Nainen joka on kiinnostunut romanttisesti melkein kaikista miehistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Painostaminen viittaa persoonallisuushäiriöön. Tasapainoinen ja mieleltään terve ei kiirehdi tai painosta toista suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tällaiset naiset hakevat rakkautta, hyväksyntää ja turvaa itsensä ulkopuolelta eli niistä miehistä, vaikka ne pitäisi löytää itsestä. Kiintymyssuhteessa on ongelmia, ja todennäköisesti lapsuudessa on koettu traumoja tai on kokemuksia siitä, ettei kelpaa (isälle) tai ettei häntä ole hyväksytty lapsena. Huono tai etäinen isä- tai äitisuhde.

Sitten aikuisena he ihastuvat jokaiseen mieheen, joka sanoo heille ystävällisen sanan, koska he janoavat sitä lämpöä ja ajattelevat, että se (miesten perässä roikkuminen tai seurustelu) on ainoa mahdollinen keino sitä saada.

Hän on hyvin pärjäävä nainen ja perhetausta on turvallinen, mutta tuo jälkimmäinen osa kuvastaa tilannetta, että herkästi ajattelee miehen rakastavan, vaikka sanoisi jotain aivan pientä kohteliaisuutta.

Jostainhan se kelpaamattomuuden tunne ja hyväksynnän jano kumpuaa, ap. Voi olla tukahdutettuja asioita, ajatuksia ja tunteita. Ja itsestäsihän sinä puhut. Sen pärjäävyyden kuoren alla et oikeasti olekaan niin pärjäävä.

Minun on vaikea tajuta miten hän ajattelee, koska tämä kuvattu tapahtuu kerta toisensa jälkeen ja itselläni tosiaan on noita kelpaamattomuuden tunteita, mutta reaktioni on lähinnä päinvastainen. Ei tulisi mieleenkään ajatella hyvin pienistä kiinnostuksen osoituksista, että joku nyt rakastaa, vaan päinvastoin sinkkuna ollessani en välttämättä uskonut, vaikka rakastamista kuinka vakuutteli ja käyttäytyi rakastavasti.

Jospa ei oikeasti ole niin riippuvainen miehen reaktiosta, vaan haluaa itse ottaa yhteyttä ja viedä suhdetta eteenpäin? Ongelmallista, jos suhde siihen tyssähtää. Mutta jospa tosiaan ei ole miehen kuviteltuun tunnetilaan reagoivaa tyyppiä, vaan tekee itse aloitteita?

Hmm. Elämän aikana pidämme monista ihmisistä. Miehistä sekä naisista. Jos sä haluat sekstailla tai seurustella suurimman osan kanssa, jotka kohtaat elämäsi aikana, niin sit on kyllä jotain pielessä. Pelkää yksinoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Sepä se, kaikille ovat vaikeita nuo omat sokeat pisteet. Olet tässä jo pitkällä, kun huomaat oman käytöksesi toisen näkökulmasta, ettei sama tilanne toistu.

Vierailija kirjoitti:

Painostaminen viittaa persoonallisuushäiriöön. Tasapainoinen ja mieleltään terve ei kiirehdi tai painosta toista suhteeseen.

Tässä tapauksessa ei ainakaan ole sellaisesta kyse.

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Elämän aikana pidämme monista ihmisistä. Miehistä sekä naisista. Jos sä haluat sekstailla tai seurustella suurimman osan kanssa, jotka kohtaat elämäsi aikana, niin sit on kyllä jotain pielessä. Pelkää yksinoloa.

Tavallaan se on hyväkin asia, että voi kiinnostua monenikäisistä ja monenlaisista eli en halua antaa kuvaa, että kyse olisi jostain pahasta häiriöstä ja mielenterveysongelmasta, koska niin ei ole. 

Aloitteellisuutta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tällaiset naiset hakevat rakkautta, hyväksyntää ja turvaa itsensä ulkopuolelta eli niistä miehistä, vaikka ne pitäisi löytää itsestä. Kiintymyssuhteessa on ongelmia, ja todennäköisesti lapsuudessa on koettu traumoja tai on kokemuksia siitä, ettei kelpaa (isälle) tai ettei häntä ole hyväksytty lapsena. Huono tai etäinen isä- tai äitisuhde.

