Jos olisit pysyvästi työkyvytön totaaliyksinäinen sinkku

Vierailija kirjoitti:

Ohjelmoisin niin maan perkeleesti, kuten nyt.

Ja sitten kun iskee rahoiksi, niin huorriin joka viikko eri 20v akan kanssa. Jos ei muute lohkee, ni rahalla saa.

Varmaan ryyppäisin ja homoilisin sen ja enemmän, mikä virkamiehen moraali sallii. Lopettaisin myös hyvin alkaneen tupakoinnin lopetuksen ja sytyttäisin punaisen mallun.

Joku mainitsi että ystäviä netistä jos ei irl. Mistä niitä netistä saa?

No, tämä on se asia, jonka kanssa olen jo vuosia paininut. Työkyvytön en ole, mutta pitkäaikaistyötön kyllä ja tämä on tämän hetken Suomessa käytännössä sama kuin työkyvyttömyys, jos työttömyys on jatkunut liian pitkään, koulutus matala tai vääränlainen ja jos ikää on liikaa.

Siksi olen pohtinut löydänkö tarpeeksi elämäniloa yksinäisestä ja köyhästä elämästä. Tähän asti olen löytänyt, mutta jatkosta en tiedä. Nyt kun tarkemmin ajattelee aikasempia vuosia niin harvassa ovat ne hyvät vuodet tai edes hetket olleet. Olen vain kulkenut eteenpäin samoja polkuja oikeasti edes ajattelematta sitä todellisuutta, jossa elän. Kai se on ollut jonkinlainen selviytymismekanismi olla ajattelematta, koska jos pysähtyisin hetkeksi pohtimaan niin voisi ollakin, että tajuaisin oman elämäni turhaksi.

Ja tietenkin nuorempana asiat olivat helpommin hyväksyttävissä, koska kaikilla oli vielä elämä hieman vaiheessa ja ystäviä oli helpompi nähdä. Nyt muilla ihmisillä on urat ja perheet, joka on lisännyt omaa yksinäisyyttäni todella paljon. Olen huomannut, että jaksaakseen pitää joko olla vahva ihminen tai ihminen, jolla on syvä intohimo jotain asiaa kohtaan. Mä en ole kumpaakaan. Siksi joka päivä pohdin mitä järkeä tässä enää on?

Vierailija kirjoitti:

Nauttisin elämästä. Opettelisin uusia asioita, tekisin kaikkea mukavaa, nauttisin viihteestä yms. Sehän olisi unelmaelämää!

Joo, kymmeniä vuosia yksinäisenä ja ilman rahaa. Jokaisen ihmisen unelma!

Vierailija kirjoitti:

Toteaisin ensin, että olen väärässä kun kuvittelen, ettei ole mitään toivoa paremmasta. 

Sitten lähtisin kehittämään ajatteluani siihen suuntaan, että arvostan paremmin kaikkea sitä mitä minulla on: Toimeentulo, joskin niukka, asunto, joskin karu, ja loputtomat mahdollisuudet lukea, opiskella kiinnostavia asioita, tutustua uusiin kiinnostaviin ihmisiin - vaikka netissä jos ei irl. Valtavat mahdollisuudet alkaa harrastaa uusia asioita ja kehittyä eri alueilla. 

Muuttaisin toisin sanoen asennoitumistani ja hakisin elämästä tietoisesti tyydyttäviä uusia mahdollisuuksia, joita oikeasti on aina, vaikka alkuun tuntuu ettei muka ole.

Näin minä tekisin, mutta jokainen tekee omat valintansa, niin ap:kin.

Jonain päivänä sinäkin kasvat henkisesti ja tajuat mistä ap puhuu..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toteaisin ensin, että olen väärässä kun kuvittelen, ettei ole mitään toivoa paremmasta. 

Sitten lähtisin kehittämään ajatteluani siihen suuntaan, että arvostan paremmin kaikkea sitä mitä minulla on: Toimeentulo, joskin niukka, asunto, joskin karu, ja loputtomat mahdollisuudet lukea, opiskella kiinnostavia asioita, tutustua uusiin kiinnostaviin ihmisiin - vaikka netissä jos ei irl. Valtavat mahdollisuudet alkaa harrastaa uusia asioita ja kehittyä eri alueilla. 

