Lue keskustelun säännöt.
Mikä mun lapsella voi olla?
19.10.2020 |
Täyttää kohta kolme ja tuntuu että itkee aivan kaikesta. Päivät menee itkusta toiseen. On ollut oikeastaan aina tällaista. Neuvola tyytyy kannustamaan ja sanomaan että pitää vain jaksaa ja kyseessä lapsen temperamentti.
Alan olla niin väsynyt että kun lapsi alkaa itkemään niin rupean itsekin itkemään tosin niin että lapsi ei huomaa. Aina on kehuttu, kannustettu, sylitelty, annettu aikaa ja kaikki pitäisi olla ok eli on terve jne. Mieskään ei enää jaksa loputonta itkemistä. Jos lapsi on hoidossa niin itkee siellä vain koko ajan. Kotona sentään ei vaan hetkittäin vain mutta lukuisia kertoja päivässä.
Miten opetan lapselle että kaikesta ei tarvi itkeä?
Kommentit (35)
Kokeile ap myös ennakointia lapsen kanssa. Kun on kiire aamu niin kerrot jo hyvissä ajoin lapselle että tänä aamuna joutuu istumaan rattaissa koska on kiire. Sitten kun puette muistutat taas että nyt haetaan rattaat varastosta kun meillä on kiire jne. Sama ruuan kanssa. Voit kertoa jo hyvissä ajoin lapselle että äiti tekee tänään lihapullia ruuaksi nami nami jne. Toisinaan kun itku alkaa voi yrittää kiinnittää lapsen huomion yllättäen johonkin aivan muuhun jotta harmitus unohtuu.Tsemppiä! T. adhdn äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli kyse on 0pettymyksensietokyvyn puutteesta, päätellen esimerkeistäsi.
Oletko ap koskaan lukenut Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja lasten temperamenttieroista? Suosittelen lämpimästi. Täältä löytyy kirjojen nimiä:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Liisa_Keltikangas-J%C3%A4rvinen
Lapset kun ovat - ihan kuten me aikuisetkin - erilaisia perusluonteeltaan ja jo syntymästään. Vääränlaisella kasvatuksella voit tulla vahvistaneeksi huonoja puolia ja toisaalta oikeilla lähestymistavoilla korjanneeksi niitä. Sama kasvatus ei - ja tätä vanhan kansan äitien on hurjan vaikea ymmärtää - sovi kaikille.
Kuulostaa ikävä kyllä siltä, että teillä on ajauduttu kierteeseen, jossa lapsi on oppinut, että itkulla saa mitä haluaa ja te aikuiset ilmaisette pettymystänne ja ärtymystänne lapseen huomaamattanne. Lapsi vaistoaa kyllä, milloin hänestä ei pidetä. Hän tarvitsee nyt aitoa positiivista palautetta ja rautalankavääntöä, tietoa siitä, miten OIKEIN käyttydytään ja mikä ei johda tulokseen.
Tuo nykyinen kierre pitäisi viheltää poikki. Tarvittaessa juttele asiasta neuvolassa, he voivat ohjata lapsenne perheneuvolaan psykologin tutkimuksiin. Enkä nyt siis väitä, että mitään isompaa on teillä ongelmana, mutta asiantuntijan apu voisi lisätä työkaluja työkalupakkiisi. Ja sanon tämän siis autismikirjolaisen ja add- lapsen äitinä.
Olen lukenut noita kirjoja. Mutta meillä pidetään kyllä lapsesta erittäin paljon ja kehun ja kannustan häntä joka päivä monta kertaa. Jos itkee niin lohdutan enkä ilmaise mitään omaa pettymystä häneen. En nimittäin ole pettynyt häneen vaan haluaisin vain auttaa häntä ettei tarvisi itkeä. Ap
Ap, sanot itsekin itkeväsi ja sanot, että miehesi ei jaksa lapsen itkeskelyä.
En minä tarkoita, että vihaatte lastanne. Pettymys ja turhautuma ovat luonnollisia tunteita silloin, kun kokee, että ei osaa auttaa lasta ja konstit ovat lopussa.