Sitten aikuisena he ihastuvat jokaiseen mieheen, joka sanoo heille ystävällisen sanan, koska he janoavat sitä lämpöä ja ajattelevat, että se (miesten perässä roikkuminen tai seurustelu) on ainoa mahdollinen keino sitä saada.

Hän on hyvin pärjäävä nainen ja perhetausta on turvallinen, mutta tuo jälkimmäinen osa kuvastaa tilannetta, että herkästi ajattelee miehen rakastavan, vaikka sanoisi jotain aivan pientä kohteliaisuutta.

Jostainhan se kelpaamattomuuden tunne ja hyväksynnän jano kumpuaa, ap. Voi olla tukahdutettuja asioita, ajatuksia ja tunteita. Ja itsestäsihän sinä puhut. Sen pärjäävyyden kuoren alla et oikeasti olekaan niin pärjäävä.

Minun on vaikea tajuta miten hän ajattelee, koska tämä kuvattu tapahtuu kerta toisensa jälkeen ja itselläni tosiaan on noita kelpaamattomuuden tunteita, mutta reaktioni on lähinnä päinvastainen. Ei tulisi mieleenkään ajatella hyvin pienistä kiinnostuksen osoituksista, että joku nyt rakastaa, vaan päinvastoin sinkkuna ollessani en välttämättä uskonut, vaikka rakastamista kuinka vakuutteli ja käyttäytyi rakastavasti.

Jospa ei oikeasti ole niin riippuvainen miehen reaktiosta, vaan haluaa itse ottaa yhteyttä ja viedä suhdetta eteenpäin? Ongelmallista, jos suhde siihen tyssähtää. Mutta jospa tosiaan ei ole miehen kuviteltuun tunnetilaan reagoivaa tyyppiä, vaan tekee itse aloitteita?

Niin saattaa itse ajatella olevansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Yksinäisyys? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Yksinäisyys? 

Voi tietysti olla yksinäinen, vaikka onkin paljon sosiaalista elämää ja ystäviä. Olemme erilaisia, siksi tässä kyselen, nimittäin en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä enkä tuollaisesta ongelmasta. On vaikea tietää, mitä hänelle sanoisi, kun hän tulee aina dumpatuksi ja on pahoilla mielin. Ei jotenkin osaa antaa periksi vielä silloinkaan, kun mies sanoo, että ei ole kiinnostunut. Siinä vain satuttaa itsensä. Jäänyt jumiin tuohon tapaan ikään kuin pakottaa toista suhteeseen, vaikka toinen ei oikeasti ole kiinnostunut.

Joku mainitse, että miehen tapa, se on kyllä totta. Jotkut miehet käyttäytyvät samalla tavalla. Mutta eivät ehkä tiedosta omaa käytöstään, kuten ei kaverinikaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sama ongelma. Ja on ollut parisuhteita. En tiedä mikä mussa on vikana. :(

Mulla sama eikä edes vähän. Nuorena tosiaan on ollut parisuhteita kun sitä ihan oikeasti kelpasi jokainen joka osoitti vähänkään kiinnostusta. Ei näitä kiinnostuneita siis mitenkään jonoksi asti ole koskaan ollut ja erikoisinta on, että jokainen on ollut ihan erilainen ja ainoa yhdistävä tekijä on ollut se ettei he ole olleet yhtään sopivia mulle enkä minä heille. Ei siis ole ollut edes mitään tiettyä miestyyppiä jonka kelpuutin vaan ihan kävi kaikki :-(

Tarpeeksi monta kertaa kun tuli turpiin niin henkisesti kuin fyysisestikin niin päädyin ikisinkuksi reilut 15 vuotta sitten. Joskus kiroan mennyttä ja etenkin omaa tyhmyyttä/käytöstä ja haaveilen normaalista parisuhteesta, mutta kyllä se juna meni jo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Yksinäisyys? 

