Maria Veitola: Vielä yksi?

Meidän perheellä on takana pian 12 vuotta yksilapsisen perheen elämää ja ainakin meille tämä on ollut erittäin hyvä vaihtoehto. Perheemme on ollut tiivis alusta asti, emmekä ole olleet mikään lapsen ohjelmatoimisto, vaikka luonnollisesti lapsen kanssa paljon aikaa vietämmekin. Lapsi ei ole koko ajan "kärkkynyt seuraa", vaan leikkinyt jo pienestä pitäen pitkiä aikoja yksinkin. Nyt 11-vuotias vitosluokkalaisemme on sosiaalinen, reipas, oikeudenmukainen, reilu ja kaikin puolin mainio.

Itselläni on samat mietteet, poika kohta 3 v ja minä kohta 43 v. Teoriassa vielä olisi mahdollista, mutta se väsymysputki kauhistuttaa.. Kiva olisi kuulla yksilapsisten kokemuksia, ja myös suoraan lapsilta kysyttynä, ovatko kaivanneet sisaruksia? Esim tämä edellisen kirjoittajan 11-v. lapsi, onko tuntenut olevansa jotain vailla?

Minulle myös ajankohtaista, esikoinen on reilu vuoden. Haluaisin hänelle leikkikaverin ja muutenkin sisaruksen, mutten millään haluaisi olla taas raskaana, imettää, olla kotona vaan haluaisin viimeistään ensi vuonna takaisin työelämään. Esikoinen on hyvä nukkuja, ja melkein voin sanoa, etten kestäisi yövalvomisia. Minusta ei vaan ole siihen, tämä on huutanut yöllä ehkä muutamia kertoja, ja olen itse heti jotenkin raivon partaalla, kun untani häiritään. Pelkään myös vartaloni puolesta, en ole vieläkään oma itseni ja pelkään, ettei päästäisi koskaan enää mihinkään, kuka hullu nyt kaksi lasta ottaisi hoitoon. Omat vanhemmat asuvat kaukana, mutta se ei oikeastaan ole se ongelma vaan se, että heillä on jo lähemmäs 10 lastenlasta, ja alkavat ikääntyä, en voi enää olettaa, että he ottavat vauvan hoitoon. 

Samanlaisia ajatuksia siis kuin Marialla.

Mutta toisaalta mietityttää lapsen puolesta.

Kukaan ei ole tullut miettineeksi asiaa siltä kannalta kuinka arvokasta lapselle on sisaruus.

Mitä vanhemmaksi tulen ja seuraan lapsiani (nyt  13 ja 15v) , sitä tyytyväisempi olen siitä, että sain vielä esikoiselle sisaruksen.

Tuli nyt vähän monimutkainen virikelause :)  mutta en jaksa muokata. Menen nukkumaan onnellisena kahden lapsen äitinä.  Lapselle on rikkautta ja rakkautta omata sisarus.

T. äiti 50v.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 00:08"]

Kukaan ei ole tullut miettineeksi asiaa siltä kannalta kuinka arvokasta lapselle on sisaruus.

Mitä vanhemmaksi tulen ja seuraan lapsiani (nyt  13 ja 15v) , sitä tyytyväisempi olen siitä, että sain vielä esikoiselle sisaruksen.

Tuli nyt vähän monimutkainen virikelause :)  mutta en jaksa muokata. Menen nukkumaan onnellisena kahden lapsen äitinä.  Lapselle on rikkautta ja rakkautta omata sisarus.

T. äiti 50v.

[/quote]

ootpas jo vanha

[quote author="Vierailija" time="31.01.2014 klo 20:19"]

Kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi, paitsi jos lapset ovat puolihoidolla. Entä nukkuminen? Entä rasittavat raskausvaivat, kun esikoinenkin vielä vaatii jatkuvaa hoitoa ja vahtimista? Kun lasten ikäero taas on vähintään 5 vuotta, esikoisesta voi olla apuakin.