Lapsi huomaa sellaisen kyllä, vaikka mielestäsi itketkin niin, ettei lapsi huomaa.
Jos sinusta kaikki on ok, älä tee mitään. Silloin tosin hiukan ihmettelen sitä, miksi teit aloituksesi. Eikös se nyt ole aika selvää, että kaikki EI ole ok, ja kyse ei koskaan ole pelkästään lapsen, vaan myös kasvattajien ja vanhempien ongelmasta. Jos et ole valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa kasvatustapaasi, ja muuttamaan sitä, niin miten ajattelit voivasi auttaa lasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
å
Vierailija kirjoitti:
Eli kyse on 0pettymyksensietokyvyn puutteesta, päätellen esimerkeistäsi.
Oletko ap koskaan lukenut Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja lasten temperamenttieroista? Suosittelen lämpimästi. Täältä löytyy kirjojen nimiä:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Liisa_Keltikangas-J%C3%A4rvinen
Lapset kun ovat - ihan kuten me aikuisetkin - erilaisia perusluonteeltaan ja jo syntymästään. Vääränlaisella kasvatuksella voit tulla vahvistaneeksi huonoja puolia ja toisaalta oikeilla lähestymistavoilla korjanneeksi niitä. Sama kasvatus ei - ja tätä vanhan kansan äitien on hurjan vaikea ymmärtää - sovi kaikille.
Kuulostaa ikävä kyllä siltä, että teillä on ajauduttu kierteeseen, jossa lapsi on oppinut, että itkulla saa mitä haluaa ja te aikuiset ilmaisette pettymystänne ja ärtymystänne lapseen huomaamattanne. Lapsi vaistoaa kyllä, milloin hänestä ei pidetä. Hän tarvitsee nyt aitoa positiivista palautetta ja rautalankavääntöä, tietoa siitä, miten OIKEIN käyttydytään ja mikä ei johda tulokseen.
Tuo nykyinen kierre pitäisi viheltää poikki. Tarvittaessa juttele asiasta neuvolassa, he voivat ohjata lapsenne perheneuvolaan psykologin tutkimuksiin. Enkä nyt siis väitä, että mitään isompaa on teillä ongelmana, mutta asiantuntijan apu voisi lisätä työkaluja työkalupakkiisi. Ja sanon tämän siis autismikirjolaisen ja add- lapsen äitinä.
Olen lukenut noita kirjoja. Mutta meillä pidetään kyllä lapsesta erittäin paljon ja kehun ja kannustan häntä joka päivä monta kertaa. Jos itkee niin lohdutan enkä ilmaise mitään omaa pettymystä häneen. En nimittäin ole pettynyt häneen vaan haluaisin vain auttaa häntä ettei tarvisi itkeä. Ap
Ap, sanot itsekin itkeväsi ja sanot, että miehesi ei jaksa lapsen itkeskelyä.
En minä tarkoita, että vihaatte lastanne. Pettymys ja turhautuma ovat luonnollisia tunteita silloin, kun kokee, että ei osaa auttaa lasta ja konstit ovat lopussa.
Lapsi huomaa sellaisen kyllä, vaikka mielestäsi itketkin niin, ettei lapsi huomaa.
Jos sinusta kaikki on ok, älä tee mitään. Silloin tosin hiukan ihmettelen sitä, miksi teit aloituksesi. Eikös se nyt ole aika selvää, että kaikki EI ole ok, ja kyse ei koskaan ole pelkästään lapsen, vaan myös kasvattajien ja vanhempien ongelmasta. Jos et ole valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa kasvatustapaasi, ja muuttamaan sitä, niin miten ajattelit voivasi auttaa lasta?
Tietenkin olen valmis tarkastelemaan. Siksihän tämän aloituksenkin tein. Mutta en tiedä mitä tehdä toisin. Suruani lapsen pahasta olosta en osaa poistaa. Enkä ole saanut noista K-J:n temperamenttikirjoista apua kun mielestäni olen aina toiminut lapsen yksilöllinen temperamentti huomioiden. Ap
Älä kiellä itkemistä vaan koita auttaa pääsemään surusta nopeasti yli. Kieltäminen ei aiheuta muuta ku tunteiden patoamista eikä sitä enää korjata.