Voi tietysti olla yksinäinen, vaikka onkin paljon sosiaalista elämää ja ystäviä. Olemme erilaisia, siksi tässä kyselen, nimittäin en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä enkä tuollaisesta ongelmasta. On vaikea tietää, mitä hänelle sanoisi, kun hän tulee aina dumpatuksi ja on pahoilla mielin. Ei jotenkin osaa antaa periksi vielä silloinkaan, kun mies sanoo, että ei ole kiinnostunut. Siinä vain satuttaa itsensä. Jäänyt jumiin tuohon tapaan ikään kuin pakottaa toista suhteeseen, vaikka toinen ei oikeasti ole kiinnostunut.

Joku mainitse, että miehen tapa, se on kyllä totta. Jotkut miehet käyttäytyvät samalla tavalla. Mutta eivät ehkä tiedosta omaa käytöstään, kuten ei kaverinikaan.

Mä tunnistan tuosta nuoren itseni mutta en tiedä mistä tuo johtuu. Yllättävän usein tuo sinnikkyys kyllä palkittiin (tai niin sitä kuvitteli) koska ei-kiinnostuneen miehen sai kun saikin iskettyä mutta aina vain yhdeksi yöksi..

Ilmeisesti sitä on liiankin hyvin sisäistänyt nämä kuulemansa latteudet kuinka ei vaan saa heti antaa periksi ja suhteen eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sama ongelma. Ja on ollut parisuhteita. En tiedä mikä mussa on vikana. :(

En usko, että sussa on mitään vikaa, vaan tuo takertuminen on se mikä karkottaa. Tekisi mieli sanoa, että älä niin pienestä odota, että toinen on kiinnostunut ja älä ala pommittaa, koska vika on mielestäni siinä.

Mä en ole pommittanut. En soita. Joskus lähetän viestin. Vastaan jos saan viestin.

Tämä. Sitä istuu kuin koira odottamassa josko vaikka tänään mies soittaisi tai laittaisi viestin ja sitten kun sitä ei taaskaan tule niin huomenna odottaa edelleen yhtä varmana ja valmiina.

Tässä korona-aikana on nyt jotenkin tullut tutustuttua itseensä uudella tavalla ja tuossa jokin aika sitten tajusin, etten edes osaisi sitä normaalia yhteydenpitoa mikä tapailun alkuun kuuluu koska mä en enää uskalla soittaa/laittaa viestiä koska niin usein mulle on sanottu (ja rumasti) ettei tarvitse ottaa yhteyttä. Enkä siis tosiaan ole pommittanut tuolloinkaan vaan päinvastoin tsempannut itseäni monta päivää että edes uskallan/kehtaan tehdä itseäni tykö. Kaiken lisäksi tajusin, että mulle on ihan normia/ookoo ettei mun puheluun/viestiin vastata (eikä edes soiteta myöhemmin takaisin) koska olen ollut ihan onnesta soikeana kun kiinnostava mies onkin vastannut viestiin tyyliin "jep".

Rajattomuuttahan tuo on. Ei hahmota omia ja toisen rajoja ja siihen voi olla monia syitä. Psykoterapiassa voi selvittää, jos pystyy näkemään, että omia reagointejaan olisi hyvä tutkia vähän tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Yksinäisyys? 

Voi tietysti olla yksinäinen, vaikka onkin paljon sosiaalista elämää ja ystäviä. Olemme erilaisia, siksi tässä kyselen, nimittäin en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä enkä tuollaisesta ongelmasta. On vaikea tietää, mitä hänelle sanoisi, kun hän tulee aina dumpatuksi ja on pahoilla mielin. Ei jotenkin osaa antaa periksi vielä silloinkaan, kun mies sanoo, että ei ole kiinnostunut. Siinä vain satuttaa itsensä. Jäänyt jumiin tuohon tapaan ikään kuin pakottaa toista suhteeseen, vaikka toinen ei oikeasti ole kiinnostunut.

Joku mainitse, että miehen tapa, se on kyllä totta. Jotkut miehet käyttäytyvät samalla tavalla. Mutta eivät ehkä tiedosta omaa käytöstään, kuten ei kaverinikaan.

Mä tunnistan tuosta nuoren itseni mutta en tiedä mistä tuo johtuu. Yllättävän usein tuo sinnikkyys kyllä palkittiin (tai niin sitä kuvitteli) koska ei-kiinnostuneen miehen sai kun saikin iskettyä mutta aina vain yhdeksi yöksi..

