Tein lapsen miehen takia

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:07"]

Ovela ajatus. Onnistuisikohan sellainen prosessi oikeessa elämässä, että päättäis yhtäkkiä vaan antaa oman muksun adoptioon. Oli se sit vaikka vuoden tai nelivuotias tai vaikka kymmenen. Päättäis vaan että koska mä en tykkää tuosta lapsesta, niin sen on parempi olla jollain muulla. Ja sitten ottais yhteyttä johonkin sossuun tai minne nyt pitäisikään ottaa ja ilmoittaisi, että haluan antaa lapseni adoptoitavaksi. Siis kaikki tää vaikka ei olisi mitään ulos päin näkyviä aiheita. Ei väkivaltaa, alkoa tms. Onkohan tuollaista käynyt koskaan? Miten tavallista on, että äiti ei tunne minkäänlaista tarvetta hoivata itse omaa lastaan?

[/quote]

Siis tätähän tapahtuu jatkuvasti Suomessa! Yleensä vanhemmilla/vanhemmalla ei ole mielenkiintoa lasta kohtaan tai hän ei osaa asettaa lapselle rajoja. Viimeistään koulussa sitten puututaan, koitetaan tukea jne mutta vanhemmat toteavat että viekää pois. Pahimmassa tapauksessa vuoden päästä on syntynyt pikkusisarus kun vauvakuume "yllätti".

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:46"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:40"]

Ei voi muuta sanoa, kuin että toivon kaikkea parasta teille kolmelle. Erityisesti vauvalle, mutta myös sinulle ja miehellesi. Toivottavasti asiat ratkeavat pian.

[/quote]

Kiitos. Luulen, että adoptio on meidän lopullinen ratkaisumme. Mieheni kannattelee vielä mielessään ideaalia, jonka mureneminen on väistämätöntä. Olen aika varma siitä, että mieheni ei kuitenkaan ole valmis lasta yksin kasvattamaan. Lapsi ansaitsee hyvän kodin ja vanhemmat.

[/quote]

Toisaalta onko tilanteenne ihan niin kauhea? Kuten sanottu, maailma on täynnä perheitä, joissa mies ei välitä lapsesta ja on tehnyt sen vain kun kortsu hajosi jne. Ei niissäkään tapauksissa lasta laiteta adoptioon!

Jos pystyt viemään äitiytesi läpi suhteellisen siedettävästi, niin mikä estää pitämästä lasta? Et ole täydellinen äiti silloin mutta haloo, tämä maailma on myös täynnä rakkauttaan joka suuntaan kiljuvia äitejä, jotka samaan aikaan kun rakastavat niin että halkeavat, vetävät viinaa, käyttäytyvät holtittomasti, rankaisevat näitä rakkautensa kohteita jne. jne. Jos olet rakkaudeton mutta et kuitenkaan julma tai holtiton, olet miljoona kertaa parempi kuin rakastava mutta holtiton äiti.

Olen varma, että olosi helpottaa kun lapsi on syntynyt. Ehkä se helpottaa jo siitä, että hyväksyt sen, että suunnatonta rakkautta ei tarvita jotta voi vetää roolinsa kunnialla läpi ja antaa lapselle hyvän kodin. Usko pois, huonoja äitejä maailma on pullollaan. En usko että olisit huonompi äiti lapsellesi kuin huono rakastava äiti. Etenkin jos miehesi välittää lapsesta, tilanne voi olla ihan se norm perustilanne, teillä vain iskä ja äiskä on vaihtaneet rooleja. Se tietysti on asia erikseen, jos suoranaisesti alat vihata lastasi. Mutta jos tilanne on se, että et oikein tunne lasta kohtaan mitään, niin tilanne ei mielestäni ole hälyttävä.

Ei voi kun ihmetellä kuinka pihalla aikuiset ihmiset ovat.... Ehdottomasti psykiatrin puheille, ei ole normaalia ensin päättää tehdä lapsi ja sitten ahdistua syvästi koko ajatuksesta. Kyllähän se ahdistus jostain kumpuaa? Oma lapsuus, onko ollut millainen? Mielenterveysongelmia kenties jo aiemmin? Jne... Kuulostat tosi epätasapainoiselta.

Tämä on vastaus 38:lle. Koen ajatuksen mahdottomana. En missään tapauksessa halua lähteä yrittämään elämää lapsen kanssa saman katon alla. Haluan ehdottomasti, että lapsi annetaan heti laitoksella sille perheelle tai kasvattajalle, jolle hän tuolloin kuuluu. Metsään tässä on menty, mutta enempää en riskeeraa itseni tai lapsen kustannuksella. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin olevani huono äiti. En halua olla äiti ollenkaan.

