Miten voitte hyväksyä itsenne, te hiljaiset ja arat ihmiset?

Tämän kanssa kamppailen päivittäin. Olen sosiaalisesti kömpelö, seurallinen, ujo introvertti. Ymmärrän, että joku voi olla sosiaalisesti taitava, omissa oloissaan viihtyvä, rohkea introvertti ja hänen on helppo hyväksyä itsensä. Minulle taas tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta... Haluaisin ihan hirveästi viettää aikaa ihmisten kanssa, mutta mua ei koskaa pyydetä minnekään. Sitten kun etsiydyn itse ihmisten seuraan (olen mm. käynyt useamman järjestön tutustumisilloiisa) en keksi mitään sanottavaa kun muut puhuvat suu vaahdossa ympärilläni. Kouluaikoina tunsin itseni halveksituksi ujouden takia, mutta kuvittelin aina että tulen puhkeamaan kukkaan aikuisena. No, kohta olen kolmekymppinen, eikä mitään sellaista ole vielä tapahtunut... Elämä on niin kipeää.

Mielestäni tyhmän ja jopa tylsän kuvan antaa itsestään nimenomaan sellainen suuna päänä hölöttävä tyhjänjauhaja. Ei hiljaisuus ole todellakaan sama asia kuin arkuus. Hiljaisuus voi olla myös harkitsevaisuutta, ajattelevaisuutta, tarkkailua. Yleensä hiljaiset huomaavat asioita, joita muut eivät. Herkkävaistoiset ja viisaat ihmiset harvoin ovat niitä porukan äänekkäimpiä päällepäsmäreitä. Oletko kuullut sanontaa "Hiljaisissa vesissä ne suurimmat kalat uivat"...? :)

Häpeästä vain täytyy oppia pääsemään yli. En osaa sanoa miten se tapahtuu, sillä itsellänikin on jatkuva kamppailu asian kanssa. Olen täysin kieltänyt itseni märehtimästä sanomisiani ja tekemisiäni jälkikäteen. Olen myös ihan vaan pakottanut itseni tilanteisiin ja tietysti prepannut etukäteen itseni.

Kukaan nykyisessä työpaikassani ei uskoisi, että olin luokan pahin jännittäjä ja aivan esiintymiskammoinen vielä lukiossa. Olen markkinointipäällikkö...

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 00:22"]

Minäkin olen sellainen, enkä pysty hyväksymään itseäni. On erittäin vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin ja rakentaa ystävyyttä tai edes kaveruutta, kun jo valmiiksi olettaa, että se toinen pitää minua tylsänä ja tyhmänä :/ Joskus ampuu ihan yli ja höpötän sitten mitä höpötän ja puhun vahingossa toisten puheitten päälle jne kun en kestä sitä kiusallista hiljaisuutta ym ja joskus käyttäydyn vaan jotenkin (omasta mielestäni ainakin) typerästi kun jännitän jne. Eikä edes ikä tuo helpotusta tähän vaivaan! :(

[/quote]

Sun pitää vain antaa armoa itsellesi. Hyväksyt vain itsesi, niin arkuus vähenee. Ei parane ylianalysoida tilanteita tai muistella liikaa jotain vanhoja mokia. Menet vaan ja olet ja juttelet liikaa miettimättä. Ja jos jännittää, niin sitten jännittää. Älä jää siihen tunteeseen kiinni, vaan kuuntele mitä muut juttelee, ja keskity siihen asiaan, älä itseesi.

Miksi olisit muka muita huonompi? Sä oot just hyvä tollasena kuin oot!

Mä olen tosi yksinäinen. En pidä niihin vähäisinkään kavereihin yhteyttä, jokseenkin sen pelossa, että eivät halua olla mun kanssa. Mut koetaan jotenkin rasittavana. 

Mulla on tota samaa. Saatan olla täysin hiljaa tai sitten höpötän jotain täysin älykääpiömäistä idiootti juttua. Sitten häpeän sitä ja saatan vuosikausien päästäkin punastua päästä varpaisiin, kun muista mitä tyhmää on tulut sanottua tai tehtyä.

Meidän pitäisi saada kasvatettua itsetuntoa ja kovempi kuori. Olen seurannut muutamaa ihmistä, jotka voivat tehdä ihan mitä vain ja aina kulkevat kylillä ylpeänä itsestään. 

Luulen, että he jotka hyväksyvät itsensä sellaisenaan ja jopa rakastavat itseään, ovat niitä, joiden seurassa muut viihtyvät.

Tiedätkö mistä arkuus johtuu, onko taustalla joku trauma vai oletko luonnostasi introvertti, vai peräti näiden yhdistelmä?

