;) Ja oli ikäero mikä tahansa, vanhemmat ei voi kun toivoa että sisaruksista tulee hyvät kaverit keskenään, siihen kun vaikuttavat enemmän ihan muut seikat.

Sisarussuhteista; en itse ole kokenut, että veljeni olisi ollut minulle milloinkaan läheinen, joten en ole koskaan ajatellutkaan sisaruksen olevan rikkaus. Sisarus voi, pahimmillaan, olla koko lapsuuden ja nuoruuden pahin lyttääjä ja kiusaaja, ja on paljon perheitä joissa tähän ei mitenkään puututa. Koskaan ei puhuta siitä, että vanhempien tehtävä on myös kasvattaa lapsia sisaruuteen, kunnioittamiseen, auttamiseen ja empatiaan, ja tämä ei tapahdu itsestään. Riidat pitää selvittää, heikompaa ei saa jättää voimakkaamman sisaruksen armoille, mustasukkaisuuteen ei saa antaa aihetta jne. Kaikilla vanhemmilla ei sen perushoidon lisäksi riitä enää mielenkiintoa tai voimia tähän.

Ihmetyttää tämä yhden lapsen äitien pakonomainen itsekorostus, kuinka minä kyllä tajuan, että kaksi ei mene siinä missä yksi ja olen niin paljon parempi kuin ne kaikki tuttavani jotka hankkivat sen toisen. Ja sitten ollaan närkästyneitä kun kahden lapsen äidit parin kolmen vuoden kuluttua ovat tyytyväisiä (hokevat mantraa?!), että lapset leikkivät keskenään ja äidit uskaltavat sanoa, että rankkaa oli pari vuotta mutta kyllä kannatti. Ja että JOISSAKIN ASIOISSA kahden kanssa oikeasti voi päästä helpommalla kuin yhden. Minun näkemykseni mukaan yksilapsiset ovat niitä, jotka vielä viidenkin vuoden kuluttua pitävät lasta pitkät kesäkuukaudet päiväkodissa, koska eihän sitä yhtä jaksa kukaan koko kesää viihdyttää... Joo, älkää hankkiko sitä toista, ei todellakaan ole pakko ;), mutta sallikaa meille kaksi hankkineille myös tyytyväisyys omaan valintaan, jookos..?

Olen itse kahden lapsen äiti ja sain lapset lähekkäin. Jos olisin silloin tiennyt sen, minkä nyt kuusi vuotta myöhemmin, en olisi hankkinut lapsia niin lähekkäin. Alkuvuodet menivät aivan sumussa, tuli avioero ja kaikenlaisia ongelmia. Minun voimavarani eivät riittäneet siihen rumbaan niin, että voisin sanoa olevani tyytyväinen lasteni varhaislapsuuteen. Vieläkin koen huonoa omaatuntoa lasten aikaisesta menosta päiväkotiin ja ylipitkistä hoitopäivistä ja kesälomista. Minä luotin, että hoidamme lapset yhdessä, mutta ei se sitten ihan niin mennytkään. Eli parisuhteen pitää ainakin olla oikeasti kunnossa, jos niitä lapsia aikoo kovin lähekkäin tehdä.

En voi uskoa että tällaisestakin asiasta saadaan täällä riita aikaiseksi. Onko parempi kaksi vai yksi. Eikö se ole jokaisen oma valinta eikä kenelläkään pitäisi olla sanomista toisen valintaan.

Ihmettelin ihan samaa kuin 38. Tässäkin ketjussa on moni ollut aika kärkäs julistamaan oman valintansa paremmuutta näkemättä, että mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja että ihmisten valintoihin vaikuttavat monet seikat. Jos itse on tyytyväinen omiin valintoihinsa, miksi pitää hyökätä asioista toisin ajattelevien kimppuun?

Kyllä on rankkaa pohdintaa. Meillepä tuli heti kaksoset, joten jäi tällaiset pohdinnat pohtimatta. Eikä voinut sanoa, että joo, otetaan vain tuo toinen.

Hengissä kuitenkin on selvitty.

Entäs sitten, meneekö kolme siinä missä kaksikin? Pitäisi varmaan aloittaa oma keskustelu siitä aiheesta...

Suomen väestöntiheys on matala eikä suomalaisten lisääntyminen vaikuta maailman väestötilanteeseen mitenkään. Omat lapset voi yrittää kasvattaa kohtuullisuuteen kulutuksen suhteen.

Kyllä ainoa lapsikin voi kaivata sisarusta kuten yksinäinen ystävää tai sinkku puolisoa.Etenkin perheen kohdatessa vaikeuksia voi sisarus olla ainoa 'vertaistuki' maailmassa ja ainut lapsi tosi yksin. 