[/quote]

Mä olen kanssa tätä mieltä ei tosiaan mene siinä missä yksi. Itsellä kuitenkin on ollut helppoa vaikka kumpikaan raskauksistani ei ole ollut ihan helpoimmasta päästä kun lapsilla on kuitenkin ikäeroa yli neljä vuotta. Olen vauvaihminen siinä mielessä että pidän vauvanhoidosta tosi paljon mutta silti on ollut mukavaa kun esikoinenkin on kotosalla. Päivät eivät jotenkin ole samanlaista vetelehtimistä kun silloin kun hän oli vauva vaan asioita on pakko saada aikaiseksi (esim. esikoiselle ruokaa ja samalla tulee syötyä itsekin!). Lisäksi on hauska nähdä miten sisarussuhde kehitttyy mustasukkaisuudesta kiintymykseen. Mutta kyllä esimerkiksi kahden lapsen kanssa liikkuminen on ihan erilaista kuin yhden vaikka siitäkin suoriutuu ja ei ole kotiin jämähdetty niin kyllä se enemmän vaatii. Siinä mielessä toisen kanssa on ollut helpompaa, että on luottamusta omiin kykyihin hoidossa enemmän. Vaikka kuopus on ollut esikoista haastavampi olen kokenut hänen hoitonsa helpompana kuin esikoisen vauvana.

Joku tuossa kysyi 11-vuotiaan ainoan lapsemme tuntemuksista. Tästä(kin) asiasta olemme paljon puhuneet, eikä lapsi ole koskaan halunnut sisaruksia, kun ei tietenkään osaa heitä kaivatakaan. Jossain eskari-iässä tuli kauhunsekaisia kysymyksiä siitä, tuleeko hänelle pikkusiskoa tai -veljeä, kun jollain eskarikaverilla oli tilanne päällä ja akuutti ahdistus tuoreesta kuopuksesta. Lapsi on lähinnä kauhistellut sitä tapaa, millä hänen näkemänsä sisarukset toisiaan kohtelevat tai ehkä vähän turhankin oikeudenmukaisena lähinnä sitä, mitä kaikkea näiden sisarusten vanhemmat antavat tapahtua. Sisarusten välistä lojaaliutta lapsemme on valitettavasti nähnyt omien sanojensa mukaan kovin vähän, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietysti. 

Minulta, mieheltäni ja jopa lapseltani on monta kertaa kyselty, miksi emme tee lisää lapsia, kun "tuo esikoinenkin on niin ihana". En tiedä, kuinka paljon edes sen toisen lapsen tekevät perheet joutuvat vastailemaan kysymyksiin siitä, miksi teitte lisää lapsia. Siihen kun vastaukseksi tuntuu riittävän tuo "pitäähän esikoisella olla kaveri/vanhemmat pääsevät vähemmällä/sisaruus on maailman paras asia".

Toivoisin, että kaikki perheet saisivat ilman ulkoista painostusta päättää, mikä heille parhaiten sopii. Meidän perheemme ei ole kokenut vaikeaa raskaus-, vauva- tai uhmaikäaikaa, vaan perheemme elo on ainakin perhe- ja parisuhdedynamiikan kannalta ollut aina enemmän tai vähemmän onnellista. Tätäkään ei kai sopisi sanoa ääneen, kun tuntuu, että tätä yksilapsisuutta pitäisi aina selittää jotenkin vaikeuksien kautta. Itse en ole tajunnut tuohon blogissa mainittuun maailman ylikansoittumiseen vedota, kun se ei ole ollut yhtään sen enempää syynä valintaamme kuin mikään muukaan kaikkien perheenjäsenten tyytyväisyyttä lukuun ottamatta. 

Meidän esikoinen on 1,5-vuotias ja seuraavaa lasta suunnittelen tulevaksi (jos siis tulee), kun esikoinen on vähintään 5v. En vain jaksaisi kahta pientä lasta kerrallaan. Minulla ja veljelläni on 2 vuotta ikäeroa ja emme todellakaan leikkineet keskenämme, lähinnä meillä oli paljon tappeluja. Onhan se antoisaa, että on sisarus. Taitaa kuitenkin olla suurta liioittelua, että kaksi menisi siinä missä yksi. Minulla ainakin menee jo paljon aikaa lapsen vaatteiden hankkimiseen, en tiedä jaksaisinko etsiä ja sovitella joka syksy ja kevät kahdelle lapselle villahaalarit ja sateenkestävät puvut, pestä ja laittaa vaatteet päiväkotiin valmiiksi, suunnitella ruuat, nukuttaa kahta lasta, hoitaa kahta sairasta lasta, ym. Onhan se helppoa silloin, kun/jos tosiaan leikkivät keskenään, mutta lapsi tarvitsee vanhempiaan ja vanhemman tulee antaa lapselle aikaa, joten luonnollisesti kaksi lasta=menee enemmän aikaa.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 00:36"]

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 00:08"]

Kukaan ei ole tullut miettineeksi asiaa siltä kannalta kuinka arvokasta lapselle on sisaruus.

