Työharjoittelu ahdistaa?

Tsemppiä! Itse olen myös ollut samassa tilanteessa. Toivottavasti saat hyvän ohjaajan ja ilmapiiri on tsemppaava. Auttaisiko, jos kertoisit harjoittelupaikalla ajatuksiasi omasta epävarmuudeta? Voisiko se auttaa?

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä! Itse olen myös ollut samassa tilanteessa. Toivottavasti saat hyvän ohjaajan ja ilmapiiri on tsemppaava. Auttaisiko, jos kertoisit harjoittelupaikalla ajatuksiasi omasta epävarmuudeta? Voisiko se auttaa?

Päädyin täsmälleen samaan paikkaan kuin viimeksikin ja se harmittaa. Henkilökunta oli kyllä suht mukavaa, mutta esim. tukea aktiviteettejen suunnitteluun yms. ei saanut yhtään vaikka olisi yrittänyt pyytää. Sitten naureskeltiin minulle kun ensimmäinen aktiviteetti ei mennyt hyvin koska lapsista se oli tylsää ja halusivat mieluummin leikkiä. Toinen aktiviteetti sujuikin sitten paremmin mutta epävarmuus ja ahdistus jäi.

Teet vaan kaiken. Ei tarvitse olla hyvä. Asiattomuuksia ei tarvi kestää. Ei siihen kuole ja jos kuolee niin sitten ei haittaa enää mikään.

Lopeta.

Vierailija kirjoitti:

Lopeta.

Mieli tekisi, mutta olen kärsinyt ahdistuksesta koko ikäni ja jossain kohtaa päätin, että minun on alettava taistelemaan sitä vastaan ja yritettävä pakottaa itseni elämään "normaalia" elämää.

- Ap

Sama, tosin mulla on kyseessä yliopiston maisteriopintoihin liittyvä harjoittelu. Periaatteessa voisin tätä työtä tehdä jo oikeastikin, mutta ei. En saa edes haettua paikkaa kun ahdistaa. Tuntuu, etten osaa mitään ja työ on vastuullista. :( Siellä kuitenkin todetaan, ettei tätä ihmistä voi töihin ottaa. Koronan aikana ohjaajat ovat tavoitettavissa vain etänä, enkä koe sitä lainkaan luonnolliseksi tilanteeksi vuodattaa omia huolia. Ennen sai mennä työhuoneelle juttelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama, tosin mulla on kyseessä yliopiston maisteriopintoihin liittyvä harjoittelu. Periaatteessa voisin tätä työtä tehdä jo oikeastikin, mutta ei. En saa edes haettua paikkaa kun ahdistaa. Tuntuu, etten osaa mitään ja työ on vastuullista. :( Siellä kuitenkin todetaan, ettei tätä ihmistä voi töihin ottaa. Koronan aikana ohjaajat ovat tavoitettavissa vain etänä, enkä koe sitä lainkaan luonnolliseksi tilanteeksi vuodattaa omia huolia. Ennen sai mennä työhuoneelle juttelemaan.

Tämä voisi olla omalta näppikseltäni t. ahdistunut sost-opiskelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, tosin mulla on kyseessä yliopiston maisteriopintoihin liittyvä harjoittelu. Periaatteessa voisin tätä työtä tehdä jo oikeastikin, mutta ei. En saa edes haettua paikkaa kun ahdistaa. Tuntuu, etten osaa mitään ja työ on vastuullista. :( Siellä kuitenkin todetaan, ettei tätä ihmistä voi töihin ottaa. Koronan aikana ohjaajat ovat tavoitettavissa vain etänä, enkä koe sitä lainkaan luonnolliseksi tilanteeksi vuodattaa omia huolia. Ennen sai mennä työhuoneelle juttelemaan.

Tämä voisi olla omalta näppikseltäni t. ahdistunut sost-opiskelija

Tsemppiä kovasti teillekin! Itse yritän välillä loogisesti ajatella, että pahinta mitä voi käydä on tosiaan, että ei pääse läpi harjoittelusta. Kyllä olisihan se hirveää, mutta ei se elämä siihen loppuisi. Sitten taas seuraavassa hetkessä iskee ahdistus päälle enkä pysty ajattelemaan rationaalisesti. Lton työ on kuitenkin se mistä kuvittelin pitäväni ja kyllä siitä pidänkin. Mielestäni vain harjoittelijan rooli on niin erilainen kuin työntekijän. Lapsilla on ihan eri kunnioitus vakituisia työntekijöitä kohtaan kun me opiskelijat taas ollaan siellä lähinnä pyörimässä extran roolissa ja sitten yhtäkkiä pitäisikin ottaa johtajan rooli. Kyseisessä päiväkodissa ei muutenkaan paljoa aktiviteetteja ollut vaan keskityttiin lähinnä siihen päivittäiseen toimintaan ja huolenpitoon.

- Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, tosin mulla on kyseessä yliopiston maisteriopintoihin liittyvä harjoittelu. Periaatteessa voisin tätä työtä tehdä jo oikeastikin, mutta ei. En saa edes haettua paikkaa kun ahdistaa. Tuntuu, etten osaa mitään ja työ on vastuullista. :( Siellä kuitenkin todetaan, ettei tätä ihmistä voi töihin ottaa. Koronan aikana ohjaajat ovat tavoitettavissa vain etänä, enkä koe sitä lainkaan luonnolliseksi tilanteeksi vuodattaa omia huolia. Ennen sai mennä työhuoneelle juttelemaan.

Tämä voisi olla omalta näppikseltäni t. ahdistunut sost-opiskelija

Tsemppiä kovasti teillekin! Itse yritän välillä loogisesti ajatella, että pahinta mitä voi käydä on tosiaan, että ei pääse läpi harjoittelusta. Kyllä olisihan se hirveää, mutta ei se elämä siihen loppuisi. Sitten taas seuraavassa hetkessä iskee ahdistus päälle enkä pysty ajattelemaan rationaalisesti. Lton työ on kuitenkin se mistä kuvittelin pitäväni ja kyllä siitä pidänkin. Mielestäni vain harjoittelijan rooli on niin erilainen kuin työntekijän. Lapsilla on ihan eri kunnioitus vakituisia työntekijöitä kohtaan kun me opiskelijat taas ollaan siellä lähinnä pyörimässä extran roolissa ja sitten yhtäkkiä pitäisikin ottaa johtajan rooli. Kyseisessä päiväkodissa ei muutenkaan paljoa aktiviteetteja ollut vaan keskityttiin lähinnä siihen päivittäiseen toimintaan ja huolenpitoon.

- Ap

Onko tuo muka pahinta? Minusta pahinta olisi että lapset nolaa ja nauraa. Sitten muut työntekijät alkavat pilkata noloa mokailijaa.

Tunnolliset ihmiset ahistuu,ja onhan se ihan hirveetä mennä työpaikkaan missä et ehkä tunne ketään,muut tuntee toisensa ja sä oot yksin se ulkopuolinen,tää tunne tulee myös kun meet aivan uuteen työpaikkaan työntekijänä...nämä tarvii sua jotta heillä ois joskus vapaata mutta silti arvostelee sun tekemää työtä koko aika..on mullakin tunne että selvä tehkää itse mutta ajattelen niin että teen tätä niin kauan ku jaksan ja lähen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, tosin mulla on kyseessä yliopiston maisteriopintoihin liittyvä harjoittelu. Periaatteessa voisin tätä työtä tehdä jo oikeastikin, mutta ei. En saa edes haettua paikkaa kun ahdistaa. Tuntuu, etten osaa mitään ja työ on vastuullista. :( Siellä kuitenkin todetaan, ettei tätä ihmistä voi töihin ottaa. Koronan aikana ohjaajat ovat tavoitettavissa vain etänä, enkä koe sitä lainkaan luonnolliseksi tilanteeksi vuodattaa omia huolia. Ennen sai mennä työhuoneelle juttelemaan.

Tämä voisi olla omalta näppikseltäni t. ahdistunut sost-opiskelija

Tsemppiä kovasti teillekin! Itse yritän välillä loogisesti ajatella, että pahinta mitä voi käydä on tosiaan, että ei pääse läpi harjoittelusta. Kyllä olisihan se hirveää, mutta ei se elämä siihen loppuisi. Sitten taas seuraavassa hetkessä iskee ahdistus päälle enkä pysty ajattelemaan rationaalisesti. Lton työ on kuitenkin se mistä kuvittelin pitäväni ja kyllä siitä pidänkin. Mielestäni vain harjoittelijan rooli on niin erilainen kuin työntekijän. Lapsilla on ihan eri kunnioitus vakituisia työntekijöitä kohtaan kun me opiskelijat taas ollaan siellä lähinnä pyörimässä extran roolissa ja sitten yhtäkkiä pitäisikin ottaa johtajan rooli. Kyseisessä päiväkodissa ei muutenkaan paljoa aktiviteetteja ollut vaan keskityttiin lähinnä siihen päivittäiseen toimintaan ja huolenpitoon.

