Pohdi elämääsi, entäs jos äitisi olisi kieltänyt sinulta isäsi

Minulla oli kyllä isä ja on edelleenkin, mutta emme ole koskaan olleet läheisiä, joten en koe, että olisin menettänyt mitään. Äidin kanssa olemme läheisiä.

Oliko juuri ennen Hillaryn häviötä aseet ja ammukset loppuneet kaupoista? Hillaryn kannattajilla oli Army for Hillary -saitti jossa kerätä joukkoja? Hillaryn kannattajat uhkasivat sisällissodalla jos Trump voittaa?

Vierailija kirjoitti:

Oliko juuri ennen Hillaryn häviötä aseet ja ammukset loppuneet kaupoista? Hillaryn kannattajilla oli Army for Hillary -saitti jossa kerätä joukkoja? Hillaryn kannattajat uhkasivat sisällissodalla jos Trump voittaa?

Arvatkaa menikö väärään ketjuun :D.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on 14 v lapsi, joka ei ole koskaan isäänsä tavannut.

Halusin lapsen, en miestä. Käytin itseäni nuorempaa miestä siittäjänä.

Hyvät geenit sai ja luonteen.

Mies ei tiedä lapsesta, eikä asu enää Suomessa. Lapselleni olen kertonut totuuden nyt, kun hän jo ymmärtää.

Veljeni ja isäni toimivat miehen mallina.

Mitä tykkäävät tummasta lapsesta?

Mutsi hylkäsi meidät lapsena isälle ja häipyi pelimiehen matkaan mille väänsi pennunkin, edellisen kerran näin niitä joskus - 90 luvulla, äiti on jo kuollut, velipuolen näin aikuisena ensimmäistä kertaa hautajaisissa.

Olen niin kiitollinen äidilleni, että hän laittoi meidät joka toinen viikonloppu isälle, vaikka emme aina halunneet. Olisi aivan kauheaa, jos meiltä lapsilta olisi riistetty tahtomattamme suhde omaan isäämme.

Tiedän ettei äidille ollut helppoa, varsinkaan teinivuosina, mutta jotenkin hän teki sen. Nyt aikuisena mietin, että suhde isään on läheinen sen takia, että kävin siellä säännöllisesti, vaikka isä tuntui etäiseltä lapsena.

Jos äiti olisi kuunnellut meidän lasten tietämättömyyttä ja sanonut isälle, että ei ne lapset nyt halua tulla, olisin varmaan nyt vihainen äidille. Ja myös isälle, että etkö taistellut meistä.

Tämän ketjun vastaukset saivat palaset loksahtamaan kohdilleen. Olen aina ihmetellyt, mistä foorumin äärimmäinen miesvihamielisyys juontaa juurensa, mutta tämähän onkin täynnä isäongelmaisia katkeroita.

Olen huomannut että moni joka on kasvanut ilman isää, kokee kovaa isänikävää ja on ladannut isä-suhteeseen suuria odotuksia. Esim. Että jos aikuisena on sössinyt raha-asiat niin ajatellaan että olisipa mulla ollut sellainen huolehtiva isä, joka olis sanonut että nyt top tykkänään.

Voin kertoa että hyvin harva isä puuttuu aikuisen lapsensa asioihin.

Olen toki iloinen että oma isäni on ollut läsnä elämässäni, mutta onko aina ollut tukena ja turvana? Koen että ei, mutta enemmän kuin äitini kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei isä varmaan olisi välittänyt. Ei hän minusta hirveästi välittänyt vasta kuin sitten kun olin aikuinen. Itselläni on joka tapauksessa ollut aina kova isän ikävä, sellaisen välittävän isän, vaikka isäni tunsinkin. Isä oli omalla tavallaan ihan mukava ja mielenkiintoinen ihminen, mutta myös alkoholisti, väkivaltainen ja jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen. Äitikään ei tosin ole paljon kummempi, mutta on hän nyt vähän tsempannut lastenlasten kohdalla. Isä on jo kuollut. Näillä mennään.

Kadehdin sitä ajatusta että pystyit tuntemaan isän ikävää. Silloin on jo aika paljon hyviäkin eväitä saatu. Ei mulla lapsena tullut edes mieleen kaivata rakastavaa aikuista kun itse olin perheessä aikuisen roolissa.

Yleisellä tasolla. Ei siis ikävää omaa isääni kohtaan. Tykkään vanhoista miehistä, tunnen läheisyyttä heidän kanssaan (ei seksuaalista) ja kadehdin ihmisiä joilla on välittävä isä. Olen kaivannut elämääni sellaista maailman myrskyissä vakaana pysyvää tukipilaria. Sellaista joka auttaa käytännön asioissa ja lohduttaa kun poikaystävä jättää. Joka on aina siinä. Oman isän kanssa roolit oli aikuisenakin ihan vinksin vonksin ja minä olin se joka huolehti hänestä.