Mitä vanhemmaksi tulen ja seuraan lapsiani (nyt  13 ja 15v) , sitä tyytyväisempi olen siitä, että sain vielä esikoiselle sisaruksen.

Tuli nyt vähän monimutkainen virikelause :)  mutta en jaksa muokata. Menen nukkumaan onnellisena kahden lapsen äitinä.  Lapselle on rikkautta ja rakkautta omata sisarus.

T. äiti 50v.

[/quote]

ootpas jo vanha

[/quote]

ootpas vielä tyhmä

Minulla on itselläni 2 v vanhempi veli ja kaikki lapsuuden muistot liittyvät meidän yhteisiin hauskoihin hetkiin . Itselläni on 4 poikaa, nyt 10,8 ,6 ja 4-vuotiaat. Ja ihan mahtavaa katsoa miten touhuavat keskenään ja välittävät toisistaan. Olen itse nyt 28v ja tällähetkellä keskityn työhön , valmistuin ammattiin 5 v sitten . Enempää lapsia en halua ,vaan nyt haluan keskittyä työelämään ja jatko-opintoihin sekä poikien kasvattamiseen.

Ymmärrän hyvin , että 4-kymppinen nainen ei halua lisää lapsia. Siinä vaiheessa kaikki arki on varmaan jo niin paljon uuvuttavampaa. Äitini on 48 -vuotias ja hän on kertonut , että siskoni murrosikä vei kaikki voimat. Sisko on nyt 18v eli 10 v minua ja 12 v veljeäni nuorempi.

On ihan järkevää , ettei keski-iässä enää suunnittele lisälasten hankkimista , koska pitää huomioida se, että myöskin murrosikä pitää jaksaa käydä läpi lapsensa kanssa.

Ihan oikeasti , pitääkö Maria Veitola kypsänä ratkaisuna sitä , että joku aikuinen parisuhteessa elävä nainen hommaa raskauden keskeytyksen koska pelkää ettei jaksa toista lasta ? minusta olisi kypsää käytöstä , jos hankkisi sterilisaation tai käyttäisi ehkäisyä jos ei halua lasta.

Outo tyyppi.

Niinhän se meilläkin ajateltiin, että lapsista tulisi kavereita ja toistensa perään katsojia.. Tänään ne oli luistelemassa keskenään ja tulivat hyvällä fiiliksellä pois. Jatkuvaa vittuilun kuuntelemistahan se on noiden teini-ikäisten kanssa. Jos ei äitiä tai isää pistetä halvalla, niin sitten toisiaan, jesta, että toisiaan!!! Me aikuiset ollaan vaan sijaiskärsijöitä siinä vaihtojen helvetissä. Kyllä ne perkeleet toisensa ansaitsee, että vanhemmat säästyy isommalta.

Rakkaudella Emerald ♥

25 llä erittäin hyvä kirjoitus. itselläni on kaksi sisarusta, joiden kanssa en ole ollenkaan läheinen. sisarukseni ovat äänekkäitä ja tilaa ottavia, kun taas itse rauhaa rakastava ja konflikteja välttelevä. Lapsena joutui oppimaan tappelun ja sanallisen loukkaamisen taidon ihan väkisinkin ja edelleen on se käsitys, että sisarukselle voi sanoa mitä vaan. Lisäksi vanhemmat suosineet veljeäni aivan estoitta.  

en osaa ajatella, että olisinko ollut onnellisempi ilman sisaruksia. Ja jos lähtisin tuolle " jossittelun tielle" koen, että jo vanhempieni olisi pitänyt olla erilaisia. 

olen myös miettimässä toisen lapsen hankintaa, nyt olisi siihen " viimeinen hetki". Mietittyttää, että onko lapseni onneton ainoana lapsena? Parhaimmillaan sisarussuhde on kuitenkin todella paljon antava Ja uskon, että osaisin myös olla tasapuolinenvanhempi, koska tiedostan asian niin voimakkaasti. Tosin myös tuntemani ainokaiset vaikuttavat aikuisina harvinaisen fiksuilta ja mukavilta..vaikeaa.. 