Neuvon sinua odottamaan että vauva syntyy. En itsekään osannut oikein iloita raskaudesta enkä rajastunut vauvaankaan heti ensi silmäyksellä. Rakkaus vauvaan kasvoi vähitellen ja sen ollessa n. 1 kk vanha tajusin että se on minulle rakkain ja tärkein asia maailmassa. 

On ihan eri asia rakastaa vauvaa sitten kun oppii "tuntemaan" sen, kun odotusaikana.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:58"]

Ei voi kun ihmetellä kuinka pihalla aikuiset ihmiset ovat.... Ehdottomasti psykiatrin puheille, ei ole normaalia ensin päättää tehdä lapsi ja sitten ahdistua syvästi koko ajatuksesta. Kyllähän se ahdistus jostain kumpuaa? Oma lapsuus, onko ollut millainen? Mielenterveysongelmia kenties jo aiemmin? Jne... Kuulostat tosi epätasapainoiselta.

[/quote]

Oma lapsuuteni oli hyvä ja tasapainoinen, siksi haluan sellaisen myös lapselle. Mielenterveyden kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Olen sosiaalinen ja iloinen ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri. Rakastan työtäni ja harrastuksiani. Tässä asiassa en vain ole standardia.

Miten aioit selittää töissä, kavereille etc sen kun vauvaa ei olekkaan synnytyksen jälkeen. Sääli että et ole kunnellut sisintäsi ollenkaan kun päädyit raskauteen.

Se että ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia, ei meinaa sitä että sellaisia ei voisi jossain kriisitilanteessa puhjeta. Raskautta voidaan ajatella tällaisena kriisitilanteena. Raskausajan masennus esimerkiksi on melko yleistä, joidenkin tutkimusten mukaan jopa yleisempää kuin raskaudenjälkeinen masennus, josta puhutaan enemmän. Puhumattakaan muista mielenterveysongelmista, joihin saattaa olla alttius... Suvussa mt-ongelmia?

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 16:04"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:58"]

Ei voi kun ihmetellä kuinka pihalla aikuiset ihmiset ovat.... Ehdottomasti psykiatrin puheille, ei ole normaalia ensin päättää tehdä lapsi ja sitten ahdistua syvästi koko ajatuksesta. Kyllähän se ahdistus jostain kumpuaa? Oma lapsuus, onko ollut millainen? Mielenterveysongelmia kenties jo aiemmin? Jne... Kuulostat tosi epätasapainoiselta.

[/quote]

Oma lapsuuteni oli hyvä ja tasapainoinen, siksi haluan sellaisen myös lapselle. Mielenterveyden kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Olen sosiaalinen ja iloinen ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri. Rakastan työtäni ja harrastuksiani. Tässä asiassa en vain ole standardia.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 16:11"]

Miten aioit selittää töissä, kavereille etc sen kun vauvaa ei olekkaan synnytyksen jälkeen. Sääli että et ole kunnellut sisintäsi ollenkaan kun päädyit raskauteen.

[/quote]

Kuten asia on. Joko kerron adoptiosta tai sitten erosta ja siitä, että lapsi on miehellä. Ei kai tässä muita vaihtoehtoja olekaan. Tämä on kuitenkin pieni asia koko tämän raskauden ja lapsen aiheuttaman ahdistuksen rinnalla. Muiden ajatukset ovat hyvin toissijaisia.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 16:14"]

Se että ei ole koskaan ollut mielenterveysongelmia, ei meinaa sitä että sellaisia ei voisi jossain kriisitilanteessa puhjeta. Raskautta voidaan ajatella tällaisena kriisitilanteena. Raskausajan masennus esimerkiksi on melko yleistä, joidenkin tutkimusten mukaan jopa yleisempää kuin raskaudenjälkeinen masennus, josta puhutaan enemmän. Puhumattakaan muista mielenterveysongelmista, joihin saattaa olla alttius... Suvussa mt-ongelmia?

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 16:04"]

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:58"]

Ei voi kun ihmetellä kuinka pihalla aikuiset ihmiset ovat.... Ehdottomasti psykiatrin puheille, ei ole normaalia ensin päättää tehdä lapsi ja sitten ahdistua syvästi koko ajatuksesta. Kyllähän se ahdistus jostain kumpuaa? Oma lapsuus, onko ollut millainen? Mielenterveysongelmia kenties jo aiemmin? Jne... Kuulostat tosi epätasapainoiselta.

[/quote]

Oma lapsuuteni oli hyvä ja tasapainoinen, siksi haluan sellaisen myös lapselle. Mielenterveyden kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Olen sosiaalinen ja iloinen ihminen, jolla on laaja ystäväpiiri. Rakastan työtäni ja harrastuksiani. Tässä asiassa en vain ole standardia.

