Lue keskustelun säännöt.
Oletteko koskaan olleet pettyneitä lapsiinne?
14.01.2014 |
Vai rakastaako lasta automaattisesti sellaisena kuin on? Itse olen vielä lapseton, mutta suhtautuminen lapsiin on hyvin ristiriitainen. En pidä automaattisesti kaikista lapsista. Toisia lapsia kohtaan tunnen melkein heti vomakasta hellyyttä, kun taas toiset jättävät täysin kylmiksi. Kaveripiirissäni on esim. yksi lapsi, jonka voisin adoptoida yhdeltä istumalta, kun sitten on taas muutamia, joita en haluaisi edes tuntia hoitaa.
Nyt minulle (meillä mieheni kanssa) on jo pitkään ollut vauvakuumetta, mutta lapsen hankita pelottaa silti. En tiedä uskonko äidinrakkauteen, siihen että lasta rakastaa ehdoitta, ihan sama millainen luonne sillä on. Millaisia kokemuksia teillä on? Oletteko hyväksyneet oman lapsenne täysin sellaiseen?
Kommentit (11)
Totta kai olen ollut pettynyt lapsiini! Ja itseeni äitinä. Pettymys kuuluu elämään, koska ne omat ennakkokäsitykset ja odotukset ovat tosiaan vaan toiveita siitä miten elämän kuuluu mennä. Ei se, että pettyy, ole mikään maailmanloppu, vaan oppimista.
Pettymys lapseen ei kuitenkaan vähennä sitä rakkauden määrää. Lasta rakastaa aina, niinäkin hetkinä kun hänestä ei tykkää. Ja itselleni oli yllätys, että vaikeudet lapsen kanssa eivät vähennä rakkautta, vaan lujittavat sitä. Ei lapsi ole minua varten, minä olen lasta varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi lapsistani on muita rumempi ja siitä pidän vähemmän kuin muista.
Voi miten monta kertaa. Esikoisen kanssa hänen ollessaan teini ja teki typeryyksiä. EI siis mitään pieniä juttuja. Mietin silloin et mitä tuosta tulee. Onneksi pääsi irti siitä ja on nyt aikuinen ja järkevä.
Kuopus tuo erityislapsi. Erittäin haastava ja vaikea. Samoista asioista vänkäämistä päivästä toiseen. Juuri, kun luulee saavansa vähän valonpilkahdusta ja toivoa niin iskee taas kuraa niskaan. En todellakaan tiedä mitä tuosta tulee. Teini on hänkin nyt. Tuntuu, että lapsi, kun kasvaa niin ongelmat kasvaa ja pahenee.
Tottakai on hetkiä jolloin on pettynyt lapsen tekoihin ja valintoihin jopa mielipiteisiin. Jotkut asiat vaatii sopeutumista vanhemmalta.
Tämä ei tarkoita sitä että olisi pettynyt lapseen. Lapsi saa tehdä omat valintansa.
Viime aikoina eniten on harmittanut kun lahjakas lapsi on menettänyt opiskelumotivaation, on lukiolainen.
No en. Pettynyt on väärä sana.
Lapset ovat sellaisinaan täydellisiä hyvine ja huonoinen hetkineen kuten minäkin uskon olleeni paras äiti heille. Mutta suren (en siis ole pettynyt) sitä että yksi lapsistani halusi valita raskaan pienipalkkaisen ammatin itselleen vaikka edelllytyksiä olisi ollut helpompaankin elämään. Silti olen äärimmäisen ylpeä siitä miten sitkeästi ja hyvin hän työnsä ja elämänsä hoitaa.
EI tule mitään mieleen, 4 lasta joista 3 jo aikuisia. Menestyneet koulussa äitiään paremmin, opiskelleet, työllistyneet, on ystäviä ja läheisiä. Mitä voisin enempää vaatia tai toivoa?? Vaikka kukaan heistä ei tekisi minusta isoäitiä ei sekään olisi pettymys vaan suuri suru - ja heidän oma päätöksensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai petyn. Joskus jopa joka päivä. Minua helpottaa ajatus, etten oikeastaan pety lapseen vaan omiin odotuksiini. Mikä oikeus minulla on päättää millainen toisen ihmisen tulisi olla tai miten hänen tulisi ajatella tai mitä valintoja hän tekee. Enemmän oikeastaan siis petyn itseeni äitinä kuin lapsiin.