Lapsen voi yksi kertaisesti ottaa syliin ja rauhallisesti selittää et tilanne nyt on tämä ja suaki se harmittaa mut ei sille voi mitään. Siinä puhua asiasta ja pikkuhiljaa johdattelee jutun iha muuhun ja sit unohtuuki et mikä ees oli ongelmana ja toivon mukaa lapsi myös lopettaa itkun.
Onko lapsi hoidossa päiväkodissa tms.? Onko sieltä tullut palautetta itkuista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
å
Vierailija kirjoitti:
Eli kyse on 0pettymyksensietokyvyn puutteesta, päätellen esimerkeistäsi.
Oletko ap koskaan lukenut Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja lasten temperamenttieroista? Suosittelen lämpimästi. Täältä löytyy kirjojen nimiä:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Liisa_Keltikangas-J%C3%A4rvinen
Lapset kun ovat - ihan kuten me aikuisetkin - erilaisia perusluonteeltaan ja jo syntymästään. Vääränlaisella kasvatuksella voit tulla vahvistaneeksi huonoja puolia ja toisaalta oikeilla lähestymistavoilla korjanneeksi niitä. Sama kasvatus ei - ja tätä vanhan kansan äitien on hurjan vaikea ymmärtää - sovi kaikille.
Kuulostaa ikävä kyllä siltä, että teillä on ajauduttu kierteeseen, jossa lapsi on oppinut, että itkulla saa mitä haluaa ja te aikuiset ilmaisette pettymystänne ja ärtymystänne lapseen huomaamattanne. Lapsi vaistoaa kyllä, milloin hänestä ei pidetä. Hän tarvitsee nyt aitoa positiivista palautetta ja rautalankavääntöä, tietoa siitä, miten OIKEIN käyttydytään ja mikä ei johda tulokseen.
Tuo nykyinen kierre pitäisi viheltää poikki. Tarvittaessa juttele asiasta neuvolassa, he voivat ohjata lapsenne perheneuvolaan psykologin tutkimuksiin. Enkä nyt siis väitä, että mitään isompaa on teillä ongelmana, mutta asiantuntijan apu voisi lisätä työkaluja työkalupakkiisi. Ja sanon tämän siis autismikirjolaisen ja add- lapsen äitinä.
Olen lukenut noita kirjoja. Mutta meillä pidetään kyllä lapsesta erittäin paljon ja kehun ja kannustan häntä joka päivä monta kertaa. Jos itkee niin lohdutan enkä ilmaise mitään omaa pettymystä häneen. En nimittäin ole pettynyt häneen vaan haluaisin vain auttaa häntä ettei tarvisi itkeä. Ap
Ap, sanot itsekin itkeväsi ja sanot, että miehesi ei jaksa lapsen itkeskelyä.
En minä tarkoita, että vihaatte lastanne. Pettymys ja turhautuma ovat luonnollisia tunteita silloin, kun kokee, että ei osaa auttaa lasta ja konstit ovat lopussa.
Lapsi huomaa sellaisen kyllä, vaikka mielestäsi itketkin niin, ettei lapsi huomaa.
Jos sinusta kaikki on ok, älä tee mitään. Silloin tosin hiukan ihmettelen sitä, miksi teit aloituksesi. Eikös se nyt ole aika selvää, että kaikki EI ole ok, ja kyse ei koskaan ole pelkästään lapsen, vaan myös kasvattajien ja vanhempien ongelmasta. Jos et ole valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa kasvatustapaasi, ja muuttamaan sitä, niin miten ajattelit voivasi auttaa lasta?