- Ap

Onko tuo muka pahinta? Minusta pahinta olisi että lapset nolaa ja nauraa. Sitten muut työntekijät alkavat pilkata noloa mokailijaa.

Pelkään kyllä tätä myös. Lähinnä juuri tuota, että aikuiset näkevät epäonnistumiseni ja naureskelevat niinkuin minulle kävikin viime harjoittelussa.

- Ap

Sosiaali- ja terveysala ei ole hyvä vaihtoehto, mikäli helposti ahdistuu. Siinä vaaditaan ajoittain kovaakin paineensietokykyä. Sanon tämän nyt kaikella hyvällä, mutta alan vaihto voisi olla järkevämpää. Omaa terveyttä ei kannata uhrata työn takia eikä siitä ahdistuksesta välttämättä pääse eroon vain päättämällä ja ajattelemalla.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaali- ja terveysala ei ole hyvä vaihtoehto, mikäli helposti ahdistuu. Siinä vaaditaan ajoittain kovaakin paineensietokykyä. Sanon tämän nyt kaikella hyvällä, mutta alan vaihto voisi olla järkevämpää. Omaa terveyttä ei kannata uhrata työn takia eikä siitä ahdistuksesta välttämättä pääse eroon vain päättämällä ja ajattelemalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta lasten kanssa oleminen, leikkiminen ja askarteleminen on minusta oikein mukavaa puuhaa. Ahdistun vain siitä, että minulle asetetaan suorituspaineita ja minun pitäisi jotenkin näyttää osaamistani vaikka en ole koskaan aiemmin työskennellyt päiväkodissa. Mielestäni harjoittelujen pitäisi olla enemmän oppimista ja alaan tutustumista. Koen, että saan paljon enemmän irti siitä, että tarkkailen erilaisia tilanteita ja sitä kuinka opettajat ja muut aikuiset vuorovaikuttavat lasten kanssa. Olisin mielelläni mukana aktiviteettien suunnittelussa ja toteutuksessa, mutta että kaikki vastuu onkin yhtäkkiä minulla on hieman liikaa tässä vaiheessa. Viime harjoittelussa huomasin myös, että monet hieman hiljaisemmat ja aremmat lapset jotka muuten jäivät hieman unohduksiin alkoivat ottaa kontaktia minuun kun itse olen aika rauhallinen ja vähän hiljaisempi ihminen. Minusta siis erilaisia persoonallisuuksia tarvittaisiin, mutta tuntuu, että supersosiaalisuus ja itsevarmuus on se mitä arvostetaan eniten.

- Ap

Minusta harjoittelut ovat olleet tutkintojeni parasta aikaa, kun päässyt kentälle tekemään "oikeita töitä" käytännössä. Ei kukaan odota harjoittelijalta täydellisyyttä, teet vaan parhaasi ja se riittää. Olet kuitenkin siellä vielä oppimassa, et työntekijänä. Eli jos jokin vetämäsi aktiviteetti menee penkin alle, niin voit ottaa sen oppimiskokemuksena ja kehittää osaamistasi sitä kautta. Voit myös pyytää palautetta muilta työntekijöiltä, eli miten toimia toisin ensi kerralla, mikä jo sujuu jne.

Toki jos koet, että sinua vastuutetaan liikaa harjoittelupaikassasi, niin ehkä voit ottaa asian esille ohjaavan opettajan kanssa. Toisaalta harjoittelijan rooli ei ole olla vain pelkkänä tarkkailijana, vaan myös osallistua työtehtävien tekemiseen omien kykyjensä mukaan. Ohjaajan tehtävänä ei kuitenkaan tule olla vain opiskelijan arvioiminen, vaan hänen tulee myös "ohjata" eli perehdyttää ja opastaa harjoittelijaa työtehtävien tekemiseen ja paikan toimintatapoihin.