Äidin "todeillisuus" isästä on erilainen kuin minun todellisuuteni. Isä kannusti ja tuki, äiti kritosoi ja moitti. Hän ei kestä sitä, rttä pidin nyt jo edesmenneestä isästäni.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun vastaukset saivat palaset loksahtamaan kohdilleen. Olen aina ihmetellyt, mistä foorumin äärimmäinen miesvihamielisyys juontaa juurensa, mutta tämähän onkin täynnä isäongelmaisia katkeroita.

Ihan samasta tunnetyhjyydestä se naisvihakin kumpuaa. Suomalaisissa perheissä ei perinteisesti ole osattu näyttää tunteita ja välit on etäiset. Itselläni ei tosin mitään miesvihaa, koska olen osannut valita elämääni todella upeita miehiä sittemmin kun pääsin itse valitsemaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun vastaukset saivat palaset loksahtamaan kohdilleen. Olen aina ihmetellyt, mistä foorumin äärimmäinen miesvihamielisyys juontaa juurensa, mutta tämähän onkin täynnä isäongelmaisia katkeroita.

Joo, varmastikin palstamiehen vihamielinen pyrkimys kyykyttää ja haukkua täällä naisia triggeröi aika monilla ikäviä takaumia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei isä varmaan olisi välittänyt. Ei hän minusta hirveästi välittänyt vasta kuin sitten kun olin aikuinen. Itselläni on joka tapauksessa ollut aina kova isän ikävä, sellaisen välittävän isän, vaikka isäni tunsinkin. Isä oli omalla tavallaan ihan mukava ja mielenkiintoinen ihminen, mutta myös alkoholisti, väkivaltainen ja jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen. Äitikään ei tosin ole paljon kummempi, mutta on hän nyt vähän tsempannut lastenlasten kohdalla. Isä on jo kuollut. Näillä mennään.

Kadehdin sitä ajatusta että pystyit tuntemaan isän ikävää. Silloin on jo aika paljon hyviäkin eväitä saatu. Ei mulla lapsena tullut edes mieleen kaivata rakastavaa aikuista kun itse olin perheessä aikuisen roolissa.

Yleisellä tasolla. Ei siis ikävää omaa isääni kohtaan. Tykkään vanhoista miehistä, tunnen läheisyyttä heidän kanssaan (ei seksuaalista) ja kadehdin ihmisiä joilla on välittävä isä. Olen kaivannut elämääni sellaista maailman myrskyissä vakaana pysyvää tukipilaria. Sellaista joka auttaa käytännön asioissa ja lohduttaa kun poikaystävä jättää. Joka on aina siinä. Oman isän kanssa roolit oli aikuisenakin ihan vinksin vonksin ja minä olin se joka huolehti hänestä.

Joo tarkoitin juuri yleisellä tasolla. Minulla se kaikki oli jotenkin niin ekstremeä, en olisi osannut edes yleisellä tasolla kaivata. Minulla oli seiskalla kamalat menkkakivut mutta ei tullut edes mieleen ajatus että joku voisi minua siinä auttaa, ennen kuin ulkopuolinen kommentoi että et kai vain meinaa pyörtyä kun olet noin valkoinen. Sen jälkeen kävi mielessä että kipuun voisi yrittää etsiä apua, mutta edelleenkään ei tullut mieleenkään kysyä aikuista apuun. Kävin hakemassa lääkekaapista aperiinia puhumatta kenellekään mitään, ja eihän se kokonaan kipuja poistanut, mutta taaskaan ei tullut mieleen kysyä keneltäkään aikuiselta parempia lääkjeitä. Kärvistelin sitten aspiriinilla teini-iän. Tavallaan ajattelisin että seuraava aste olisi teini joka ajattelisi että kumpa minulla olisi vanhempi jolle voisin puhua tästä eikä niin että tilanne oli itsestään selvä, yksin on pärjättävä.

Jaa, monelta osin paremmin, mutta varmaan monelta osin myös huonommin. Ihan sama oikeastaan millaista elämä olisi ollut jos sitä tai tätä.

Minusta olisi varmaan tullut strippari ja pornonäyttelijä. 

Olisi upeaa jos äiti olisi vieraannuttanut minut isästä. Nyt kun ei tehnyt niin, antoi isäni hakata minua 18v ajan, alistaa, nöyryyttää, kiusata, ilkkua, nöyryyttää ja häpäistä.