Tietenkin olen valmis tarkastelemaan. Siksihän tämän aloituksenkin tein. Mutta en tiedä mitä tehdä toisin. Suruani lapsen pahasta olosta en osaa poistaa. Enkä ole saanut noista K-J:n temperamenttikirjoista apua kun mielestäni olen aina toiminut lapsen yksilöllinen temperamentti huomioiden. Ap
Tässä jo toitkin yhden suuren ongelman esille. Jos lapsi itkee, tulkitsen sen automaattisesti suruksi vaikka se voi tuon ikäisellä kertoa mistä tahansa tunnetilasta paitsi ilosta. Lisäksi sinä et saa aikuisena mennä lapsen oletettuun tunnetilaan mukaan. Sinun pitää pystyä kertomaan myös omalla olemuksellasi ja tunnetilallasi lapselle että kaikki on ok. Kyllä lapsi tuntee ettei sinusta homma ole ok jos sinuakin alkaa sisäisesti itkettämään. Omalla tunnetilallasi viestität että kysessä on iso juttu, vaikka suusi sanoisi muuta. Pian lapsi oppii että kun hänelle tulee tietty tunnetila, niin äiti alkaa itkemään sisäisesti, mitenköhän luulet että pääsette ikinä ongelmasta eroon. Minäkin joudun aina vanhempana muistuttamaan itseäni, että me emme voi poistaa kaikkia ongelmia ja murheita lastemme elämästä, eikä meidän kuulukaan. Ne kuuluvat kasvamiseen ja elämiseen ja niitä täytyy opetella hyväksymään ja käsittelemään. Pahinta on niillä, jotka kokevat vastoinkäymiset ja ikävyydet ensimmäistä kertaa ollessaan teinejä tai täysi-ikäisiä. Siitä ei välttämättä selviäkään hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsi hoidossa päiväkodissa tms.? Onko sieltä tullut palautetta itkuista?
Ei ole päiväkodissa, mutta kaikilta lasta hoitaneilta on tullut palautetta että itkee koko ajan. Ja esim. kumpikaan mummoista ei enää suostu lasta hoitamaan, koska eivät saa itkua loppumaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
å
Vierailija kirjoitti:
Eli kyse on 0pettymyksensietokyvyn puutteesta, päätellen esimerkeistäsi.
Oletko ap koskaan lukenut Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja lasten temperamenttieroista? Suosittelen lämpimästi. Täältä löytyy kirjojen nimiä:
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Liisa_Keltikangas-J%C3%A4rvinen
Lapset kun ovat - ihan kuten me aikuisetkin - erilaisia perusluonteeltaan ja jo syntymästään. Vääränlaisella kasvatuksella voit tulla vahvistaneeksi huonoja puolia ja toisaalta oikeilla lähestymistavoilla korjanneeksi niitä. Sama kasvatus ei - ja tätä vanhan kansan äitien on hurjan vaikea ymmärtää - sovi kaikille.
Kuulostaa ikävä kyllä siltä, että teillä on ajauduttu kierteeseen, jossa lapsi on oppinut, että itkulla saa mitä haluaa ja te aikuiset ilmaisette pettymystänne ja ärtymystänne lapseen huomaamattanne. Lapsi vaistoaa kyllä, milloin hänestä ei pidetä. Hän tarvitsee nyt aitoa positiivista palautetta ja rautalankavääntöä, tietoa siitä, miten OIKEIN käyttydytään ja mikä ei johda tulokseen.
Tuo nykyinen kierre pitäisi viheltää poikki. Tarvittaessa juttele asiasta neuvolassa, he voivat ohjata lapsenne perheneuvolaan psykologin tutkimuksiin. Enkä nyt siis väitä, että mitään isompaa on teillä ongelmana, mutta asiantuntijan apu voisi lisätä työkaluja työkalupakkiisi. Ja sanon tämän siis autismikirjolaisen ja add- lapsen äitinä.
Olen lukenut noita kirjoja. Mutta meillä pidetään kyllä lapsesta erittäin paljon ja kehun ja kannustan häntä joka päivä monta kertaa. Jos itkee niin lohdutan enkä ilmaise mitään omaa pettymystä häneen. En nimittäin ole pettynyt häneen vaan haluaisin vain auttaa häntä ettei tarvisi itkeä. Ap
Ap, sanot itsekin itkeväsi ja sanot, että miehesi ei jaksa lapsen itkeskelyä.