Ilmeisesti sitä on liiankin hyvin sisäistänyt nämä kuulemansa latteudet kuinka ei vaan saa heti antaa periksi ja suhteen eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä työtä.

Jotkut antavat rikkoa rajojaan eli kun löytyy se joka antaa toisen määrätä ja pakottaa ja jota vastaan sitten suhteen lopussa kapinoi, niin suhde syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama, paitsi harva osoittaa kiinnostusta mikä saa entistä lujemmin takertumaan niihin jotka osoittaa edes tuttavallista kiinnostusta.

Jos itse ymmärrät tuon, niin mitä sinä ajattelet siitä? Ja ymmärrätkö, että ei kannattaisi pakottaa tai painostaa?

No siis näitä on ollut kahden tyyppisiä tilanteita, se mistä nyt puhuin niin en minä konkreettisesti heitä pakota tai painosta vaan se on enemmän sellaista oman mielen sisällä tapahtuvaa pakkomiellettä nähdä ja olla tekemisissä ja ajatella näitä. Tämä siis silloin kun tiedostan ettei mitään ole kunnolla tapahtunut välillämme mutta olen tykästynyt.

Sitten on ollut pari sellaista tilannetta joissa mies on itse käytöksellään antanut ymmärtää jotain enemmän ja pyytänyt jopa parisuhteeseen, mutta kun huomaan että mies alkaa etääntymään niin silloin olen aloittanut tämän pakottamisen ja painostamisen.

En ole enää tehnyt tuota, koska olen oppinut että se vain pilaa asiat jne.

Nykyään lähinnä tuo ensimmäinen skenaario on se ongelma ja vaikuttaa minuun. En osaa päästää irti hyvänpäivän tuttavasta jos ovat antaneet ns. ”liikaa” positiivista huomiota. Saatan itkeä kun tiedän etten nää tälläistä ihmistä enää. En tietenkään millään tavalla vaivaa heitä näistä mutta vaikeuttaahan tää nyt omaa elämää kun en osaa ottaa näitä kevyesti.

Ihan kuulostaa tutulta. Onko lapsuudella mielestäsi joku vaikutus tuohon vai miksi ajattelet, että tuolla tavalla kärsit ja kiinnyt liian aikaisin? 

Varmasti lapsuudella on jokin osa. Mua joskus tuputettiin leikkimään kavereiden kanssa jotta vanhemmat pääsisivät omille menoilleen, ärtymystä jos kaveri joutui lähtemään ”liian aikaisin” kotiin. Tästä lienee jäänyt joku kelpaamattomuuden tunne.

Varmaan vaikuttaa myös nykyään se ettei ole oikein sen lähempiä sosiaalisia suhteita, niin jokainen tuntuu niin isolta ja merkitykselliseltä ja ei haluaisi päästää irti kun olisi kerrankin mukava ihminen ja normaalisti niitä ei ole yhtään.

Että kai nää on ihan selitettävissä kun niitä syitä alkaa kaivamaan. Mitä tehdä tilanteen ratkaisemiseksi onkin sitten jo vaikeampaa.

Yksinäisyys? 

Voi tietysti olla yksinäinen, vaikka onkin paljon sosiaalista elämää ja ystäviä. Olemme erilaisia, siksi tässä kyselen, nimittäin en ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä enkä tuollaisesta ongelmasta. On vaikea tietää, mitä hänelle sanoisi, kun hän tulee aina dumpatuksi ja on pahoilla mielin. Ei jotenkin osaa antaa periksi vielä silloinkaan, kun mies sanoo, että ei ole kiinnostunut. Siinä vain satuttaa itsensä. Jäänyt jumiin tuohon tapaan ikään kuin pakottaa toista suhteeseen, vaikka toinen ei oikeasti ole kiinnostunut.

Joku mainitse, että miehen tapa, se on kyllä totta. Jotkut miehet käyttäytyvät samalla tavalla. Mutta eivät ehkä tiedosta omaa käytöstään, kuten ei kaverinikaan.

Mä tunnistan tuosta nuoren itseni mutta en tiedä mistä tuo johtuu. Yllättävän usein tuo sinnikkyys kyllä palkittiin (tai niin sitä kuvitteli) koska ei-kiinnostuneen miehen sai kun saikin iskettyä mutta aina vain yhdeksi yöksi..

