***3-kuumeilijat***-viikko 30

Kovasti olenkin odotellut sun kuulumisia, kun ei ole moneen päivään naista täällä näkynyt! Hieno juttu, meitä onkin sit oikein kolmen kopla siinä maaliskuun lopussa nyyttiään hakemassa. Toivottavasti miehen kanssa on taas asiat selvitetty? Noista äijistä ota pirukaan selvää aina... :)



On tosiaan hauska nähdä sit miten mehutukset on vaikuttanut, vai onko..?

Meillä oli kyllä niin monta päivää väliä viimisestä pupuilusta ovikseen ja vielä mehut päälle, että jos sieltä vielä joku poikasiittiö on selvinnyt niin kyllä onkin aika teräsmies! Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.. :)



Mä kanssa haluan ehdottomasti pysyä tässä porukassa ja mennään sit yhdessä odotuspuolelle, kun alkaa olla enemmän plussanneita kasassa.



Poikien mammalle vielä siitä 4d ultrasta, kysyin siitä kaverilta ja se oli nähnyt ison mainoksen Aamulehdessä tässä muutama päivä sitten, se koittaa viä ettiä sen lehden. Ei muistanut paikan nimeä. Mut eipä meillä vielä mikään kiire oo sen suhteen :)



Aurinkoista tiistaita toivotellen

Luna rv 4+4 :)

Mulla esikoinen tuli suunnitellulla sektiolla perätilan takia. En ensisynnyttäjänä uskaltanut alkaa perätilaa synnyttämään eikä sitä kovin suositeltukkaan. Tuloksena oli pieni tyttö 47 cm ja 3090 g. Kokemuksena leikkaus oli positiivinen ja toivuin hyvin.



Toinen vauveli päätti suht hyvissä ajoin kääntyä oikein päin ja oli lähtökuopissa alhaalla jo synnytystapa-arviossa. Paikatkin olivat jo vähän auki ja lääkäri sanoi, että takuulla ei mene pitkään enää, mutta niin vain meni yliaikaiseksi. Synnytys käynnistettiin kuitenkin jo ekalla kontrollikäynnillä cytotecilla koska eivät halunneet antaa sen mennä enemmän yli. Kolmannen cytotec murun jälkeen synnytys käynnistyikin heti säännöllisillä supistuksilla klo 18 maissa ja vähän puolenyön jälkeen tyttö oli maailmassa 7 minuutin ponnistuksen jälkeen. Synnytys oli todella positiivinen ja helppo ja siitäkin toivuin nopeasti, vaikka eppari pitikin tehdä. Tälläkin kertaa tyttö oli aika pikkuinen 50 cm ja 3115 g.



Nyt kolmannella kerralla toivon ehdottomasti pääseväni taas alakautta synnyttämään ellei sille ole mitään estettä. Perätilaa en ehkä vieläkään uskaltaisi alakautta synnyttää.

Meillä esikoinen syntyi rv37+4, lapsivedet menivät 37+2, odoteltiin pari päivää omia supistuksia ja sitten lopulta cytotecilla lähti vauhtiin. Eka synnytys kesti 6 tuntia. Kivunlievityksenä ilokaasu ja epiduraali.

Lopputuloksena kaunis poika 3470g ja 51 cm.



Kakkonen syntyi rv39+1, juhannusaattona. Mulla ei ollut hajuakaan koska olis pitänyt lähteä sairaalaan kun ekalla kerralla olin siellä siis jo valmiina ja nyt supistukset olivat alusta asti tosi voimakkaita, ensin 10 minuuttia, sitten 5 minuttia ja matkalla sairaalaan 3 minuuttia. Supistelu alkoi 7:ltä. Olimme sairaalassa 9:ltä ja ponnistin toisen pojun maailmaan vajaan tunnin päästä siitä. Kivunlievityksenä ilokaasu ja mies, joka silitteli, hieroi ja kannusti. Lopputulos tälläkin kertaa kaunis poika (aivan isoveljensä näköinen) 3700g (en nyt ihan grammalleen tuota painoa muista...) ja 51cm.