En minä tarkoita, että vihaatte lastanne. Pettymys ja turhautuma ovat luonnollisia tunteita silloin, kun kokee, että ei osaa auttaa lasta ja konstit ovat lopussa.
Lapsi huomaa sellaisen kyllä, vaikka mielestäsi itketkin niin, ettei lapsi huomaa.
Jos sinusta kaikki on ok, älä tee mitään. Silloin tosin hiukan ihmettelen sitä, miksi teit aloituksesi. Eikös se nyt ole aika selvää, että kaikki EI ole ok, ja kyse ei koskaan ole pelkästään lapsen, vaan myös kasvattajien ja vanhempien ongelmasta. Jos et ole valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa kasvatustapaasi, ja muuttamaan sitä, niin miten ajattelit voivasi auttaa lasta?
Tietenkin olen valmis tarkastelemaan. Siksihän tämän aloituksenkin tein. Mutta en tiedä mitä tehdä toisin. Suruani lapsen pahasta olosta en osaa poistaa. Enkä ole saanut noista K-J:n temperamenttikirjoista apua kun mielestäni olen aina toiminut lapsen yksilöllinen temperamentti huomioiden. Ap
Tässä jo toitkin yhden suuren ongelman esille. Jos lapsi itkee, tulkitsen sen automaattisesti suruksi vaikka se voi tuon ikäisellä kertoa mistä tahansa tunnetilasta paitsi ilosta. Lisäksi sinä et saa aikuisena mennä lapsen oletettuun tunnetilaan mukaan. Sinun pitää pystyä kertomaan myös omalla olemuksellasi ja tunnetilallasi lapselle että kaikki on ok. Kyllä lapsi tuntee ettei sinusta homma ole ok jos sinuakin alkaa sisäisesti itkettämään. Omalla tunnetilallasi viestität että kysessä on iso juttu, vaikka suusi sanoisi muuta. Pian lapsi oppii että kun hänelle tulee tietty tunnetila, niin äiti alkaa itkemään sisäisesti, mitenköhän luulet että pääsette ikinä ongelmasta eroon. Minäkin joudun aina vanhempana muistuttamaan itseäni, että me emme voi poistaa kaikkia ongelmia ja murheita lastemme elämästä, eikä meidän kuulukaan. Ne kuuluvat kasvamiseen ja elämiseen ja niitä täytyy opetella hyväksymään ja käsittelemään. Pahinta on niillä, jotka kokevat vastoinkäymiset ja ikävyydet ensimmäistä kertaa ollessaan teinejä tai täysi-ikäisiä. Siitä ei välttämättä selviäkään hengissä.
Ymmärsit väärin. En minä tulkitse lapsen itkua suruksi. Vaan tunnen itseni surulliseksi. Mutta vasta nyt, yritettyäni lähes kolme vuotta kestää lapsen päivittäistä usein toistuvaa itkua "kaikesta". Eli ei tämä oma suruni ole meillä mikään pitkän ajan kuvio, vaan uusi asia. Ap
Lapsi vaistoaa äidin surun. Koita nyt tässä ikävaiheessa jaksaa olla teflonia ja kehut silloin kun onnistuu eli myönteisten kokemusten vahvistaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi vaistoaa äidin surun. Koita nyt tässä ikävaiheessa jaksaa olla teflonia ja kehut silloin kun onnistuu eli myönteisten kokemusten vahvistaminen.
Kiitos yritän parhaani mukaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuet vain lasta ja hyväksyt hänen herkkyytensä.
Olisiko jokin harrastus, josta hän saisi itselleen sopivaa hengenvahvistusta tekemisen kautta?
Taidepuolelta esim,. soittoa, piirtämistä?
Varmaan luette yhdessä kivoja kirjoja, vaikka vanhoja klassikoita.