Muuttaisin toisin sanoen asennoitumistani ja hakisin elämästä tietoisesti tyydyttäviä uusia mahdollisuuksia, joita oikeasti on aina, vaikka alkuun tuntuu ettei muka ole.

Näin minä tekisin, mutta jokainen tekee omat valintansa, niin ap:kin.

Jonain päivänä sinäkin kasvat henkisesti ja tajuat mistä ap puhuu..

Nämä nyt ovat niitä romantikkoja, joiden mielestä surkeimmassa slummissakin työkyvyttömänä voi olla palavan onnellinen, kunhan vain asennoituu oikein.

Valtaosalla suomalaisista ei ole mitään käsitystä siitä, millaista on elää pitkään köyhänä, yksinäisenä ja ilman toivoa paremmasta. Totta kai voidaan Hurstia ihastella ja käydä vaikka itsekin jakamassa ruokaa, mutta niin kauan, kun itse voi mennä lämpimään kotiin keittelemään pullakahvit ja kilauttamaan kaverille, sopisi olla neuvomatta liikoja.

Vierailija kirjoitti:

No, tämä on se asia, jonka kanssa olen jo vuosia paininut. Työkyvytön en ole, mutta pitkäaikaistyötön kyllä ja tämä on tämän hetken Suomessa käytännössä sama kuin työkyvyttömyys, jos työttömyys on jatkunut liian pitkään, koulutus matala tai vääränlainen ja jos ikää on liikaa.

Siksi olen pohtinut löydänkö tarpeeksi elämäniloa yksinäisestä ja köyhästä elämästä. Tähän asti olen löytänyt, mutta jatkosta en tiedä. Nyt kun tarkemmin ajattelee aikasempia vuosia niin harvassa ovat ne hyvät vuodet tai edes hetket olleet. Olen vain kulkenut eteenpäin samoja polkuja oikeasti edes ajattelematta sitä todellisuutta, jossa elän. Kai se on ollut jonkinlainen selviytymismekanismi olla ajattelematta, koska jos pysähtyisin hetkeksi pohtimaan niin voisi ollakin, että tajuaisin oman elämäni turhaksi.

Ja tietenkin nuorempana asiat olivat helpommin hyväksyttävissä, koska kaikilla oli vielä elämä hieman vaiheessa ja ystäviä oli helpompi nähdä. Nyt muilla ihmisillä on urat ja perheet, joka on lisännyt omaa yksinäisyyttäni todella paljon. Olen huomannut, että jaksaakseen pitää joko olla vahva ihminen tai ihminen, jolla on syvä intohimo jotain asiaa kohtaan. Mä en ole kumpaakaan. Siksi joka päivä pohdin mitä järkeä tässä enää on?

Ja tähän voin vielä lisätä, että tällaisessa tilanteessa olevan on aika turhaa myöskään yrittää itselleen sitä kumppania tai seuraa etsiä. Kyllä se on niin, että ensin pitää olla muu elämä kunnossa, jotta voisi jonkun itselleen löytää. Mä hölmönä tätä yritin, mutta aina se kaatui siihen, että tapaamieni ihmisten mielestä mun elämä ei ole sellaisessa kunnossa, jota he kumppanilta toivovat. Ja ymmärrettäväähän se on. Vaikka kemiat kohtaisivat ja muuten tuntuisi sopivalta niin suhde, jossa takaraivossa kolkuttaa kumppanin elämäntilanne ja tähän liittyvät jutut ei ole sellainen, jota oikeastaan kukaan haluaa. Onneksi tämän tajusin aika nopeasti ja en lähtenyt itseäni nöyryyttämään ja päätäni seinään hakkaamaan sen enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, tämä on se asia, jonka kanssa olen jo vuosia paininut. Työkyvytön en ole, mutta pitkäaikaistyötön kyllä ja tämä on tämän hetken Suomessa käytännössä sama kuin työkyvyttömyys, jos työttömyys on jatkunut liian pitkään, koulutus matala tai vääränlainen ja jos ikää on liikaa.

Siksi olen pohtinut löydänkö tarpeeksi elämäniloa yksinäisestä ja köyhästä elämästä. Tähän asti olen löytänyt, mutta jatkosta en tiedä. Nyt kun tarkemmin ajattelee aikasempia vuosia niin harvassa ovat ne hyvät vuodet tai edes hetket olleet. Olen vain kulkenut eteenpäin samoja polkuja oikeasti edes ajattelematta sitä todellisuutta, jossa elän. Kai se on ollut jonkinlainen selviytymismekanismi olla ajattelematta, koska jos pysähtyisin hetkeksi pohtimaan niin voisi ollakin, että tajuaisin oman elämäni turhaksi.