Molemmat synnytykset olivat kokemuksena ainutkertaisia ja ihania, minä voisin synnyttää vielä montamonta kertaa, mutta toivon, että nyt edes kerran vielä tulisin raskaaksi ja saisin sen syntymän ihmeen kokea :o)

Aika moni on saanut plussan tässä " ekassa" kierrossa, kun täällä ollaan kirjoiteltu :) Mutta kiva kuulla teidän jo plussanneidenkin tuntemuksia ja fiiliksiä, kun se plussa on toivottavasti meillä muillakin vielä edessä :)



Synntyksistä kyseltiin.. Esikoinen syntyi rv40+3 pituutta 51,5cm ja painoa 3596g. vedet menivät illalla rv40+1, eikä synntys oikein lähtenyt etenemään vaikka supistuksia koko ajan olikin. Synnytystä ei suostuttu avustamaan käyntiin vasta, kun aamulla rv40+3, jolloin kalvot puhkaistiin. Olivat puhjenneet vain osittain ja lapsivettäkin oli kertynyt lisää. Synnytyksen itsessään koin helpoksi ja epiduraali auttoi tosi hyvin, ponnistusvaihe kesti 15min. Tuntui kuitenkin ettei minua kuunneltu tarpeeksi vaikka olin sairaalassa kykkinyt jo kolmatta päivää. Yksi asia jäi mieleen.. kätilöharjoittelija oli paikalla kun sanoin että nyt kyllä ponnistuttaa, että voisiko sen tilanteen tarkistaa. Hänpä lähti kätilölle sanomaan. Kätilö sanoi vain ettei sitä voi koko ajan ronkalata kun juuri hetki sitten katsoi. Sanoin sitten että kyllä tämä nyt syntyy. Hartjoittelija taas kävi kätilöä kysymässä, joka ei vieläkään tullut. Harjoittelija sitten sanoi kokeilevansa tilanteen alapäässä ja " ei minulla mitään vertailukohdetta ole mutta samoissa kun viimeksi" . Sitten vihdoin se kätilö tuli kun sanoin harjoittelijalle että lapsi syntyy sitten ilman kätilöä. Kätilö katsoi niin juu tämä pää tuntuukin jo ihan tässä.. En ymmärrä miksei minua otettu tosissaan, lieneekö johtuneen siitä että olin ensisynnyttäjä?

No kaikki oli hetken hyvin, kunnes vauvan crp-arvot kohosivat ja hän joutui lastenosastolle antibioottitiputukseen. Kaksi yötä oli siellä ja sitten pääsi samalle osastolle, mutta käytiin aina tipassa. Viikon päästä kotiuduttiin ja sitten minulla itselläni nousi samana iltana korkea kuume, sairaalan soitin niin epäilivät rintatulehdusta. Seuraavana päivänä sain terkkarista lähetteen takaisin sairaalaan, koska omat tulehdusarvoni olivat korkealla. Lääkärit eivät edes tienneet mikä tulehdus se oli ja olin sitten itse vielä 3pvä antibioottitipassa sairaalassa. Kaikki siis johtui siitä kun vesienmenosta oli kulunut n.43h lapsen syntymään.

Toinen lapsi syntyi rv39+5 pituutta 50cm ja painoa 3540g. Tämäkin synnytys alkoi vesienmenolla, mutta lapsivettä lorahteli pikkuhiljaa aamusta rv39+4. Sairaalaan mentiin tarkistukselle n. klo 15, supistukset eivät silloin vielä olleet kovin säännölliset. Kerkesin juuri saada apua epiduraalista, kun tyttö jo syntyi 5min ponnistuvaiheen jälkeen klo 00.35 :) Kotiin lähdettiin samana päivänä n. klo 12.(lyhsy) Esikoisesta jäi enemmin sairaalakammo kuin synnytyskammo :D Lääkärin tarkatuksessa käytiin sitten vielä kun vauva oli 3pvä vanha. Kaikki sujui hyvin. Seuraavallakin kerralla aion kotiutua samantien jos oma ja vauvan vointi sen sallivat. Synntyksessä oli tällä kertaa ihanat kätilöt, jotka eivät muuta tehneetkään kun kuuntelivat :) Toivottavasti seuraavallakin kerralla :)





yk1 kp17/30(?) Tuo on nyt oviksen mukaan veikkaus

esikoinen syntyi rv 39+1. Supistukset alkoivat illalla, ensimmäisestä supistuksesta alkaen säännöllisinä. Pikuhiljaa tihenivät ja vähän ennen puoltayötä oltiin sairaalassa. Poika syntyi klo 4:19 9 min ponnistamisen jälkeen. mitat 2760g ja 47cm. Eppari mulle tehtiin, kivunlievityksenä oli ilokaasu.



