Milloin tiesit varmaksi haluavasi lapsia?

Eipäs kun viisas kysymys. Itse tiesin 40-vuotiaana etten missään nimessä halua enää lapsia.

Olin 35, kun tajusin haluavani lapsia. Meni vielä muutamia vuosia. Nyt lapsia on useampia ja elämäni paras juttu

Tiesin 25-vuotiaana etten varmasti halua, mutta piti odottaa vielä 5 vuotta että sain sterilisaation.

Itse en ole ikinä ollut täysin varma. Vasta 30v jälkeen tuli sellainen olo, että voisin halutakin, mutta 100% varma en ole koskaan ollut. Nyt odotan toista lasta viimeisimmilläni, kun en lapsiasiaa halunnut kuitenkaan täysin haudatakaan. Ja hyvä näin.

Olin 15, kun tiesin varmasti haluavani joskus lapsia. 23 vuotias, kun tiesin, kuinka monta lasta haluan ja 32, kun tiesin, etten varmasti halua enempää lapsia, kuin tuo 23 vuotiaana päätetty. Sain toivomani määrän ja sitten teetin sterilisaation.

En voi neuvoa, kun on itsellä sama juttu. En ole koskaan unelmoinut lapsista tai ajatellut tulevani niistä varsinaisesti onnelliseksi, mutten myöskään haluaisi jäädä lapsettomaksi. Oliks tässä nyt mitään järkeä..?

"Tiesin" jo lapsena, että haluan lapsia, mutta nyt en kyllä enää tiedä. Onneksi olen vielä sen verran nuori, että ehdin tätä miettiä.

38-vuotiaana. Minä halusin. Minä sain.

Jaa'a. Lapsen hankinta on tällä hetkellä elämässäni sijalla 3. Ensimmäinen ja tärkein unelmani on luoda itselleni ura alalla, joka on intohimoni. Se menee kaiken ohi, ja sen eteen voisin uhrata ainakin avioliittoni, todennäköisesti myös lapsen hankinnan. Sijalla 2. on mieheni, tai ylipäänsä elämänkumppani. Olisi todella vaikeaa, jos joutuisin sinkkuna elämään loppuelämäni. ...Niin ja sitten lapsi. Iso asia, suuri haave, mutta ilmankin pystyisin elämään.

Olin 36 kun ymmärsin etten koskaan halua lapsia. Tein steriloinnin.

Olen 24-vuotias, enkä tiedä vielä. Se ei ole mikään ajankohtainen tai mielen päällä oleva asia, sillä keskityn tällä hetkellä luomaan uraa, uusia ystävyyssuhteita ja harrastamaan. En jaksa siis vaivata päätäni sillä, tulenko vai enkö tule haluamaan joskus tulevaisuudessa lapsia.

Itse ajattelin jo 15-vuotiaana, etten välttämättä halua lapsia. 25-vuotiaana ajattelin yhä niin. Nyt olen 33 ja vieläkin ajattelen niin. Toki olen joskus miettinyt että olisi mukavaa saada vauva, mutta en ilmeisesti halua asiaa tarpeeksi. Haaveilen muunlaisista asioista, enkä oikein osaa kuvitella itseäni vanhempana.

Siinä vaiheessa, kun niitä on ollut tulossa.

Kun tapasin nykyisen mieheni. Edellisessä pitkässä suhteessa vastustin lasten tekemistä jotenkin vaistonvaraisesti, vaikka silloinen mies sitä suorastaan kinusi. Vaistosin ehkä, ettei hän ollut luotettava.

Olin 30-vuotias kun synnytin esikoisemme ja voit arvata, että olin jo 10 v. kuullut kommentteja lapsettomuudesta. Tunkeilevia, epäkohteliaita, pilkallisia, katkeria ... ties minkälaisia. Ne tulivat 98-prosenttisesti naisilta, joilla oli lapsia.