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 00:08"]Kukaan ei ole tullut miettineeksi asiaa siltä kannalta kuinka arvokasta lapselle on sisaruus.

Mitä vanhemmaksi tulen ja seuraan lapsiani (nyt  13 ja 15v) , sitä tyytyväisempi olen siitä, että sain vielä esikoiselle sisaruksen.

Tuli nyt vähän monimutkainen virikelause :)  mutta en jaksa muokata. Menen nukkumaan onnellisena kahden lapsen äitinä.  Lapselle on rikkautta ja rakkautta omata sisarus.

T. äiti 50v.

[/quote]

Ööö siitähän tässä ketjussa puhutaan, että lapsella olis kiva olla sisarus mutta itse ei välttämättä jaksais taas alusta.

No meillä on 3 pientä lasta, eikä elämä ole mitään "hampaat irvessä suorittamista"... Sellaista normaalia elämää, välillä kivaa ja välillä työläämpää. Yhden kanssa lähteminen ja kaikki muukin tuntui hankalalta, nyt ei ole mitään ongelmaa lähteä mihinkään kolmen kanssa. Paitsi uimaan, sitä ei voi yksin harrastaa kolmen uimataidottoman kanssa. Luistelu ja hiihtämiinen jäävät myös pois ohjelmistosta, jos myös isä ei ole mukana, koska pienin on vielä rattaissa/pulkassa tms. Sen olen huomannut että hankaluuksiin ei enää kiinnitä juuri mitään huomiota, ja hauskoista hetkistä sen sijaan nauttii paljon enemmän kuin ennen.

En silti sano etten ymmärrä miten siitä elämästä yhden kanssa voi tehdä niin vaikeaa ettei voi kuvitellakaan kahden lapsen kanssa "selviämistä". Minustakin yhden kanssa oli niin hirveän paljon hommaa. Nyt tosin tajuan että se oli pelkkää harhaa ja kokemattomuutta. Sitä tulee näppärämmäksi, joustavammaksi ja luovemmaksi kun lapsia on enemmän ja aikaa vähemmän. Asioita tehdään vahvalla rutiinilla, arkiasiat menevät kuin juna eteenpäin ja kaikki turha jää pois. Kaikki eivät toki halua ryhtyä tai muuten vain opi tehokkaiksi. 

Mikään tällainen ei silti minusta vaikuta perheen ihanteelliseen lapsimäärään, ihan vain se minkä verran itse kukin ja pariskunta yhdessä lapsia haluaa. Jos haluat lisää lapsia, otat myös ne vähän ikävämmätkin seuraukset niiden mukavien lisäksi. Jos et halua, ei tarvitse tai kannata edes miettiä mistä jää paitsi tai miltä säästyy. Toivoisin että kaikki olisivat tyytyväisiä siihen mihin ovat kohdallaan päätyneet.   

Me taas teimme iltatähden kun olin 42. ihanaa on ollut, lasten ikäero on 7 vuotta. äiti on ehtinyt kirjoittaa väitöskirjaa ja treenata maratonille kotihoidon ohella ja pienellä koululaisella on aina ollut äiti ottamassa vastaan koulusta. pienellä on ollut kotona oloa todella arvostava äiti. kaikki on mennyt ihan yhtä hyvin kuin 7 vuotta nuorempana, maitoa on riittänyt ja unettomuutta on vaan sietänyt, kun siihen on maailman paras syy. nyt kun kakkonen on kohta kolme, palaan innolla työelämään. Ei ole väsyttänyt, ihanaa ja onnellista ja onnekasta on ollut. ei tajuttu, että elämällä olisi meille vielä tällaistakin tarjolla :) ei se lapsi nelikymppisenä mikään peikko ole, hyvin voi mennä. ja lasten sisarussuhdekin on kehittynyt tosi mukavasti. molemmilla on omat juttunsa eivätkä samalla lailla kilpaile keskenään kuin lapset parin vuoden ikäerolla. silti suojelu ja ihailu ovat voimakkaita ja nykyään puuhailevatkin kaikkea yhdessä rakentavat majoja sänkyyn ja lukevat toisilleen kirjoja...

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 12:21"]

Mä en hankkisi yli nelikymppisenä enää sisaruksia lapselle. On ihan eri jaksaa pikkulapsiarkea yli nelikymppisenä kuin kymmenen tai viisikin vuotta nuorempana.