Kuopuksen synnytys yritti käynnistyä monta iltaa, tuloksetta. Sairaalaan mentiin puolenyön jälkeen juuri laskettuna päivänä, kun taas oli supistellut koko päivän enkä ollut nukkunut yli viikkoon juuri lainkaan. Tilanne oli tosi epäkypsä, 1,5cm auki. Kotiin olisivat laittaneet, jossei pojan sydänäänet olisi romahtaneet hetkeksi. Siitä siis saliin ja kalvot puhki+tippaan. Kivut oli hirveet, ja tällä kertaa otin spinaalin, joka epäonnistui niin, että kivut ei menneet minnekkään, mutta jaloista hävisi tunto lähes kokonaan moneksi tunniksi. Poika syntyi sitten hieman ennen yhdeksää aamulla 4 min ponnistuksella. Mitat 3800g ja 50cm. Ja mikä parasta, ei tikin tikkiä!! Syy sydänäänten heittelyynkin selvisi, poika syntyi napanuora kaulanympärillä.



Kisu

Kirjoittelin jo tuonne toukokuun toiveiden pinoon mutta ajattelin esittäytyä täällä. Meillä kolmas toiveissa mahd. pian. Mun esikoinen nyt jo 14 v. Uuden miehen kanssa toinen poika 09/03 ja nyt toiveissa kolmas joka saisi tulla heti. Mulla heittelee kierto TOSI paljon niin että ovista vaikea bongata. Nyt kuitenkin täti hirveästi myöhässä kp 28/36 tai jotain sinneppäin. Maanantaina testasin negan Predictorin testillä ja masennuin aika tavalla. Nyt tuntuu että tulis täti pian ja päästäis tikutteleen ovista.

Tervetuloa!



Kävin tänään pitkästä aikaa virkistäytymässä kampaajalla. Nyt on sitten tällä mammalla uus tukka! Jee. Tuntee itsensä kuin uudeksi ihmiseksi :)



Tänään on oltu muksujen kanssa mummolassa ja esikoinen nauttii suunnattomasti huomiosta. Kivahan se on. Toista mummoa (mieheni vanhempia) lähdetään katsomaan sitten elokuussa viikon reissulla. Sen verta on tuota välimatkaa, että pari kertaa vuodessa käydään vain siellä päin Suomea. Haaveissa olis kyllä niille nurkille muuttaa. Me kun ollaan enemmän maalla asujia kuin täällä Espoossa. Eihän sitä tiedä, jos joskus vaikka sinne päädyttäisiin..



Varasin muuten gynelle tänään ajan. Käyn parin viikon päästä. Meinasin tarkistuttaa, että kaikki on ok seuraavaa raskautta ajatellen. Pohdin sitä tässä, kun tuntuu että tais olla varhainen km tämä kierto, kun menkat myöhässä ja vuotoa ja klönttejä (yök!) on riittänyt. Edellisestä synnytyksestä kun on se 4 kuukautta, niin ehkä parempi saada vastaus, että kaikki ok ettei turhia murehdi...



Nyt näyttäis velvollisuudet kutsuvan...

Mukavaa illanjatkoa kaikille!



AIHA

Yk 2, kp 3/28

Kirjoittelin jonkin verran Kolibreihin (muistaako kukaan muu??), mutta sitten taisivat hävitä jonnekin yksityispostituslistaan. Silloin en vielä ollut edes varma kuumeestani, mutta nyt alan olla :) Olis se kiva kokea vielä kerran odotus, synnytys ja vauva-aika kaikkine hössötyksineen... Meillä on 2- ja 4-vuotiaat pojat, ja toivoisin, että kolmanteen ei tulisi kauhean pitkä ikäero. Itse olen iltatähti ja toivoin aina, että sisarukseni olisivat samaa ikäluokkaa kanssani. Meillä mies ei ole ihan vielä valmis aloittamaan yritystä, mutta minä nautin jo tästäkin, odotuksen odotuksesta! Vannomatta paras, mutta kyllä meille kolme lasta on ihan maksimimäärä. Jännää, miten taas tuntuu niin samalta ja jännittävältä, ihan kuin ensimmäistä toivoisi :) Sukupuolella ei meillä ole kyllä väliä, kunhan lapsi jossain vaiheessa tulisi ja olisi suht koht terve...