Ja tietenkin nuorempana asiat olivat helpommin hyväksyttävissä, koska kaikilla oli vielä elämä hieman vaiheessa ja ystäviä oli helpompi nähdä. Nyt muilla ihmisillä on urat ja perheet, joka on lisännyt omaa yksinäisyyttäni todella paljon. Olen huomannut, että jaksaakseen pitää joko olla vahva ihminen tai ihminen, jolla on syvä intohimo jotain asiaa kohtaan. Mä en ole kumpaakaan. Siksi joka päivä pohdin mitä järkeä tässä enää on?

Ja tähän voin vielä lisätä, että tällaisessa tilanteessa olevan on aika turhaa myöskään yrittää itselleen sitä kumppania tai seuraa etsiä. Kyllä se on niin, että ensin pitää olla muu elämä kunnossa, jotta voisi jonkun itselleen löytää. Mä hölmönä tätä yritin, mutta aina se kaatui siihen, että tapaamieni ihmisten mielestä mun elämä ei ole sellaisessa kunnossa, jota he kumppanilta toivovat. Ja ymmärrettäväähän se on. Vaikka kemiat kohtaisivat ja muuten tuntuisi sopivalta niin suhde, jossa takaraivossa kolkuttaa kumppanin elämäntilanne ja tähän liittyvät jutut ei ole sellainen, jota oikeastaan kukaan haluaa. Onneksi tämän tajusin aika nopeasti ja en lähtenyt itseäni nöyryyttämään ja päätäni seinään hakkaamaan sen enempää.

Eräs ihana ihminen lähestyi minua ja viihtyi seurassani parin vuoden ajan, mutta alkoi ottaa pika-askelia taaksepäin heti, kun sai selville, että minulla ei mennytkään niin hyvin kuin hän oli luullut. "Ghostasi" taitaa olla oikea sana. Tuolloin minulla meni nykyiseen verrattuna vielä suorastaan hienosti.

Vasta viime aikoina olen päätynyt hyväksymään sen, että en koskaan löydä kumppania. On toki helpompi näin: ennen syytin itseäni siitä, etten vain osannut olla tarpeeksi kiinnostava, nyt voin syyttää olosuhteita. Enpä itsekään haluaisi itselleni kaltaistani riippakiveä.

Nro 11

Vierailija kirjoitti:

Joku mainitsi että ystäviä netistä jos ei irl. Mistä niitä netistä saa?

Mulla oli meilikaveri kaverihaku.net sivustolta. Sitten hän vaan lopetti yhteydenpidon. Liekö kuollut. 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nauttisin elämästä. Opettelisin uusia asioita, tekisin kaikkea mukavaa, nauttisin viihteestä yms. Sehän olisi unelmaelämää!

Joo, kymmeniä vuosia yksinäisenä ja ilman rahaa. Jokaisen ihmisen unelma!

Niin totta, monen ihmisen ainoa ilonlähde ja elämänarvo on vain raha. Surullista.

Opiskelisin yliopistossa tai avoimessa yliopistossa, miettisin jonkun hyvän yritysidean ja perustaisin yrityksen.

Minä olin tuota kaikkea vuosia. Sitten kuitenkin kuntouduin, vaikka sen piti olla epätodennäköistä. Sain liikuntakykyä takaisin ja sitä myötä pääsin hissukseen myös elämään kiinni. Olen edelleen työkyvyttömyyseläkeellä, mutta naimisissa ja ehdin vielä lapsenkin saada. Muutama ystäväkin nykyään on. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla kävi näin hyvä tuuri, vaikka terveen näkökulmasti varmasti elän edelleen hyvin ankeaa elämää. Olin ehtinyt jo toivoni menettää, enkä olisi niin sairaana kuin olin edes kyennyt parisuhteeseen. Välillä pelkään, että joku päivä herään ja tämä muutos onkin ollut vain unta.