[/quote]

[/quote]

Totta. Masentunut en kuitenkaan koe olevani. Mt-ongelmia ei ole suvussa, ainakaan niin, että olisin tietoinen.

Tämän takia en uskalla oikeasti harkita lisääntymistä. Mies haluaisi jo lapsia ja puhuu vauvakuumeestaan toistuvasti. Minä olen ollut masentunut toistakymmentä vuotta enkä enää tunne juurikaan mitään. Ei voi sanoa tekevänsä päätöksiä jos ei ole puolesta eikä vastaan, ei halua eikä ole haluamatta. Kaikki on yhtälailla tyhjää ja yhdentekevää. Toisaalta olen liian järkevä ajelehtiakseni vaan läpi kaiken. Parhaassa tapauksessa voi ajatella, että se toinen tyyppi tuntee haluavansa ja häneen voi jotakuinkin luottaa ja mennä siinä mukana, ehkä se on hyväksi minullekin.

Mies halusi kihlautua, en ollut puolesta tai vastaan, suostuin, ahdistuin, purin kihlauksen. En halua joutua tilanteeseen jossa haluankin "peruuttaa" lapsen.

Hyi kauhea miten itsekäs olet, kaikista parasta olisi ollut ettet olis tullut ollenkaan raskaaksi.

Pakenetko kaikkea vastuuta elämässä sanomalla sopimuksen irti+

Jos ajatuksesi ovat noin kauheita, viattoman lapsiparan on parempi mennä oikeasti rakastavaan perheeseen. Vaikka väitätkin, että miehesi rakastaa sinua valtavasti, hänen rakkautensa voi loppua, hän voi syyllistää sinua siitä, että lapsi on annettu pois, kun hän haluaa uusia lapsia-hän jättää sinut. Ette taida kumpikaan olla normaaleja, luulen, että olette jotain wt-porukkaa.

Miksi et käy neuvolassa- pelkäätkö, että näkevät ajatuksesi ja laittavat sut holhouksen alle.

Mutta jos sua yhtään lohduttaa maailmassa on oikeesti todella lapsia rakastavia ihmisiä, muttä häpeä sitä, että  olet iljennyt hankkiutua raskaaksi ikään kuin kokeeksi, että katellaanpa milta tuntuu olla raskaana.

Sulla on ihan selvästi vintti pimenemässä ja pelkäät, että jotakin pahaa tapahtuu, jos lapsi tulee teille kotiin.

Hae apua ja äkkiä ja ennen synnytystä- se meinaan on semmonen hormonimyrsky, että tarvitset siihen apua, tuolla ajatusmaailmalla et pärjää.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:59"]

Tämä on vastaus 38:lle. Koen ajatuksen mahdottomana. En missään tapauksessa halua lähteä yrittämään elämää lapsen kanssa saman katon alla. Haluan ehdottomasti, että lapsi annetaan heti laitoksella sille perheelle tai kasvattajalle, jolle hän tuolloin kuuluu. Metsään tässä on menty, mutta enempää en riskeeraa itseni tai lapsen kustannuksella. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin olevani huono äiti. En halua olla äiti ollenkaan.

[/quote]

Ok. On hyvä, että huomaat asian jo nyt ja tiedät tunteesi. Sitten asiassa ei ole mitään epäselvää ja on lapsen parhaaksi, jos hänet annetaan pois. Josku on parempi äiti siten, että luopuu äitiydestään kuin että pitää siitä kynsin hampain kiinni vain siksi että niin kuuluu tehdä.

Minä siis 38, ja minä en ainakaan tuomitse sinua. Toivotan kaikkea hyvää teille kaikille kolmelle. Et ole paha ihminen, vaikka sinulle on käynytkin näin.

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 15:55"]

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 15:40"][quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 15:28"]

Onhan niitä mielenvikaisia eläimiä tuolla luonnossakin, jotka syystä tai toisesta hylkäävät pentunsa. Tämä on mahdollista myös ihmisellä - tosin ei mieleltään terveellä. Siksi tuollaisten tunteiden vuoksi pitäisikin mennä lääkäriin.

[/quote]

Uskon, että lääkäriin olisi hyvä mennä, mutta ensin on tehtävä ratkaisu, eikä jättää lasta sen armoille, että äidin aivokemia saataisiin jollain keinoin toisenlaiseksi ja puuttuvat tunteet syntymään ja haitalliset väistymään. Lapsen kohtalo on mielestäni ratkottava ensin.

-5

[/quote]

Ap:n tavoin ajattelevalla ihmisellä on todennäköisesti muitakin ongelmia mielessään kuin vain se ettei hän lasta halua. Siksi päätöstä tukemaan pitäisikin välittömästi mennä lääkäriin, jossa ainakin toivottavasti kirkastuu se, että päätös antaa adoptioon/ pitää lapsi on oikea.