Synnytyksistä, niin itselläni on kaksi alatiesynnytystä takana, ensimmäinen imukupilla autettu (4310 g), toinen sitten tulikin itsenäisesti kuin ohjus (3880 g).

Täällähän on paljon meitä kahden poikaviikarin äitejä!



Itse olen synnyttänyt molemmat pojat alateitse. Synnytykset ovat olleet nopeita, noin 4 h. Supistukset olen kestänyt hyvin ilokaasun voimin vaikka rajuja ovat olleetkin, mutta se ponnistaminen (ekasta 55 min ja toisesta 15 min ja molemmat tulleet vasta epparin jälkeen) on ollut todellista tuskaa.

Pojat ovat olleet syntyessään melko kookkaita, esikoinen 54 cm ja 3900 g ja kuopus 54 cm ja 4300 g. Tämän kuopuksen synnytyksen jälkeen kyllä vannoin ettei enää ikinä, mutta tähän sitä ollaan taas tultu.. Toivottavasti siis kolmatta alatiesynnytystä kohti menossa.



Peetu-Lotta

...siitä olen samaa mieltä (Eppu2, muistankohan tuon nimen oikein..), että odotuksen odottaminenkin on ihanaa, vaikka välistä toooooooooooosi hidasta. Olikohan Kisuli83, joka totesi, et minipilsuista tulee olo kuin olisi raskaana. Minulle käy samoin tavoin - rasittavaa! En ole hirveän tyytyväinen kyseiseen tuotteeseen, mutta imetysaikana tuntui oikealta vaihtoehdolta, kun kumihommat ei todellakaan ole meidän juttu. ;) Nyt en enää kuopusta imetä (kohta 11 kk), et vois vaihtaa pilsujakin. Tosin kuusi laattaa syömättä ja sit sais yritys alkaa.

Synnytyksistä sen verran, että nopeita ja helpohkoja (loppu puristusta lukuun ottamatta) ovat molemmat olleet: ekasta supistuksesta ovat käyntiin lähteneet ja eka kesti viitisen tuntia, josta ponnistin 55 minuuttia ja oli työn takana (poika 51,5 cm 3760 g), toka synnytys kesti nelisen tuntia ja 12 minuutin jälkeen syntyi poika 51 cm 3810 g. Melkosen samankokoisia nuo äidin kullat ovat syntyessään olleet.

Apua, nyt pieni huutelee...

Ensimmäinen kesti reilut 13h, josta ponnistusvaihe 15min. Synnytys alkoi oikeastaan su iltana, mutta tyttö syntyi vasta tiistaina. 52 cm ja 3820g oli neidin mitat. Epiduraalin sain kipuihin ja amme oli tosi kiva. Ponnistusvaihe ei sattunut yhtään.



Toka synnytys kesti reilut 10h, josta ponnistus 7min. Tämä synnytys starttaili jo 3 viikkoa, kun välillä oli kipeitä suppareita ihan kellotettavaksi asti ja sitten taas lopahti. Mutta sittenpä se käynnistyi. Epiduraalin sain toisessakin ja sen jälkeen tulikin vauhtia. Viimeset 6cm avautuikin tunnissa. Ammeessa kerkesinkin kölliä kahteen otteeseen. Tällä kertaa ponnistusvaihe oli tosi kipeä. Toisen tytön mitat oli 52cm ja 4090g.



Molemmat tytsyt syntyivät rv 39+6 ja klo 15.05! Saas nähdä onko kolmas yhtä täsmällinen ;) (kun siis sitten joskus päättää masuuni asettua asumaan :)



Pitäisköhän tuota mennä nukkumaan välillä. Aamulla olis kauppareissu tiedossa.... zzzzzzzzzzzzzzz



AIHA

Yk 2, kp4/28

On muuten aina mukavaa jutella synnytyksistä, eikös tää oo synnyttäneiden äitien vakioaihe...;)



Esikoinen syntyi 38+5, lapsivedet meni kotona, mutta käynnistystä vauhditettiin sairaalassa tableteilla ja tipalla. Spinaalipuudutus. Synnytys oli ihan riittävän pitkä... Eppari leikattiin, mutta muuten ihan ok. Ponnistin puoli tuntia. Poika 4120gr ja 52 cm.