Isäni on ihmishirviö, ihmisperse, oksettava kuvottava psykopaatti.

Elämä olisi noin miljoona kertaa parempaa ilman sitä.

Tuntisin isäni paremmin eikä olisi tarvetta nyt paikata menetettyä. Äitini katkeruuttaan mustamaalasi isääni ja äitipuolta. Isäni ei koskaan ollut ilkeä, muttei paljon asioista avautunutkaan. Vasta aikuisen olen ymmärtänyt, miten äitini manipuloi meitä lapsia ja kuinka vanhempien malli periytyy. Isäni lapsuuden perheessä asioista ei myöskään puhuttu.

Omassa perheessäni teen täysin toisin ja vaalin avoimuutta sekä lasten suhdetta isään ja jopa isovanhempiin, joilla on vaikeuksia edelleen muodostaa läheistä suhdetta. He ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa kuin me. Tunnen halveksuntaa niitä äitejä kohtaan, jotka lapsiltaan vievät suhteen isään. Tarkoitan tietysti tilannetta, missä lapsi ei joudu vaaraan.

Elämä olisi ollut varmasti moninkertaisesti parempaa. Itsetuntoani ei olisi murskattu, en olisi kokenut kaikkea sitä itseeni kohdistuvaa raivoa, minun ei olisi tarvinnut pelätä, kokea itseäni täydellisen tarpeettomaksi roskaksi ja hautoa itsemurhaa 10-vuotiaasta saakka. En olisi todennäköisesti joutunut hyväksikäytetyksi. Itse asiassa elämä ilman isääni oli lapsena fantasiani. 

Mieluummin ikävöisin tuntematonta fantasiaolentoa, joka ei vastaa millään tavalla todellisuutta, kuin olisin elänyt läpi tämän kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei isä varmaan olisi välittänyt. Ei hän minusta hirveästi välittänyt vasta kuin sitten kun olin aikuinen. Itselläni on joka tapauksessa ollut aina kova isän ikävä, sellaisen välittävän isän, vaikka isäni tunsinkin. Isä oli omalla tavallaan ihan mukava ja mielenkiintoinen ihminen, mutta myös alkoholisti, väkivaltainen ja jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen. Äitikään ei tosin ole paljon kummempi, mutta on hän nyt vähän tsempannut lastenlasten kohdalla. Isä on jo kuollut. Näillä mennään.

Kadehdin sitä ajatusta että pystyit tuntemaan isän ikävää. Silloin on jo aika paljon hyviäkin eväitä saatu. Ei mulla lapsena tullut edes mieleen kaivata rakastavaa aikuista kun itse olin perheessä aikuisen roolissa.

Yleisellä tasolla. Ei siis ikävää omaa isääni kohtaan. Tykkään vanhoista miehistä, tunnen läheisyyttä heidän kanssaan (ei seksuaalista) ja kadehdin ihmisiä joilla on välittävä isä. Olen kaivannut elämääni sellaista maailman myrskyissä vakaana pysyvää tukipilaria. Sellaista joka auttaa käytännön asioissa ja lohduttaa kun poikaystävä jättää. Joka on aina siinä. Oman isän kanssa roolit oli aikuisenakin ihan vinksin vonksin ja minä olin se joka huolehti hänestä.

Joo tarkoitin juuri yleisellä tasolla. Minulla se kaikki oli jotenkin niin ekstremeä, en olisi osannut edes yleisellä tasolla kaivata. Minulla oli seiskalla kamalat menkkakivut mutta ei tullut edes mieleen ajatus että joku voisi minua siinä auttaa, ennen kuin ulkopuolinen kommentoi että et kai vain meinaa pyörtyä kun olet noin valkoinen. Sen jälkeen kävi mielessä että kipuun voisi yrittää etsiä apua, mutta edelleenkään ei tullut mieleenkään kysyä aikuista apuun. Kävin hakemassa lääkekaapista aperiinia puhumatta kenellekään mitään, ja eihän se kokonaan kipuja poistanut, mutta taaskaan ei tullut mieleen kysyä keneltäkään aikuiselta parempia lääkjeitä. Kärvistelin sitten aspiriinilla teini-iän. Tavallaan ajattelisin että seuraava aste olisi teini joka ajattelisi että kumpa minulla olisi vanhempi jolle voisin puhua tästä eikä niin että tilanne oli itsestään selvä, yksin on pärjättävä.

Minulla on ollut lapsesta asti ihmeellinen tuuri löytää lähelleni lämpimiä ja välittäviä ihmisiä, vaikka omassa perheessä ei niitä ollutkaan.

Riippuu kai minkälainen isä on kielletty, kiltti vai haitallinen pahis.