Nyt loppui yrittäminen. Sori, yhteiskunta.

En jaksa enää. Mulla on ollut kamala elämä, mulle on tehty liikaa pahoja asioita. Olen hakenut apua, en ole sitä saanut. Nyt viime aikoina olen voinut tosi, tosi huonosti ja hoitotahon papereissa lukee että todellisuustajuni saattaa olla pettämässä. Mutta terapiassa tai vakituisessa hoitosuhteessa en vieläkään ole, kun en niitä saa.

Olen hakenut töitä. Viimeksi tänään. Ei kukaan palkkaa. Netti on täynnä epätoivoisia yrityksiäni työllistyä, kymmeniä lähetettyjä hakemuksia melkein minne vaan. En yritä johtajaksi, ns. paskaduuni kelpaisi hyvin. Vaan minä en kelpaa siihen paskaduuniin.

Olen yrittänyt päivittäin käydä ulkona edes lähikaupassa, syönyt terveellisesti (ainakin yrittänyt), tehnyt kotitöitä ja elänyt päihteetöntä elämää. Enää en näe millekään tälle mitään syytä.

Mun elämä on kamalaa, koko ajan sattuu ja menneisyys kummittelee. Kuulen omiani, ne kuulemma saattaa olla mun omia muistoja esim. lapsuudesta jos kuulen lapsen itkua ilman että muut kuulevat. Joka ikinen päivä mun aivot käy läpi menneisyyden kauheuksia, joskus herään yöllä siihen että huudan tai meinaan oksentaa kauhusta. Onneksi en kaikkea kokemaani edes muista, mieli blokannut pahimmat pois. Oli miten oli, mun jaksaminen on loppu. Yritin itsemurhaa vähän aikaa sitten, en siltikään saanut kunnollista hoitoa, ja vaikka luvattiin että uusi hoitoaika tulee nopeasti, jouduin itse soittamaan sen perään jotta edes lähetteen saivat aikaiseksi. Ei ketään kiinnosta.

Pyydän tässä nyt epävirallisesti anteeksi, koska jatkossa mä aion tehdä kaikkeni, jotta ei tarvitsisi enää tuntea mitään. Jos se tarkoittaa narkkaamista, huoraamista, väkivaltarikollisuutta, sitten tarkoittaa. Se voi tarkoittaa pelkkää haahuilua lääkkeissä pitkin katuja itsekseen mumisten. Tai sitten joku epäonninen löytää mut itsemurhan jäljiltä. Sori teille kaikille. Mulle ei ole annettu montaa korttia tähän elämään, lisää ei tule, tukea tai tukiverkkoa ei ole. Sukua ei ole. Höyryillä on menty jo pitkään, enää ei onnistu.