Toinen poika syntyi 40+1. Käynnistys oli sovittu, kun pelkäsivät, että tästäkin vauvasta tulee ison puoleinen. Käynnistyi eteni hitaasti, mutta sitten viimeiset 5 senttiä aukeni viidessä minuutissa ja 5 minuuttia ponnistusta, olo oli tietysti sen mukainen.. Epiduraalipuudutuksen sain, joka tosin auttoi vain toispuoleisesti. 3960gr ja 52 cm.



Yhtään kunnon synnytyssupistusta en ole kokenut kotona, mikä olisi ollut mukavampaa. Olisi jotenkin rennompaa olla kotona ja seurailla tilanteen kehittymistä. Sitä aion vaatia, jos kolmatta lähden synnyttämään.



vuma kp jo 39!!! (mutta huomenna lähtee kierukka..:))

Tohon synnytysjutusteluun pistän toiste kun nyt pitää äimistellä yhtä outoutta...



Nimittäin nyt kp 31 eikä kuukautisista tietoakaan. Eikä paljon mitään oireitakaan, paitsi puolet ajasta, ts. aika sama olo kuin aiemmista muksuista. No plus lisäksi ajoittaista kuvotusta (kuten nyt, pala kurkussa koko ajan). Mua ei kuvotellut eikä oksettanut noista toisista kuin iltaisin n viikoilla 7-10 (pojista, joku sanoi että meitä poikien äitejä on täällä nyt kokoontumisajoihin kelpuutettava määrä).



JA siis pohjalle voin kertoa että mikään testi ei ovis- eikä varsinkaan raskaus- ole näyttänyt kuin kerran plussaa tässä puolen vuoden aikana ja nyt äsken tuli ovistestiin kirkas plussa. Tein nimittäin sen kun polttelee testata eikä ole kuin yksi raskaustesti kaapissa mutta monta ovistestiä. Muistin nääs että jossain on lukenut että Lh- ja hcg -hormonit kumpikin kilauttaa ovistestiin plussan. Ja nyt siis se tuli. Siitä riemastuneena leikkelin raskaustestin ja tein siitä puolikkaan ja .... tadaa, kirkas nega. Keepeleen keepele. Olisin halunnut niin varmuutta tähän olotilaan. Kierto voi olla sekaisin, ja jäädä tässä kuukautiset vaikka väliinkin, jolloin toi ovisplussa vois olla ovis. TAI sitten on kuukautiset pois sen takia että on raskaana. Ette varmaan arvaa kummasta pitäisin enemmän...



Testata mun piti vasta perjantaina mutta pitikin jo mennä räpeltämään.Tulisilla hiilillä olo siis jatkuu.



yk 7 kp31/25-32

Ensimmäinen poika syntyi 2003 rv38+6 50cm ja 3550g, synnytys kesti ehkä noin 16h ja ponnistus siitä 1h, mutta oikeasti olin jo synnyttänyt 12h ennen tuota 16 tuntia, mutta sitten tuli tunnin tauko, joten virallinen kesto siis tuo. Synnytysvastaanotolla ei meinattu uskoa että voisin olla tulossa synnyttämään mutta kun piuhoihin laitettiin ja alapäätä kokeiltiin niin kyllä muuttui ääni kellossa...ärstyttävää ensisynnyttäjän aliarvioimista...kivunlievityksenä amme, aquat, ilokaasu ja kohdunsuun puudutus (kotona:rentoutus, suihku, kaurapussi ja hieronta). Poika syntyi nuora kaulan ympärillä mutta sitä löysättiin ja homma oli sillä selvä. Itse en ollut selvä, sillä olin kaksi yötä valvonut ja nauttinut koko ajan kivuista ja niinpä kun minut kärrättiin osastolle näin kaiken kuin sumussa ja nukuin koko päivän, en tiedä kuka lastani hoiti...ainakin mieheni onneksi...



Toinen poika syntyi 2004 rv39+4 50cm ja 3552g, synnytys 6h ja siitä ponnistus 1h10min. Kun tulin sairaalaan jouduin saman tien saliin, sain kaasua ja meni parit supistukset ja sitten aloin ponnistamaan. Kivunlievitys Kotona:suihku, rentoutus, laulu, hieronta , Autossa:huutaminen , Sairaalassa:ilokaasu. Tälläkertaa en ollut niin poikki, mutta yli tunnin ponnistus ja puolen litran veren menetys kuitenkin verotti. Kummassakin synnytyksessä sain ponnistusvaiheen lopussa oksitosiinitipan jonka avulla ponnistamiseen tuli tarpeeksi ytyä.



Kummassakin synnytyksessä olen ollut tyytyväinen siihen että olen ollut pitkään kotona, samaa aion toteuttaa jatkossakin. Kummassakin ponnistusvaiheessa olen ollut pettynyt...lähinnä omaan saamattomuuteeni, että en ole vaatinut saada synnyttä kyykyssä/polvilleen, vaan olen myöntynyt kätilön " kokeiltaisko puoli-istuvaa" . Koska häntäluuni on tapunut eteenpäin ja on jäykkä, niin juuri tuo asento on huono, silloinhan se on vauvan edessä. Seuraavassa synnytyksessä, jos sellainen tulee, haluan koeilla esim. jakkaraa jos se vain on tilanteessa suinkin mahdollista.



ps. kummastakin synnytyksestä olen jollain lailla nauttinut...vaikkei sitä ehkä tarinasta heti huomaa...heh heh...



Tuttis

Eka lapsi syntyi 39+4 3085g 49cm synnytys kesti 25h15min mistä ponnistus vaihe 30min synnytys meni hyvin kerettiin sairaalassa olla tunti ennen kuin lapsi syntyi,toinen lapsi 39+2 2975g 47cm synnytys kesti päälle 19h ponnistus vaihe 6min kerettiin sairaalassa olla vain puol tuntia ennen kuin syntyi:) kummankaan kanssa en halunnut mitään puudutuksia kun ei sinänsä tarvetta ollut kummankin kohdalla kalvot puhkaistiin sairaalassa.



On se kumma kun ei niistä menkoistakaan mitään kuulu ei sen puoleen ettei niistä tarvisikaan mutta eilenkin tein testin niin sekin oli nega nyt kuitenkin menossa jo kp44 joka on harvinaista mulle ei auta muuta kuin odottaa niin kurjalta kuin se tuntuukin.



Hyvät päivän jatkot kaikille hieno ilma tänään taas luvassa:)



Carita kp44/34-38

Kiva lukea teidän synnytyskertomuksia. Itsekin toivoisin, että kolmas synnytys alkaisi luonnollisesti. Minulla kun on takana sektio ja käynnistys niin olisi kiva kokea ne luonnolliset supistuksetkin. Kaikki aina sanovat, että käynnistetyt supistukset ovat kipeämpiä kuin normaalit, mutta itse olin niin tohkeissani siitä, että käynnistys tuotti tulosta ja pääsin alakautta synnyttämään, että otin supistukset vain positiivisena asiana ja olin tosi innoissani niistä. Epiduraalin sain kyllä sitten myöhemmin. Vähänhän tätäkin on aikaista tässä vaiheessa miettiä, mutta myös kolmannella kerralla olen ajatellut pärjäillä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä niin pitkään kuin se vaan hyvältä tuntuu ja sitten pyytää jotain jos tarvetta on. Mitenkään periaatteellisesti en ole puudutteita vastaan (ylläri sinäänsä kun sairaanhoitaja olen), mutta en myöskään tykkää siitä, että niitä tyrkyttämällä tyrkytetään.



Johan on leekolassella erikoinen tilanne. Itse en ole niin noihin ovistesteihin perehtynyt, että tietäisin tuosta niiden kyvystä näyttää raskauden, mutta kyllä muistan joskus tältäkin palstalta samaisia kysymyksiä lukeneeni. Tuo epätietoisuus on kyllä inhottavinta vauvaprojektissa.



Omaa napaa sen verran, että mulla on alamaha aivan järkyttävän turvoksissa. Enkä vaan itse kuvittele kun paino on sama kuin ennenkin ja silti housut ahdistavat eivätkä kaikki edes sovi kiinni ja mieskin huomasi tämän. Mitähän kumman alkuturvotusta tämä on? En nyt ihan näillä viikoilla halua alkaa äitiyshousuja etsimään kätköistäni...



adalat, rv 5+0

Eli ensimmäinen syntyi viikoilla 40+1 mutta synnytys lähti käyntiin vesien menolla tasan klo 24 laskettuna päivänä. Synnytys meni kuin unelma, olin koko ajan kartalla ja epiduraali tuntui taivaanlahjalta. Supistukset olivat tasaisia, 5-3 minuutin välein tulivat ja avautumisvaihe kesti 10 tuntia vesien menosta, ponnistusvaihe 15 minuuttia ja tyttö oli maailmassa 10:15.

Eli synnytyksen kestoksi mitattiin se 12 tuntia 15 minuuttia. Oli syntyessään 47 cm ja 2860g. Kaksi tikkiä sain ulkosynnyttimiin, ei muuta.



Pojan syntymä olikin sitten täysin erilainen.. Lapsivettä lorahti siteeseen viikoilla 40+5 ja kello näytti silloin 10:30 ja siitä alkoivat aivan mielettömät poltot 2-3 minuutin välein. Lapsivesi oli tuolloin vielä ihan kirkasta ja synnärillä vastaanotossa tuskat olivat jo aivan hirveät. sinne saavuimme hieman ennen yhtätoista. Lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja sanoi että auki kahdelle sormelle vasta ja painuin suihkuun vaikka tuntui ettten pystyssä pysy. Siellä vietin aikaa jotakuinkin reilun tunnin ja kun tulin sieltä pois niin anelin jo hoitajaa katsomaan tilanteen. Ja kappas, kuusi senttiä auki. Siispä synnytyssaliin johon matka kesti ehkä 10 minuuttia ja olin siinä ajassa auennut vielä 2 senttiä lisää, joten auki olin jo 8 senttiä. Mieheni ja kätilö auttoivat minut kyljelleen kun huusin tuskissani että nyt on pakko ponnistaa ja kätilö huusi takaisin että älä missään nimessä vielä, kielekkeitä yhä jäljellä. Sitten huoneeseen ryntäsi yksi lääkäri lisää joka tuli antamaan minulle kohdunkaulan puudutetta koska ulvoin epiduraalia mikä tietenkin oli jo aivan liian myöhäistä.. Muistan kun kohdunkaulanpuudutteen antanut lääkäri " väistyi alapäästäni" kun sanoin kätilölle että nyt ponnistan annat luvat taikka et ;) ja aloin ponnistamaan. Siinä rytäkässä kalvot vasta kokonaan puhkesivat ja lapsivesi oli aivan virreää ja pään ponnistettuani ulos, jouduin olemaan ikuisuuden ponnistamatta kun kätilö imi pojan hengitystiet puhtaiksi ja lopulta sain ponnistaa maailmaan (täysin luomusti) pojanpalleroisemme joka oli 51cm ja 3700g. Puudutus kun alkoi vaikuttamaan vasta jälkeenpäin :( . Synnytyksen kestoksi siis mitattiin 2 tuntia 7 minuuttia.

Sen lisäksi että olin itse täysin tilanteen ulkopuolella enkä hallinnut synnytystäni ollenkaan vaikka olin niin kuvitellut niin kaikista kamalin vaihe tuli vasta osastolla kun menetin sekä virtsa-, että kävelykykyni reiluksi kahdeksi vuorokaudeksi kokonaan. En tuntenut mitään enään navasta alaspäin. Osastolla huone kuhisi lääkäreitä, kätilöitä ja niiksi opiskelevia ihmettelemässä tilannetta ja haastattelemassa minua. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mistä tämä jälkitilani johtui eikä tähän päiväänkään mennessä kukaan lääkäri ole osannut minulle sitä selittää.

Vasta kahden viikon päästä synnytyksestä pystyin ottamaan ensimmäisiä juoksuaskelia.



Kyllä täytyy sanoa että aika kamala kammo jäi viimeisestä synnytyksestä ja se onkin pahin pelkoni mitä minulla tulevaa kolmatta raskautta kohtaan on. :(



Ansku78 yk2 kp23/28?