Puolisoni ei taida tajuta tänä päivänäkään, miten huonossa jamassa elämäni oikeasti oli kun tapasimme. Hän paljolti huomaamattaan opetti minua elämään uudelleen. Olin viettänyt vuosia neljän seinän sisällä, pääasiassa sängynpohjalla, enkä enää osannut edes keksiä mitä tekisin jos voisin tehdä muuta, saati että olisin saanut itseni yksinäni mihinkään ryhtymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, tämä on se asia, jonka kanssa olen jo vuosia paininut. Työkyvytön en ole, mutta pitkäaikaistyötön kyllä ja tämä on tämän hetken Suomessa käytännössä sama kuin työkyvyttömyys, jos työttömyys on jatkunut liian pitkään, koulutus matala tai vääränlainen ja jos ikää on liikaa.

Siksi olen pohtinut löydänkö tarpeeksi elämäniloa yksinäisestä ja köyhästä elämästä. Tähän asti olen löytänyt, mutta jatkosta en tiedä. Nyt kun tarkemmin ajattelee aikasempia vuosia niin harvassa ovat ne hyvät vuodet tai edes hetket olleet. Olen vain kulkenut eteenpäin samoja polkuja oikeasti edes ajattelematta sitä todellisuutta, jossa elän. Kai se on ollut jonkinlainen selviytymismekanismi olla ajattelematta, koska jos pysähtyisin hetkeksi pohtimaan niin voisi ollakin, että tajuaisin oman elämäni turhaksi.

Ja tietenkin nuorempana asiat olivat helpommin hyväksyttävissä, koska kaikilla oli vielä elämä hieman vaiheessa ja ystäviä oli helpompi nähdä. Nyt muilla ihmisillä on urat ja perheet, joka on lisännyt omaa yksinäisyyttäni todella paljon. Olen huomannut, että jaksaakseen pitää joko olla vahva ihminen tai ihminen, jolla on syvä intohimo jotain asiaa kohtaan. Mä en ole kumpaakaan. Siksi joka päivä pohdin mitä järkeä tässä enää on?

Ja tähän voin vielä lisätä, että tällaisessa tilanteessa olevan on aika turhaa myöskään yrittää itselleen sitä kumppania tai seuraa etsiä. Kyllä se on niin, että ensin pitää olla muu elämä kunnossa, jotta voisi jonkun itselleen löytää. Mä hölmönä tätä yritin, mutta aina se kaatui siihen, että tapaamieni ihmisten mielestä mun elämä ei ole sellaisessa kunnossa, jota he kumppanilta toivovat. Ja ymmärrettäväähän se on. Vaikka kemiat kohtaisivat ja muuten tuntuisi sopivalta niin suhde, jossa takaraivossa kolkuttaa kumppanin elämäntilanne ja tähän liittyvät jutut ei ole sellainen, jota oikeastaan kukaan haluaa. Onneksi tämän tajusin aika nopeasti ja en lähtenyt itseäni nöyryyttämään ja päätäni seinään hakkaamaan sen enempää.

Eräs ihana ihminen lähestyi minua ja viihtyi seurassani parin vuoden ajan, mutta alkoi ottaa pika-askelia taaksepäin heti, kun sai selville, että minulla ei mennytkään niin hyvin kuin hän oli luullut. "Ghostasi" taitaa olla oikea sana. Tuolloin minulla meni nykyiseen verrattuna vielä suorastaan hienosti.

Vasta viime aikoina olen päätynyt hyväksymään sen, että en koskaan löydä kumppania. On toki helpompi näin: ennen syytin itseäni siitä, etten vain osannut olla tarpeeksi kiinnostava, nyt voin syyttää olosuhteita. Enpä itsekään haluaisi itselleni kaltaistani riippakiveä.

Nro 11

Näin se mullakin menee. Ulkoisesti olen ihan normaaali, osaan jutella, ottaa ihmiset huomioon, olen huumorintajuinen, mutta kun siellä taustalla ei ole mitään tai on vain sitä mitä muut eivät halua niin aina jutut kariutuvat totuuden tullessa esiin. Varmaan moraalisesti oikein olisi ollut kertoa heti kaikki, mutta itsekkäänä ihmisenä panttasin joitain asioita, koska halusin kokea ihmisen läheisyyttä ja sitä että mustakin ollaan kiinnostuneita. Nyt en enää tuohon lähtisi, koska tiedän mikä on lopullinen lopputulos eikä se olisi toista ihmistä kohtaan oikein.