Mitä häpeät perhetaustassasi?

Kuulostaa surulliselta, että niin moni häpeää vanhempiaan. Minä arvostan ja rakastan suunnattoman paljon omia vanhempia, vaikka he olisivat muiden mielestä minkälaisia maalaisjuntteja tahansa.

Mäkään en häpeä vanhempiani, vaikka meillä aika ongelmalliset välit onkin. Tunnen ajoittain kyllä suuttumusta, ärsytystä, kyllästymistä, ja väsymystä heitä kohtaan, mutta häpeä ei kuulu siihen negatiivisten tunteiden kirjoon.

Voin hävetä itseäni ja ajoittain myös oman ydinperheeni toilailuja, mutta vanhemmistani olen jo niin pitkälti eriytynyt ettei mahdollinen häpeä ulotu minuun asti.

En häpeä vanhempiani tai lapsuuttani, todellakaan! Mutta listaamani jutut ovat asioita, joista en ole kertomassa ihan ensimmäisenä jokaiselle vastaantulijalle. - 12.

Kasvoin Jehovan todistaja perheessä. 

Häpeän kertoa, että isäni oli viimeiset 20 työvuottaan kaatopaikan vartija. Sitä en oikeastaan häpeä, ettei äitini ollut eläissään käynyt mitään koulua, siis oikeasti ei _mitään_ koulua paitsi rippikoulun. Kotona oli opetettu lukemaan, laskemaan ja laulamaan :-). En osaa myöskään hävetä sitä, että meillä oli ulkovessa, ainoa pesytymispaikka navettarakennuksessa oleva sauna ja asuttiin todella ahtaasti (6 hlö/48m2). Se hävetti joskus silloin, ettei minulla ollut omaa sänkyä vaan nukuin patjalla lattialla (tilanpuutteesta johtuen).

No voi hitsi, minä taas häpesin sitä, että äitini perhe tulee niin yläluokasta. En oikein voinut koskaan kertoa lapsenakaan kavereille, että meillä käy siivooja ja äidin lapsuuskodissa oli palvelijoita. Olisivat heti katsoneet kieroon. Mistähän johtuu että hyväosaisuuttakin joutuu häpeämään? Ei ehkä enää niin paljon aikuisena, mutta lapsena se oli kamalan noloa. Ja se kun äiti osti aina niin kalliita ja hienoja vaatteita, kun oikeasti olisin vaan halunnut samanlaisia kuin kaikki luokkatoverini. En kehdannut koskaan kertoa esimerkiksi farkkujeni hintaa tai sitten piti valehdella alas päin.

Monet täällä on kertonut hirveitä perhetaustoja, väkivaltaa yms. eivätkä halua olla tekemisissä sukunsa kanssa. Tuleekohan heille koskaan vanhemmuuttaan se vaihe, kun halutaan kuitenkin tehdä sukututkimusta ja setviä suvun vaiheita kirkonkirjoista? Minusta se on ihanaa ja olisi jotenkin kurjaa, jos joku ei "saa" tai "halua" tietää esim. mistä suku on lähtöisin ja muuta sellaista. Esim. tuo yksi jolla romaniverta, niin minusta olisi aivan kiehtovaa selvittää taustat, jos olisin hän! Kyselisin ja tonkisin kirkonkirjoja ja sukututkimusseuran sivuja...

Isää saa joskus hävetä kun se vanha rivo äijä heittää naisille kaksimielistä juttua..

Perheessäni tai sukulaissuhteissa ei ole mitään hävettävää. Ainut asia, jonka jätän mainitsematta on että missä nuorempi sisareni vaikuttaa nykyisin. Mielestäni hänen itsemurhayrityksensä ja suljetulle päätymisensä eivät kuulu ulkopuolisille, en siis häpeä vaan jätän kertomatta sisareni elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita. Elämä ei aina mene niinkuin on suunnitellut, mutta ulkopuolisille tuollainen tieto ei ole välttämätön.