Kyllä jokainen äiti/pariskunta tietää mikä on itselle paras lapsimäärä. Ja luonto hoitaa loput. Miksi siitä pitää täällä toisia neuvoa?!

Minulla on kaksi poikaa nyt 5v ja 7 v. Ihania ovat ja keskenään leikkivät. Mutta älkää hyvät ihmiset menkö siihen halpaan, että "kaksi siinä kuin yksikin". 1+1 ei todellakaan ole edes 2 vaan ehkä 3 tai 4.

Ei ole mitenkään itsestäänselvyys että sisarukset tulevat aina olemaan parhaita ystäviä.

meillä on sisarukseni kanssa ikäeroa 6vuotta, emme ole missään tekemisissä keskenämme, kauheat riidat.

omilla lapsillani on ikäeroa 10 vuotta, tappelevat JATKUVASTI.

Olen keski-ikäinen nainen. Ei ole enää elossa olevia sisaruksia. Ottaa päähän. Yksinäistä on.

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 11:57"]

Olen itse kahden lapsen äiti ja sain lapset lähekkäin. Jos olisin silloin tiennyt sen, minkä nyt kuusi vuotta myöhemmin, en olisi hankkinut lapsia niin lähekkäin. Alkuvuodet menivät aivan sumussa, tuli avioero ja kaikenlaisia ongelmia. Minun voimavarani eivät riittäneet siihen rumbaan niin, että voisin sanoa olevani tyytyväinen lasteni varhaislapsuuteen. Vieläkin koen huonoa omaatuntoa lasten aikaisesta menosta päiväkotiin ja ylipitkistä hoitopäivistä ja kesälomista. Minä luotin, että hoidamme lapset yhdessä, mutta ei se sitten ihan niin mennytkään. Eli parisuhteen pitää ainakin olla oikeasti kunnossa, jos niitä lapsia aikoo kovin lähekkäin tehdä.

[/quote]

Mä koen eläväni sumussa jo nyt yhden vauvan kanssa. Ei tule kuuloonkaan että tekisin nykyisen mieheni kanssa vielä toisen lapsen.

Toivottavasti Veitola ei hommaa lapsia, jos vielä nelikymppisenäkin pitäisi olla yökaudet riekkumassa jossakin, jatkuvasti säntäilemässä etelänmatkoille, juoksemassa tukka putkella "työuran" takia. Säälittävää, jos pitää mummoikäisenä yrittää elää samanlaista elämää kuin 20-vuotiaana.

Sanokaa mitä sanotte, mutta Veitola on jo vanha akka. Kasvaisi edes nyt aikuiseksi.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 13:00"]

Se riippuu myös aika paljon lasten ikäerosta miten rankkaa on. Eipä ikäeroonkaan tosin pysty aina vaikuttamaan, ja siinä että odottaa liian kauan on riskinsä. Sanoisin kuitenkin, että jos yhtään epäilyttää oma jaksaminen, niin ÄLKÄÄ tehkö heti perään toista esikoiselle "kaveriksi". Aika paljon on pienten lasten äitien kanssa tullut juteltua aiheesta, ja kyllä monet on ihan suoraan sanoneet, että kaduttaa kun niin pienellä ikäerolla tuli lapset tehtyä, ja ekat vuodet ovat menneet ihan "sumussa". Eipä ole kovin suuri yllätys, että avioerojakin sattuu usein juuri kahden pienen lapsen vanhemmille.

Sillä onko lasten ikäero 2 vai 3 vuottakin on suuri ero. 2v on usein pahimmassa uhmassa,ja tarvitsee äitiä vielä tosi paljon, kun taas 3-vuotias on jo melko itsenäinen, oppinut kuivaksi, osaa leikkiä hetken itsekseen jne..  Sitten kun se toinen syntyy, niin sitä sitten vaan automaattisesti pitää sitä esikoista isona, vaikka joku 2v ei sitä todellakaan vielä ole!

Ja itse olen sitä mieltä, että jos ikäero tarpeeksi suuri, niin kyllä se toinen menee siinä missä ensimmäinenkin ;) Ja oli ikäero mikä tahansa, vanhemmat ei voi kun toivoa että sisaruksista tulee hyvät kaverit keskenään, siihen kun vaikuttavat enemmän ihan muut seikat.