No mutta synkkaako lapsen kanssa automaattisesti? Tai entä jos on esim. kolme lasta, joista yksi on sellainen (sen luontoinen) kuin itse on ja kaksi muuta ihan erilaisia erilaisine kiinnostuksen kohteineen? Miten voi kokea silti kaikki lapset yhtä läheisiksi ja rakkaiksi? -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen välillä pettynyt lapsen tekoihin, kun joku asia, josta on kuukausia puhuttu ja käyty läpi moneen kertaan, miksi toimitaan niin kuin toimitaan ja minuutti sen jälkeen, kun on taas puhuttu asiasta kaikki on unohtunut. Ehkä siinä tosiaan pettyy enemmän omiin odotuksiinsa kuin mihinkään muuhun.
Eikä pettyminen johonkin asiaan tietenkään tarkoita, että odottaa lapsen olevan täydellinen tai muuten on vähemmän rakas, ei todellakaan ole! Oma lapsi on eri asia kuin vieras lapsi, en minäkään mitenkään automaattisesti pidä lapsista, edes useimmista.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2014 klo 10:58"]
No mutta synkkaako lapsen kanssa automaattisesti? Tai entä jos on esim. kolme lasta, joista yksi on sellainen (sen luontoinen) kuin itse on ja kaksi muuta ihan erilaisia erilaisine kiinnostuksen kohteineen? Miten voi kokea silti kaikki lapset yhtä läheisiksi ja rakkaiksi? -ap
[/quote]
No kyllä kaikkia rakastaa, koska olet heidät synnyttänyt ja hoitanut avuttomasta vauvasta isommaksi lapseksi. Sinulla on heidän kanssaan yhteinen historia toisin kuin jonkun kaverin tai naapurin lapsen kanssa. He ovat omiasi. Eri luonteisiin sopeutuu ja heitäkin ymmärtää.
Lapset kasvattaa eniten vanhempiaan: enää ei ole/voi olla niin tarkka, kontrollinhaluinen, tuomitseva, musta-valkoinen, lyhytpinnainen, itsekäs ja armoton. On parempi ihminen niiden lasten myötä - ymmärtää itseään ja toista enemmän kuin ennen. Vaikkei sitä tästä palstasta niin uskoisi... ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.01.2014 klo 10:58"]
No mutta synkkaako lapsen kanssa automaattisesti? Tai entä jos on esim. kolme lasta, joista yksi on sellainen (sen luontoinen) kuin itse on ja kaksi muuta ihan erilaisia erilaisine kiinnostuksen kohteineen? Miten voi kokea silti kaikki lapset yhtä läheisiksi ja rakkaiksi? -ap
[/quote]
7 vastaa
- tuntuu että vaikeinta on sen lapsen kanssa joka on eniten mun kaltaiseni:) Nyt kun hän opiskelee maailman toisella puolen ikävöidään kovin mutta kun pari viikkoa sitten nähtiin 3kk tauon jälkeen hän totesi 5 min jälkeen että "mä en äiti kestä sun tohottamista, ja tätä mä olen muka ikävöinyt??" Enkä mä edes tohottanut, kunhan olin innoissani tapaamisesta. Ollaan läheisiä mutta käydään tosi herkästi toistemme hermolle, kumpikin tekee asiat heti ja omalla tavallaan - mikä tietty ärsyttää toista.
2 vanhinta on paljon sopuisampia ja vain naureskelevat mun jutuille (esim vanhin tyttö kerran valitti että "on kamalaa kun äiti tietää kaiken" ja seuraavana päivänä soitti ja kysyi neuvoa jossain asiassa;D). Nuorimmaisesta tulee varmaan äkkipikaisin - on perinyt nopean luonteen meiltä molemmilta vanhemmilta, varmasti tulee yhteentörmäyksiä.
Ja silti rakastan kaikkia yhtä paljon!
Kyllä. Lapseni on erityislapsi ja pelkästään yksinkertaiset asiat kuten puhuminen, vessassa käynti ovat toivottomia. Itkenyt olen monta kertaa mutta rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta.