Seinäruususta huomionkipeäksi

Kohdalleni on tullut näin kolmikymppisenä uusi ongelma; pohjaton huomiontarve.

Olin lapsena määrätietoinen, esilläoloa pelkäämätön, sosiaalisesti aktiivinen ja välillä jopa vähän dominoivakin luonne. Kuitenkin monien traumaattisten asioiden seurauksena sulkeuduin totaalisesti yläasteelle mennessä, enkä uskaltanut enää puhua mitään kellekään. En uskaltanut näkyä, olla enkä kuulua. Koin kivankin seksuaalisen huomion todella ahdistavana, enkä uskaltanut ei-seksuaaliseenkaan lähestymiseen vastata. Mielipiteitäni ja ajatuksiani en uskaltanut jakaa ollenkaan. Olin oireilustani johtuen todella yksin, kun en ketään edes pintapuolisesti päästänyt lähelleni. Kärsin siis hyvin voimakkaasta sosiaalisesta ahdistuksesta.

Kuitenkin nyt pitkällisen terapian ja lääkkeiden avulla ahdistus on selätetty ja tilalle on noussut valtava tarve näin kolmikymppisenä olla esillä, tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Olen pohtinut yrittääkö mieleni ottaa takaisin seinäruusuvuosia ja kaikkia niitä sanomattomia lauseita, jotka on jättänyt peloissaan sanomatta. Toistaiseksi huomiontarve ei ole haitannut elämää, mutta nykyinen elämä ei tunnu kuitenkaan riittävältä. Haluaisin esimerkiksi enemmän seksuaalista huomiota, vaikka saan sitä parisuhteessanikin paljon. Lisäksi haluaisin saada ajatuksiani enemmän julki ja ajaa arvojeni mukaista yhteiskunnallista toimintaa. Kaipaan myös ihan puhdasta ihailua.

Epäilen huomiontarpeen olevan vain joitakin vuosia kestävä murrosvaihe, mutten tiedä paljonko uskallan sisäiseen kaipuuseen vastata. En haluaisi esimerkiksi rikkoa parisuhdettani tai päätyä lööppijulkkikseksi. Kuitenkin ajattelen, että tarpeeseen ehkä pitäisi jossain määrin vastata. Oletteko te muut kokeneet tälläistä muutosta ja miten sen kanssa selvinneet?