Meidän lapsilla on vähän tavallista isompi ikäero, mikä sopi meille. Se ei tietenkään olisi onnistunut, jos lapsia oltaisiin ruvettu hankkimaan kovin iäkkäänä. Aikansa kutakin.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="02.02.2014 klo 09:14"]

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 00:08"]Kukaan ei ole tullut miettineeksi asiaa siltä kannalta kuinka arvokasta lapselle on sisaruus.

Mitä vanhemmaksi tulen ja seuraan lapsiani (nyt  13 ja 15v) , sitä tyytyväisempi olen siitä, että sain vielä esikoiselle sisaruksen.

Tuli nyt vähän monimutkainen virikelause :)  mutta en jaksa muokata. Menen nukkumaan onnellisena kahden lapsen äitinä.  Lapselle on rikkautta ja rakkautta omata sisarus.

T. äiti 50v.

[/quote]

Ööö siitähän tässä ketjussa puhutaan, että lapsella olis kiva olla sisarus mutta itse ei välttämättä jaksais taas alusta.

[/quote]

niin, SINÄ et jaksaisi, minä ja äiti 50 v. kyllä. Saammehan olla eri mieltä tässä ketjussa, koska meillä on parempi kunto ja nuorekkaampi asenne. Vai pitääkö kaikkien olla samaa mieltä kuin sinä kaikesta?

Me taas teimme iltatähden kun olin 42. ihanaa on ollut, lasten ikäero on 7 vuotta. äiti on ehtinyt kirjoittaa väitöskirjaa ja treenata maratonille kotihoidon ohella ja pienellä koululaisella on aina ollut äiti ottamassa vastaan koulusta. pienellä on ollut kotona oloa todella arvostava äiti. kaikki on mennyt ihan yhtä hyvin kuin 7 vuotta nuorempana, maitoa on riittänyt ja unettomuutta on vaan sietänyt, kun siihen on maailman paras syy. nyt kun kakkonen on kohta kolme, palaan innolla työelämään. Ei ole väsyttänyt, ihanaa ja onnellista ja onnekasta on ollut. ei tajuttu, että elämällä olisi meille vielä tällaistakin tarjolla :) ei se lapsi nelikymppisenä mikään peikko ole, hyvin voi mennä. ja lasten sisarussuhdekin on kehittynyt tosi mukavasti. molemmilla on omat juttunsa eivätkä samalla lailla kilpaile keskenään kuin lapset parin vuoden ikäerolla. silti suojelu ja ihailu ovat voimakkaita ja nykyään puuhailevatkin kaikkea yhdessä rakentavat majoja sänkyyn ja lukevat toisilleen kirjoja...

[quote author="Vierailija" time="01.02.2014 klo 12:21"]

Mä en hankkisi yli nelikymppisenä enää sisaruksia lapselle. On ihan eri jaksaa pikkulapsiarkea yli nelikymppisenä kuin kymmenen tai viisikin vuotta nuorempana.

Meidän lapsilla on vähän tavallista isompi ikäero, mikä sopi meille. Se ei tietenkään olisi onnistunut, jos lapsia oltaisiin ruvettu hankkimaan kovin iäkkäänä. Aikansa kutakin.

[/quote]

Minäkään en ymmärrä näitä "kaksi menee siinä missä yksikin"-mantran hokijoita. Siinä on jotain lapsellisen ylimielistä ihan ajatuksenakin: kun minulla on ollut helppoa, on sen oltava kaikilla muillakin.

En tiedä, olenko keskimääräistä av-mammaa empaattisempi, mutta kyllä minä voin kuvitella, että ihmiset ovat erilaisissa eämäntilanteissa ja heillä on erilaiset voimavarat, vaikka itse olenkin päässyt lasteni kanssa kohtuuhelpolla. En myöskään automaattisesti ajattele, että teen itse jotain paremmin kuin ne, jotka väsähtävät lapsiperhearkeen. Minulla on käynyt vain parempi tuuri.