Kaikkien alojen harjoittelussa on tuota arviointia. Itsekin vihaan olla arvioitavana, mutta yritän nyt tehdä sen minkä pystyn. Tsemppiä! Luulis että päiväkodissa tuo on kuitenkin aika rentoa verrattuna moneen muuhun alaan.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaali- ja terveysala ei ole hyvä vaihtoehto, mikäli helposti ahdistuu. Siinä vaaditaan ajoittain kovaakin paineensietokykyä. Sanon tämän nyt kaikella hyvällä, mutta alan vaihto voisi olla järkevämpää. Omaa terveyttä ei kannata uhrata työn takia eikä siitä ahdistuksesta välttämättä pääse eroon vain päättämällä ja ajattelemalla.

Sosiaali- ja terveysala oli itselleni helposti ahdistuvana ja sosiaalisia tilanteita inhoavana kyllä ihan vihoviimeinen valinta. Vaikka työ itsessään olikin monesti antoisaa, joutui olemaan liikaa tekemisissä eri yhteistyötahojen kanssa, jonka koin kuormittavana. Monet omaiset eivät hekään ihan helpoimmasta päästä ja jatkuvaa arviointia joutuu sietämään myös heidän taholtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaali- ja terveysala ei ole hyvä vaihtoehto, mikäli helposti ahdistuu. Siinä vaaditaan ajoittain kovaakin paineensietokykyä. Sanon tämän nyt kaikella hyvällä, mutta alan vaihto voisi olla järkevämpää. Omaa terveyttä ei kannata uhrata työn takia eikä siitä ahdistuksesta välttämättä pääse eroon vain päättämällä ja ajattelemalla.

Ymmärrän pointtisi, mutta lasten kanssa oleminen, leikkiminen ja askarteleminen on minusta oikein mukavaa puuhaa. Ahdistun vain siitä, että minulle asetetaan suorituspaineita ja minun pitäisi jotenkin näyttää osaamistani vaikka en ole koskaan aiemmin työskennellyt päiväkodissa. Mielestäni harjoittelujen pitäisi olla enemmän oppimista ja alaan tutustumista. Koen, että saan paljon enemmän irti siitä, että tarkkailen erilaisia tilanteita ja sitä kuinka opettajat ja muut aikuiset vuorovaikuttavat lasten kanssa. Olisin mielelläni mukana aktiviteettien suunnittelussa ja toteutuksessa, mutta että kaikki vastuu onkin yhtäkkiä minulla on hieman liikaa tässä vaiheessa. Viime harjoittelussa huomasin myös, että monet hieman hiljaisemmat ja aremmat lapset jotka muuten jäivät hieman unohduksiin alkoivat ottaa kontaktia minuun kun itse olen aika rauhallinen ja vähän hiljaisempi ihminen. Minusta siis erilaisia persoonallisuuksia tarvittaisiin, mutta tuntuu, että supersosiaalisuus ja itsevarmuus on se mitä arvostetaan eniten.

- Ap

Mene hoitoon jotta voit sitten elää.

Mä olen hoitoalalla ja mulla on töissä opiskelijoita ohjattavana. Parasta on jos he kertovat rehellisesti, että ovat poissaolevia, sillä isä/äiti/ystävä on juuri vaikka kuollut.. tai että diagnoosina on adhd. On helpompi itsekin suhtautua asiaan eikä tarvitse vain ihmetellä miksi toinen käyttäytyy "kummallisesti". Voisit siis mielestäni kertoa, että sulla on kiusaamistausta ja sua ahdistaa olla arvioitavana. Usko huviksesi, uskon, että tämän jälkeen sujuu rennommin!

Vierailija kirjoitti:

Sosiaali- ja terveysala ei ole hyvä vaihtoehto, mikäli helposti ahdistuu. Siinä vaaditaan ajoittain kovaakin paineensietokykyä. Sanon tämän nyt kaikella hyvällä, mutta alan vaihto voisi olla järkevämpää. Omaa terveyttä ei kannata uhrata työn takia eikä siitä ahdistuksesta välttämättä pääse eroon vain päättämällä ja ajattelemalla.

Paineensietokyvyssäni ei ole vikaa, minulla on vain alhainen itsetunto mm. aiempien kiusaamiskokemuksien vuoksi. En aio vaihtaa alaa tilanteessa, jossa ainoa ylemmästä korkeakoulututkinnosta puuttuva osa on muutamien pisteiden harjoittelu. En kertakaikkiaan näe siinä mitään järkeä, vaan järkeä olisi hoitaa tähän asiaan liittyvää ahdistusta ja stressiä.

- aiempi

Mä en ole edes hakenut paikkaa. : /