Niin siis lapsi vasta kohta täyttää kolme joten ehkä harrastus ei ole vielä ajankohtainen mutta hyvä vinkki tulevaisuuteen. Luen kyllä lapselle mutta ei hän pitkään jaksa keskittyä, enemmän kuvia kuin tekstiä vielä. Klassikot ehkä sitten vanhempana. Ap
Anteeksi, jotenkin nyt tulkitsin, että hän on jo isompi.
Kolmivuotias on vielä kovin pikkuinen.
Taidetta voi harrastaa kotonakin ja lukea ikätason mukaisia klassikoita :)
Pikku toukka paksulainen on yksi pienten suosikki.
Siitä voi myös varovasti piirtää läpi sen hahmon, jonka voi värittää :)
Yksi omista lapsistani oli herkkä ja itku tuli niinkin jokapäiväisestä rutiinista kuin "nyt hammaspesulle ja nukkumaan" tms. Hänestä kasvoi ihana velvollisuudentuntoinen aikuinen, koulutettu, työssäkäyvä ja naimisissakin on onnellisesti, mutta herkkä poika on edelleen - ei toki enää itke joka asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa. Oma lapseni itki koko vauvavuoden, häntä piti kanniskella sylissä mukana, ikinä hän ei viihtynyt lattialla lelujen parissa. Se oli raskasta meille vanhemmille. Isompana hän itki sitä, että minä menin vessaan. Pukeminen ja uloslähtö itketti. Väärä paita itketti. Muskariin meno itketti. Päiväkotiin meno itketti.
Kaikesta uudesta, tutusta, yllättävästä, hauskasta, ikävästä asiasta tuli itku, joka kasvoi huudoksi, jollei sitä aikuinen yrittänyt jotenkin muuttaa, tulkita tai keksiä muuta kiinnostavaa. Olen käyttänyt itkun poistoon huumoria, yllätyksiä, uusia mielenkiinnonkohteita, lauluja, vääntynyt monelle kiemuralle.... you name it.
Sivullinen voisi sanoa, että tuo lapsi pompotteli meitä aikuisia. Selvisi sitten 5-vuotistarkastuksissa, että hänellä on neurologisia ongelmia eli adhd:n rauhallisempi muoto add. Itku on vähentynyt iän myötä, onneksi. Nyt hän on rauhallinen teini-ikäinen ja viihtyy itseksekseen.
Kun saimme toisen lapsen, huomasimme, kuinka erilainen hän oli. Tämä toinen ei itkenyt oikeastaan koskaan, paitsi syystä. On nauravainen ja helppo. Kyllä sellaisen lapsen vanhempana on helppo olla. Ja tällaisten helppojen normaali-lasten vanhemmilta saimme tuon aina itkevän lapsemme kanssa tuhat ja yksi neuvoa.
Onko lapsi jossain hoitopaikassa. Onko hoitopaikassa jotain mätää. Onko täysin luotettava hoitaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tällaisia lapsia on, osalla paljastuu myöhemmin jokin neurologinen ongelma ja osa taas on vain temperamentiltään herkkiä. Itselläkin on vaativa tyttö, ei aivan yhtä itkuherkkä kuin sinulla, mutta muuten todella reaktiivinen ja vaatii jatkuvaa huomiota. Yritän kuitenkin keskittyä niihin hyviin puoliin lapsissa. Ainakin omalla lapsellani herkkyys näkyy myös empaattisuutena ja tunneälynä. Hän on tavallaan sosiaalisissa tilanteissa aina tuntosarvet ylhäällä ja lukee ihmisiä hämmästyttävän hyvin. 3-vuotias on vielä pieni, joten uhmaikä voi vahvistaa niitä negatiivisiä piirteitä. Vuoden päästä lapsi voi jo olla paljon helpompi.
Tässä on hienosti ja yksinkertaisesti selitetty, että siihen parkumiseen on syy, ja toki mitä pienempi lapsi on, sitä vähemmän keinoja lapsella on itkun syyn selittämiseen.
Meidänkin nuorempi lapsi, joka on tosi iloinen ja positiivinen persoona, huusi pienempänä usein suoraa huutoa (ei siis itkenyt, vaan huusi), kun ei osannut ilmaista, mikä oli hätänä. Se meni itsestään ohi.