Meille synnyttäneille nää jutut on niin tuttuja, tiedetään mitä synnytyksessä tapahtuu. Jokainen synnytys on erilainen ja rankkakin, mutta kukaan täällä olevista ei (toivottavasti) jätä sen takia hankkiutumasta raskaaksi. Itselläni on jäänyt hyvä olo synnytyksistä. Viimeisimmän synnytyksen jälkeen sairaalassa oli sellainen olo, et mä voisin tulla tänne vielä takaisin, mutta en heti vuoden päästä. Mites muut? Millä mielellä synnyttämään? Pelottaako?



Leekolasselle: Oiskohan se niin, että kun sitä raskautta/tätiä/ovista odottaa oikein kovasti, niin keho alkaa " äkkäillä" . Kai se varmaan on sitä stressiä. Voi kun pystyiskin olemaan ajattelematta koko asiaa, niin tuliskohan se jotenkin helpommin? En usko, että mulla ainakaan auttaa, että päivittäin lueskelen kohtalotovereiden tarinoita, plussauutisia ja negoja ja muita kuumeisia. Mutta toisaalta on niin kivaa, kun on paikka, jossa voi jakaa omia tuntemuksia,

tietää, et toiset ymmärtää.



vuma

Minulle jäi myös kummankin synnytyksen jälkeen hyvinkin positiiviset muistot. Etenkin tuosta kakkosesta, koska pääsin ihan oikeasti ITSE synnyttämään lapseni. Ei sillä, että yhtään väheksyisin sektiota synnytystapana tai pitäisin sitä huonompana, mutta siinä ei itse voi tehdä muuta kuin saapua sairaalaan sovittuna aikana ja odottaa (siis suunnitellussa sektiossa) ja muut tekevät työn puolestasi. Töihin pääsee sitten seuraavana päivänä kun on aika nousta ylös sängystä. ;0) Sormet ja varpaat ristissä toivoin silloin kakkosta odottaessani, että lapsi kääntyy oikein päin ja pääsen synnyttämään alakautta. Lääkärikin totesi minulle synnytystapa-arviossa, että ei sitä joka päivä näe noin alatiesynnytysmotivoitunutta sektioäitiä. Ja kakkosen jälkeen minulle jäi semmoinen tunne, että tätähän voisi tehdä useamminkin. :0)



Tietenkin synnytys on rankka kokemus ja tuskin siitä kukaan täysin kivuttomasti selviää, mutta ainakin minulle lasteni syntymät ovat myös olleet eräitä ihanimpia kokemuksia elämässäni. Synnytyksessähän voi toki mennä pieleen yksi jos toinenkin asia ja varmasti karamaisevat kokemukset jättävät jälkensä, kuten esim. tuo Anskun (olihan se Ansku, sori jos meni väärin) " jalat-alta-kokemus" . Hui, aika pelottavalta kuullosti!

Tuttis: minäkin olen päättänyt, että seuraavassa synnytyksessä otan alleni sen jakkaran. Aiemmissa synnytyksissä ponnistusvaihe on tullut niin yllättäen ja asennosta viis kun piti saada pukata vauva ulos ja vasta lasten synnyttyä muistin, että se pirun jakkara jäi kokeilematta.



Mulla oli molempien synnytysten jälkeen jännän euforinen ja energinen olo ja se näkyy kuvissakin. Olo oli nuhjuinen, mutta synnytyksen jälkeen otetuissa kuvissa kasvoilla on jännä hehku (tosin sitten jossain vaiheessa se hehku kyllä häviää...) enkä olisi malttanut lainkaan nukkua niin ihanalta se pieni nyytti tuoksui ja näytti, että olisin voinut pitää sitä sylissäni koko ajan.



Kakkonen ei suostunut nukkumaan siinä sairaalan vauvasängyssä vaan nukkui vain mun kainalossani ja hoitsut kävivät vähän väliä sanomassa, että vauvan saa laittaa kyllä sinne sänkyynsäkin. Sängyssä oli vain sen ajan kun olin suihkussa tai vessassa.



Voih... näitä synnytysjuttuja lukiessa tulee ihan ikävä aiempia raskauksia, synnytyksiä ja sitä vauva-aikaa... kunpa vielä kerran se raskaus osuisi minunkin kohdalleni...



haaveilee viltsu yk22, kp13/28