En häpeä perhetaustaani, vaan sitä, millaisella apinan raivolla Suomen "paremmat ihmiset" ovat ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan pyrkineet nolaamaan ja syyllistämään vähäisempiään.

Tämänkin keskustelun avaus ja yleinen sävy ovat suorastaan absurdeja. En tiedä, millainen sakki täällä kirjoittelee, mutta sillä ei ole väliä. Jos ihminen antaa ymmärtää olevansa jotain parempaa niistä oikeasti merkityksellisistä seikoista ja lukemista mitään hiiskumatta, suurin osa ylöspäin katsojista ryhtyy silti imitoimaan juurikaan jarruttelematta. Aivan kuin joissakin olisi joku häpeäkytkin, jonka saa livautettua päälle ihan miten epäsuhtaisella, lyhytnäköisellä ja tolkuttomalla syyllä tahansa.

Lupaan nauraa päin näköä joka kerta, kun kuulen suomalaisen sanovan "yläluokka".

En ole kertonut kellekään että lapsuudessani isä oli kännissä joka viikonloppu ja se oli ihan kamalaa. Ajoi myös kerran kännissä autolla ojaan ja monesti lähdettiin äitin kanssa mummulle odottamaan isän selviämistä. Nyt on onneksi ollut jo 15v täysin selvin päin. 

En kerro, että isäni on pahasti luonnevikainen ja äidilläkään ei ole kaikki muumit laaksossa. Annan ymmärtää, että molemmat ovat kuolleet. Todellisuudessa vain odotan kovasti, että aika heistä jättäisi.

Olen ns. Hyvästä perheestä kotoisin, vanhemmat on koulutettuja, hyvätuloisia ja sivistyneitä. häpesin lapsena todella paljon isäni alkoholinkäyttöä, sellaista jatkuvaa viikonloppu- ja lomatissuttelua. Isäni myös sai usein raivareita ja suuttui kohtuuttoman paljon pienistä asioista. Näistä asioista ei kotona puhuttu ja tuskinpa näitä ulkopuoliset edes tietää.

En vieläkään osaa puhua näistä ongelmista, koska koen ne hävettävinä asioina, joista kuuluu vaieta.

Joskus häpeän isääni. Hän kuvittelee olevansa kolmekymmentä vuotta nuorempi kuin on, kulkee nuorison suosimissa vaatteissa ja ajaa aivan ylituunattua autoa, jonka kaiuttimet jytäävät niin, että auto tuntuu välillä hyppivän eteenpäin. Useimmiten isäni on kuitenkin huvittava. Silloin kun asuin vielä kotona, en erityisemmin pitänyt sen tyylistä. Ja varsinkaan siitä, kuinka kulki roskikselle ja postilaatikolle pelkissä kalsareissa ja kumisaappaissa/reinoissa. Asuimme kaupungissa tiheään asutetulla alueella.

Ja sitten isomummoni eläessä en kauheasti mainostanut, että hänen miehensä (nro 3) oli nuorempi kuin yksikään hänen lapsistaan. Mutta ei meidän lähisuvusta löydy mitään karmivia häpeämisen aiheita. Ainakaan tietääkseni.

Vanhempani ovat aika "juntteja" molemmat, eli kaivetaan nenää ja piereskellään yms. ällöttävää :/ Äiti käyttää aina vahingossa neekeri-sanaa kun sitä hänen lapsuudessaankin käytettiin. Äiti nolasi minua lapsena/teininä usein ihan vahingossa puhumalla liian henkilökohtaisista asioista kavereitteni kuullen. Eli hieman häpeän vanhempiani. Aiemmin olin ihan pulassa kun seurustelin miehen kanssa joka oli "hienosta" suvusta, en olisi voinut esitellä vanhempiani hänen vanhemmilleen. Rakastan vanhempiani kyllä kovasti kuitenkin ja heissä on paljon hyvääkin.