Oma äitini kuuli yhtenään tuota "kaksi menee siinä missä yksikin"-mantraa saadessaan minut ja siskoni, kaksoset. Vauvat kuulemma viihtyvät keskenään, leikkivät keskenään ja ylipäätään äitini tehtävä on ollut vain katsella päältä loistavia leikkejämme. Minun äitini oli oikeasti superäiti, sillä hän jaksoi erinomaisesti keskoskaksosten hoidon, täysimetti 4 kk (siihen aikaan erittäin kauan ja vielä osittaisimetti seuraavat 4 kk. Puoli vuotta kului niin, että ensin söi toinen vauva tunnin, sitten söi toinen vauva tunnin, sitten äiti nukkui tunnin ja homma alkoi alusta. Sen jälkeen rytmi normalisoitui mutta vauvat alkoivat valvottaa öisin klo 3-5 niin, että kun toinen heräsi niin tämä herätti toisenkin. Siinäpä oli mukava katsella, kun niin seurustelivat keskenään!

Täytyy olla äärimmäisen itsekeskeinen ihminen, jos kuvittelee, ettei kahden pyyhkimisestä, syöttämisestä, huoltamisesta, halaamisesta, pyykkäämisestä koituisi enemmän vaivaa kuin yhdestä. Tämän lisäksi tulee yksilöllisten lasten omat tarpeet, jotka eivät ole - vaikka itsekeskeiset väittävät mitä - samat, ei silloinkaan, vaikka lapset ovat samanikäiset tai ikäero on pieni.

Kaksi ystävääni hankki helpon ja vaivattoman esikoisen jälkeen toisen 1v3kk:n ja 1v5kk:n ikäerolla. Kas kummaa, kun ei mennyt siinä sivussa! Molempien kakkosen vauvavuosi meni totaalisessa sumussa ja väsymyksessä, ja molemmilla syystä tai toisesta tämä kakkonen on valvottanut myös taaperoikäisenä. Molempien esikoiset ovat joutuneet sopeutumaan statistin asemaan ja luottamaan siihen, että isä hoitaa, kun tulee töistä. Sitten taaperoiässä tulivat kuvioihin ne yhteiset leikit - ja riidat. Kun pienemmällä ei ollut leikkitaitoja ja isommallakin vasta vain vähän, ne yhteisleikit olivat usein hurjia ja vaarallisia. Kun pienemmät täyttivät sen 2v, alkoi arki helpottua, ja samantien alkoi molemmilla äideillä se mantra, että nyt on niin helppoa, kun leikit sujuu ja että kyllä kannatti tehdä lapset pienellä ikäerolla.

Miksi ihmeessä ei voisi vaikka todeta, että minulle sopi se, että vietin toisen lapseni vauvavuoden sumussa ja annoin isän hoitaa esikoista enemmän, koska nyt on hienoa, kun he ajoittain leikkivät jo yhteisleikkejäkin riitojen lomassa. Miksi pitää luoda sellainen kuva, että kaikki on helppoa, kun fakta on, että ihmisillä on eri määrä voimavaroja ja kun itsekin kävi siellä voimien äärirajoilla?

Minun lapsillani ikäeroa on melkein 4 vuotta. Lapseni olivat ns. helppoja vauvoja, mutta olin minä silti väsynyt. Mustasukkaisuutta ei ollut juurikaan, mutta sitä tuli sitten kun kuopuksesta tuli taapero. Leikit sujuvat näin ison ikäeron lapsillakin mainiosti yhteen, mutta niin myös riidatkin. Voin suositella isoa ikäeroa sen puolesta, että vauva-ajat eivät ole menneet sumussa enkä ole ollut voimieni äärirajoilla. Olen pystynyt aika vaivattomasti jakamaan aikaani molempien lasten kesken, koska tarpeet ovat olleet alusta asti erilaiset. Toisaalta en voi tietää kenenkään muu kokemuksista. Jokaisen on arvioitava ne omat voimavarat ja ehkä myös tajuttava, että yksi ei mene siinä missä kaksikin, oli ikäero mikä tahansa. En ymmärrä, minkälaisilla ihmisillä on tarve todistella muuta.

Mä en hankkisi yli nelikymppisenä enää sisaruksia lapselle. On ihan eri jaksaa pikkulapsiarkea yli nelikymppisenä kuin kymmenen tai viisikin vuotta nuorempana.

Meidän lapsilla on vähän tavallista isompi ikäero, mikä sopi meille. Se ei tietenkään olisi onnistunut, jos lapsia oltaisiin ruvettu hankkimaan kovin iäkkäänä. Aikansa kutakin.