Ilmeisesti sitä on liiankin hyvin sisäistänyt nämä kuulemansa latteudet kuinka ei vaan saa heti antaa periksi ja suhteen eteen pitää nähdä vaivaa ja tehdä työtä.

Jotkut antavat rikkoa rajojaan eli kun löytyy se joka antaa toisen määrätä ja pakottaa ja jota vastaan sitten suhteen lopussa kapinoi, niin suhde syntyy.

Jättää radiohiljaisuuteen useimmiten, mikä sinänsä on minusta ihan ymmärrettävää. Eli ei enää sitten vastaa, kun toinen ei jätä rauhaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sama ongelma. Ja on ollut parisuhteita. En tiedä mikä mussa on vikana. :(

En usko, että sussa on mitään vikaa, vaan tuo takertuminen on se mikä karkottaa. Tekisi mieli sanoa, että älä niin pienestä odota, että toinen on kiinnostunut ja älä ala pommittaa, koska vika on mielestäni siinä.

Mä en ole pommittanut. En soita. Joskus lähetän viestin. Vastaan jos saan viestin.

Tämä. Sitä istuu kuin koira odottamassa josko vaikka tänään mies soittaisi tai laittaisi viestin ja sitten kun sitä ei taaskaan tule niin huomenna odottaa edelleen yhtä varmana ja valmiina.

Tässä korona-aikana on nyt jotenkin tullut tutustuttua itseensä uudella tavalla ja tuossa jokin aika sitten tajusin, etten edes osaisi sitä normaalia yhteydenpitoa mikä tapailun alkuun kuuluu koska mä en enää uskalla soittaa/laittaa viestiä koska niin usein mulle on sanottu (ja rumasti) ettei tarvitse ottaa yhteyttä. Enkä siis tosiaan ole pommittanut tuolloinkaan vaan päinvastoin tsempannut itseäni monta päivää että edes uskallan/kehtaan tehdä itseäni tykö. Kaiken lisäksi tajusin, että mulle on ihan normia/ookoo ettei mun puheluun/viestiin vastata (eikä edes soiteta myöhemmin takaisin) koska olen ollut ihan onnesta soikeana kun kiinnostava mies onkin vastannut viestiin tyyliin "jep".

Sittenhän olet jo edistynyt, kun ymmärsit, että jos toinen ei ole aktiivinen, niin kannattaa jättää koko asia siihen. Se mies ottaa kyllä itse yhteyttä, jos on kiinnostunut. Tämän olen kyllä kaverilleni sanonut, eikä ole onneksi loukkaantunut. Mutta hän keksii aina hyvän selityksen sille, miksi mies ei ota yhteyttä (siis muun kuin sen, että ei ole oikeasti kiinnostunut). Ja vaikeapa siihen on mitään kommentoida, koska en ole koko miestä nähnytkään. 

Ehkä jatkossa en enää kommentoi noita ollenkaan senkään vertaa mitä nykyään. En varmaan pysty siihen vaikuttamaan sanoinpa mitä hyvänsä ja itsensä pitäisi ymmärtää mennä terapiaan.

Loppujen lopuksi miesten ja naisten välillä ei ole kovin paljon eroa suhteessa olemisen ja pyrkimisen näkökulmasta. Epäterveet tavat pyrkiä suhteeseen ja pysyä siinä ovat samat riippumatta sukupuolesta ja perustuvat kiintymyssuhdemalliin. 

Takertuva, jahtaava ja pakottava osapuoli yrittää hallita turvattomuuttaan toista manipuloimalla, tunkeutumalla ja pakottamalla, jolloin normaalimmin reagoiva pakenee. Mutta koska miesten oletetaan yleensä olevan aloitteellisempia, naisten kohdalla on enemmän sosiaalisia esteitä toimia noin. Sisäinen houkutin toimia noin säilyy silti, vaikkei johtaisi toimintaan. Suhteet epäonnistuvat siksi, että kiinnytään vääriin ihmisiin, joilta ei koskaan ole odotettavissa turvallista kiintymystä. Lähes kehen tahansa rakastuminen kertoo erittäin turvattomasta kiintymyssuhdetyylistä.