[/quote]

Vastasin omasta puolestani ja omaa tilannettani heijastaen, en ap:n. Lapseni ei ole syntynyt, joten adoptiopäätös on nyt ensisijainen ratkottava asia.

-5

Olen jo varsin loppusuoralla raskaudessa. Mies harkitsee adoptiota vaihtoehtona, kerroinkin jo, että alunperin mies oli ihan ok myös lapsettoman elämäb suhteen. Ei hänelläkään ollut vauvakuumetta. Mies enkä minä haluaisi erota.

-5

jos hyvin käy, synnytyksen jälkeen sinussa alkaa virrata ns. rakkaushormoni eli oksitosiini. Se ratkaisee ongelmasi. Olen melko varma että niin käy. Luonto hoitaa homman kotiin, don't worry.

[quote author="Vierailija" time="21.01.2014 klo 15:24"]

Musta on kamalaa kun ihmiset käskee heti hoitoon, syyttää ja vaikka mitä jos joku uskaltaa avata suunsa ja kertoa ettei rakasta lastaan. Minäkään en usko siihen että omaa lasta rakastaa automaattisesti. Ei se tarkoita että on esim mielenvikainen. Tästä syystä (+raskaus ja synnytys) pelkään hankkia lapsen mieheni kanssa (joskus tulevaisuudessa). Olen lämmenyt ajatukselle lapsista mutta en haluaisi joutua kokemaan sitä vauva-aikaa

[/quote]

yleensä se johtuu masennuksesta tai jostain omasta vanhempi-lapsi suhteesta siksi hoitoon kehotetaan koska asialle voi TEHDÄ jotain!

Tämä tekstini on tarkoitettu sinulle joka olet raskaana ja tunnet ettet kykene rakastamaan lastasi!! Älä vielä luovuta! Kyllä se rakkaus voi syttyä myöhemminkin. Lapsen voit antaa adoptioon myös vähän vanhempana.

Oma tarinani on siis seuraavanlainen. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa kaksi vuotta kun vahinko tapahtui. Itse raskaustestin tehtyäni olin aivan varma että keskeytykseen menen. Poikaystäväni hullaantui tulevasta isyydestään välittömästi ja itku silmässä suostutteli minua pitämään lapsen. Viikon tai kaksi tätä kuunneltuani en voinut olla niin sydämetön että olisin vienyt mieheltä tämän onnen. Mies jopa lupasi jäädä vanhempainvapaalle jotta voisin itse palata mahdollisimman pian töihin ja jatkaa "normaalia" elämää.

Raskausaikana minusta tuntui aika pitkälti samalle kuin sinusta. Inhosin raskautta ja sen tuomia kiloja ja rajoitteita. Mietin että kunhan saan tämän ipanan pihalle itsestäni niin mieheni hoitakoon siitä eteenpäin jälkikasvunsa.

Noh lapsi syntyi, pääsimme kotiin sairaalasta ja kuukaudet kuluivat. En tuntenut suurta äidinrakkautta lasta kohtaan mutta huomasin etten voinut olla hoivaamatta vauvaa ja iloitsematta hänen oppimistaan asioista tai ajattelevani antaa hänet pois. Nyt vauva on 10 kuukautta vanha ja se on tapahtunut: äidinrakkaus lasta kohtaan on syttynyt.

En vieläkää koe itseäni miksikään äitiyden perikuvaksi, mutta rakastan lastani vaikka en juoksekkaan pitkin kyliä iloitsemassa siitä. En pitänyt yhtään siitä avuttomasta inisevästä pikku lahnasta mutta vauvan kasvettua enemmän lapseksi olen ihastunut tuohon pikku konttailijaan. Kyllä se äidinrakkaus sinunkin kohdallasi voi syttyä, antaisit sille mahdollisuuden!

Vielä tähän loppuun kerron että koko pienen ikäni olen vältellyt lapsia ja varsinkin vauvoja ja ollut aina sitä mieltä että EN IKINÄ hanki lapsia EN IKINÄ! Ajattelin että hyppäisin ennemmin junan alle, mutta... Kuinkas siinä sitten kävikään. Tsemppiä sinulle valitset sitten minkä polun tahansa.

Onhan niitä mielenvikaisia eläimiä tuolla luonnossakin, jotka syystä tai toisesta hylkäävät pentunsa. Tämä on mahdollista myös ihmisellä - tosin ei mieleltään terveellä. Siksi tuollaisten tunteiden vuoksi pitäisikin mennä lääkäriin.

Meillä mies ei suostunut adoptioon. Tässä ollaan 9 kk myöhemmin pieni vauva kainalossa. Ei vittu, mokasin pahasti. Olen onnellinen, kun vauva on hoidossa.