[/quote]

Tämä on ihan kukkua, että lapselle pitää saada kaveri... Menee monta vuotta SUMUSSA, koko perhe kärsii, varsinkin ne tärkeimmät eli lapset! Pieni lapsi tarvitsee äitiä/isää, ja kaksi lasta ei mitenkään mene samassa kuin yksi. Vaikka lapsi/lapset olisivat kuinka helppoja, aikuisen pitää silti jakaa huomionsa kahdelle. Lapsista ei muutamaan ensimmäiseen vuoteen ole toisilleen kavereiksi. Ja sitten kun on, toinen menee pian kouluun, saa omia kavereita ja pikkusisarus jää kuin nalli kalliolle. Eikä pieni ikäero todellakaan tarkoita että lapsista tulisi toisilleen läheiset, nähty tämäkin.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 20:18"]

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 11:57"]

Olen itse kahden lapsen äiti ja sain lapset lähekkäin. Jos olisin silloin tiennyt sen, minkä nyt kuusi vuotta myöhemmin, en olisi hankkinut lapsia niin lähekkäin. Alkuvuodet menivät aivan sumussa, tuli avioero ja kaikenlaisia ongelmia. Minun voimavarani eivät riittäneet siihen rumbaan niin, että voisin sanoa olevani tyytyväinen lasteni varhaislapsuuteen. Vieläkin koen huonoa omaatuntoa lasten aikaisesta menosta päiväkotiin ja ylipitkistä hoitopäivistä ja kesälomista. Minä luotin, että hoidamme lapset yhdessä, mutta ei se sitten ihan niin mennytkään. Eli parisuhteen pitää ainakin olla oikeasti kunnossa, jos niitä lapsia aikoo kovin lähekkäin tehdä.

[/quote]

Mä koen eläväni sumussa jo nyt yhden vauvan kanssa. Ei tule kuuloonkaan että tekisin nykyisen mieheni kanssa vielä toisen lapsen.

[/quote]

Niin, kuulostaa tutulta. :( Mikä neuvoksi...

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 16:27"]

Suomen väestöntiheys on matala eikä suomalaisten lisääntyminen vaikuta maailman väestötilanteeseen mitenkään. Omat lapset voi yrittää kasvattaa kohtuullisuuteen kulutuksen suhteen.

[/quote]

Näin juuri. Kaksi pitää olla vähintään, että se ylläpitää väestön uusiutumistahtia, kun vasta kaksi lasta korvaa isän ja äidin. Suositus saisi olla Suomen oloissa ainakin kolme +, jopa ihan verorahoista kustannettuja lapsentekoon korvamerkittyjä panolomia, jos tämä valtio nyt oikeasti välittäisi jotain väestön huoltosuhteesta.

Miksi kommentti poistettiin?  Totesin, että kaksi lasta tarvitaan ylläpitämään väestön uusiutumistahtia, kaksi lasta korvaa isän ja äidin. Suomen oloissa olisi hyvä olla kolme tai enemmän, jos ajattelee asiaa väestön huoltosuhteen kannalta. Ehdotin myös valtion kustantamia lapsentekolomia.

Olen monesti miettinyt mihin on kadonnut nykyihmisen arjen sietokyky..tässä tapauksessa lapsiperhearjen. Tietysti vauva valvottaa, mutta siihenkin tottuu, kaksi valvottaa pidempään, mutta mikä siinä on ylivoimaista? En ymmärrä miten väsymys tai toisen lapsen mukanaan tuoma lisääntynyt työmäärä saa jonkun harkitsemaan että esikoinen jääköön ainokaiseksi. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä se on itsekäs päätös. Suurin osa lapsista kokee sisaruksen/sisarusten oman elämänsä suureksi voimavaraksi ja turvaksi. Vauva-aika valvomisineen menee ohi nopeasti ja on verrattain lyhyt aika ihmisen elämässä. Enemmän ja enemmän nykyihminen ajattelee vain omaa nautintoaan ja omia menemisiään. En ymmärrä miksei niitä voi hieman vähentää joksikin aikaa. Ja onko tosiaan niin että kahdelle ei enää löydy hoitajaa? Se jos mikä on avuttomuuden huippu, ettei edes tilapäisesti voisi ottaa kahta lasta yhtäaikaa hoitaakseen. Kurjaa jos tilanne on mennyt näin pahaksi. Ennen kasvatettiin isojakin perheitä maatilan töiden ohella, ja vielä nykypäivänäkin on isompia kuin kahden lapsen perheitä, joissa jaksetaan hoitaa lapset ilman uupumusta ja jopa nautitaan lasten seurasta. Lapsistahan on myös iloa vanhemmilleen, jos osaa nähdä heidän ainutlaatuisuutensa ja tutustuu heuhin yksilöinä. Tästä keskustelusta näyttää kokonaan puuttuvan se näkökohta. Lasten kanssa jaksaminen on monesti asennekysymys. Asetanko aina omat tarpeeni muiden edelle?