Isälläni on 4 "lehtolasta" kolmen eri naisen kanssa(kolmella eri mantereella), tätä en ole kertonut kenellekään, luulen, että äitinikin tietää vain yhdestä, siitä joka syntyi lähes samoihin aikoihin kuin pikkusiskoni. (vanhempani ovat sittemmin eronneet, mutta tämä ei ollut syynä)

[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 00:32"]

Häpeän perhettäni, koska he ovat juntteja. Asiaa pahentaa vielä se, että he eivät ymmärrä tätä itse, enkä minäkään sitä viitsi heille kertoa. Oikeastaan junttiudessa ei mielestäni ole mitään pahaa, enkä muuten häpeäisikään heitä, mutta olen itse kovalla työllä päässyt ammattiin, jossa oikeastaan kaikkien muiden perhetausta tukee ammatin valintaa ja siinä menestymistä. Muut toimijat alallani tulevat yleensä alan "sisäpiirissä" arvostetuista perheistä. Siksi on kiusallista kertoa omasta perheestäni, jos joku kysyy.

Itse asiassa faktojen kertominenkaan ei ole vielä niin hirmu kiusallista - eihän kukaan syntymäperhettään itse valitse - mutta se on, jos joku sidosryhmiäni edustava ihminen tapaa jommankumman vanhemmistani tai jonkun sisaruksistani. Ne tilanteet ovat ihan hirmu noloja ja oikein tunnen, kuinka omatkin uskottavuuspisteeni karisevat kohisten, kun perheenjäseneni jakavat uudelle tuttavuudelle mielipiteitään kaikesta maan ja taivaan välillä. Huoh!

[/quote]

Et oo yksin, sama juttu täällä. Ja tähänkin liittyy niin paljon kaikkea muuta, jota ei jaksa edes luetella... Uskon, että sinunkin tarinaasi liiittyy paljon eri asioita, mutta pääpiirteittäin voin samaistua sun fiiliksiin.

Isän alkoholismia tavallaan häpeän, tavallaan taas siitä voi puhu avoimestikin - riippuu seurasta. Häpeä kulkee siinä rinnalla surun kanssa, kun muut lapsiperheet viettää juhlapyhiä sukulaisten kanssa ja lapset käy mummolassa yökylässä jne, ja meillä ei tällaisia itsestäänselvyyksiä ole. Onneksi on aina pitkä välimatka "tekosyynä". Mutta suru on kyllä ohittanut voimakkuudessaan häpeän nyt, kun on lapsia. 

Äitini mielenterveysongelmia, ja onhan se vähän yksinkertainenkin. Edes mieheni ei tiedä kaikkea äidin sairaudesta, lääkitys ilmeisesti kohdillaan. Olen ehkä valinnut väärän miehen, puolisolle kai pitäisi pystyä kertomaan kaikki eikä pelätä sitä miten toinen reagoi... sitä, että isäni on kuollut en yleensä kerro jos ei tule puheeksi, vaikken häpeäkään sitä.

Eiköhän meillä kaikilla riitä hävettää vain niissä omissa ongelmissa että voi jättää perheen häpeämisen jo välistä ;)

Häpeän äitiäni siksi, että hän on niin hajamielinen ja huononäköinen ja vanhakin jo, ettei kaupungilla tunnista tuttuja ja kuuluu kuitenkin kaupungin tunnetuihin ihmisiin. Sitten perästä tullaan minulta kysymään, että miksei äitini tervehtinyt heitä, onko jotenkin suuttunut. Saan sata kertaa selittää, ettei äiti näe ketään, kun hänellä ei ole laseja ja toisaalta hän ei voi käyttää kävellessä laseja. Ja muutenkin kulkee vain maata katsellen. Äiti ei varmaan tuntisi edes minua, jos tulisimme kadulla vastakkain.