Nyt meillä on kolme lasta. Aloite esikoisen "tekemiseen" tuli mieheltä ja Luojan kiitos, että tuli! En tiedä olisinko omasta aloitteestani ollut valmis tähän äidin hommaan. Lapset ovat terveitä ja kivoja, joten jotakin olemme varmaan tehneet oikein  :)

Minä olen tiennyt kai aina ja se onkin kaikkein tärkein asia elämässäni. Kärsin lapsettomuudesta monta vuotta ja se oli aivan hirveä helvetti minulle. Minun yksi läheinen ystävä ei koskaan tee lapsia eikä ole niitä kuin hetkellisesti pohtinut hankkivansa.

Lapsen haluaminen on niin vahva vietti että vissiin suurimman osan on ihan mahdoton tajuta jos joku ei haluakaan lapsia. Yritä keskittyä kuuntelemaan vain omaa sydäntäsi! Se on yksi suurimpia päätöksiä mutta kyllä se päätös syntyy kun annat nyt ajan kulua ja ajatuksen muhia ja yrität olla välittämättä siitä että muut luulevat tietävänsä mikä sinulle on parasta.

Hmm. Varmasti tiesin lapsia haluavani vasta kun esikoinen oli n. puolivuotias. Minulla ei koskaan ollut ollut vauvakuumetta ja aloimme yrittää vauvaa koska mieheni sitä toivoi. Itse ajattelin lähinnä niin päin, että miksei? Oli parisuhde, rakkautta ja puitteet oli kunnossa, ei kai siihen muuta tarvita? En ole kovin hoivaajatyyppiä enkä ollut oikein luonteva muiden vauvojen kanssa, joten en osannut kuvitella itseäni äidiksi.

Niin, esikoiseen rakastuin pikkuhiljaa, ja tiesin että ainakin toisen lapsen vielä haluan. Kun kuopus syntyi, kaikki sujui luontevammin ja rakastuin häneen nopeammin ja syvemmin. Jotenkin se rakkaus kuopukseen syvensi tunteita myös esikoiseen... Nyt kun he ovat leikki-ikäisiä, tuntuu että rakastan heitä molempia yhtä paljon ja he ovat molemmat ihania, omanlaisia persooniaan.

32 aloin haluta. 35 vuotiaana sain.

Olen aina, ihan pikkutytöstä asti, halunnut lapsia ja äidiksi. Varsinainen todellinen halu heräsi jo 17-vuotiaana, kun aloin seurustella. Mentiin 19-vuotiaana naimisiin ja lapset syntyivät, kun olin 20, 22 ja 24. Nyt en enää halua lapsia, 38-vuotiaana.

14 jatkaa:

Yh-äitini kasvatuksen perua oli se etten koskaan osannut ajatella, että arvoni ihmisenä olisi kiinni parisuhteesta tai mitä kohdussani sattuu ja tapahtuu. Opiskelin itselleni antoisan ja palkitsevan työn, jota teen edelleen. Ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto  olisi ollut naimattoman, kunnianhimoisen naisen elämä. Rakkaussuhteita sen mukaan kuin niitä eteen olisi osunut. Olisin ehkä muuttanut ulkomaille ...

Mutta nyt olenkin sitten vaimo ja äiti ja työssäni kunnianhimoinen :)

13-vuotiaana, kun sain pikkuveljen. Tiesin kyllä tuolloin myös, etten ollut valmis äidiksi, ja halusin opiskella ja matkustella ennen vakavaa suhdetta ja  äitiyttä. 26-vuotiaana, kun silloisen mieheni veli sai lapsen, tuli varmuus, että nyt minäkin olen tarpeeksi kypsä äidiksi. Mutta silloinen miehen ei ollut valmis isäksi, ja meni vielä 10 vuotta, ennenkuin kaikki natsasi, ja vihdoin sain lapsen. Lapsi jää luultavasti ainoaksi, koska pikkusisko tai -veli pitäisi "tehdä" melko lailla nyt, todella pienellä ikäerolla isosiskoonsa. Se, että n. 2-vuotias lapsi jäisi väistämättä vähemmälle huomiolle perheessä ei tunnu hyvältä, ja toki oma jaksaminenkin epäilyttää.