Itselläni on ollut samaa ongelmaa, ja asiaan on auttanut vain itsetutkiskelu, ajatustyö, harjoittelu sekä satunnainen rohkaisuryyppy. Nykyään osaan olla välillä hyvinkin sosiaalinen, mutta kaipaan akkujen lataamista yksinäisyydessä

Samanlainen sosiaalinen häröilijä täälläkin. Toivon että oppisin jonain päivänä sellaista duudsoni-asennetta, tehdään täysillä ja paskainen nauru päälle, meni syteen tai saveen.

Nelonen lisää, että mä en tiedä koetaanko mut jotenkin rasittavana oikeasti, mä vain luulen niin.

Itse olen parhaimmillani muutaman drinkin ottaneena. Rentoudun ja vapaudun, mutta en ole niin kännissä, että puhuisin pöljiä. Harmi vain, kun sitä alkoholia tulee harrastettua näin vanhempana niin harvoin ettei siitä ole mitään apua sosiaalisessa elämässä.

Ap tässä... Olen aina ollut omissa oloissani viihtyvää tyyppiä, minua ei nähdä vanhempainyhdistyksen kokouksissa eikä edes vapaaehtoistehtävissä myyjäisissä, ei missään. Jos tapaan muita kyläläisiä, tervehdin kyllä kohteliaasti mutta en hakeudu puhumaan kenenkään kanssa. Kohtelias olen aina kuitenkin. Tällä kylällä olemme asuneet pitkästi yli 10v ja koko tänä aikana en ole kyläillyt naapureitten luona enkä ole hakeutunut tutustumaan kehenkään, vaan olen viihtynyt hyvin kotona omissa oloissani. Käyn kyllä harrastuksissa ja lenkkeilen, kaupoissa jne, mutta en välitä olla tekemisissä toisten kyläläisten ja naapureitten kanssa. Totuus on, että lähes pelkään heitä, ja heidän uteluitaan ja kyselyjään. Ja MINUSTA tuntuu, että jotkut äidit ehkä puhuvat selkäni takana minusta jotain, ehkä ihmettelevät epäsosiaalisuuttani tmv. Mutta tarvitseeko kaikkien olla yhtä sosiaalisia ja hakeutua tekemisiin naapureitten ja muitten vanhempien kanssa ja osallistua kaikenmaailman "kissanristiäisiin" ja luottamustoimiin? Olenko todella teidänkin mielestänne omituinen? Omasta mielestäni olen kuitenkin varsin tavallinen ihminen, vain arka ja epävarma. Ehkä siihenkin syynsä jostain löytyy.

Et ole omituinen, ap. Introvertit vaan ei ole mediaseksikkäitä, mutta kyllä meitä on muitakin. Itse olen aika samanlainen - käyn harrastuksissa, ulkona ja vietän mielelläni aikaa perheen kesken, mutta perheen ulkopuolisten kanssa ei onnistu. Lähden olettamuksesta, että olen heistä ujo, outo ja rasittava. Ystävyyssuhteita on vaikea luoda, enkä ole onnistunut säilyttämään vanhoja ystävyyssuhteita. Osaltaan tämä on johtanut ji siihen, ettei minua kiinnostakaan yrittää, kun tiedän jo etten etene suhteessa mihinkään. :(

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 00:34"]

Olen seurannut muutamaa ihmistä, jotka voivat tehdä ihan mitä vain ja aina kulkevat kylillä ylpeänä itsestään. 

[/quote]

Mikäli asia tosiaankin on liioittelematta noin kuten sanot, niin kyseessä ovat luonnevikaiset heput. En kadehtisi, enkä kyllä liehittelisikään. Kaikista vähiten yrittäisin tulla heidän kaltaisekseen.

Itsekkin olen hieman arka, mutta en kauheasti pidä seurasta. Joskus sitä vain pakosti törmää uusiin ihmisiin.

Luin syksyllä kirjan Susan CAIN: Hiljaiset - introverttien manifesti. Siinä mainitaan mm. että "--- vähintään kolmasosa ihmisistä on introverttejä, joita voi kuvailla sanoilla: hiljainen, ujo, harkitseva, älyllinen, vaatimaton, varovainen, mietiskelevä ---" Huomasin, että itseeni sopivat LÄHES kaikki e.m. määritelmät. Meitä introvertteja vaan on olemassa paljon - Suomessa ehkä enemmänkin kuin kolmasosa! Maailma on hyvä ja helppo,  jos ja kun viihtyy parhaiten itsekseen, aina on hyvää seuraa silloin ;)

No en minäkään hyväksy itseäni epävarmana ja minulla on todettu tunne-elämän epävakaus, mikä selittää elämäni ongelmat aika hyvin, olen tosi huono solmimaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, jään aina riidoissa ym. altavastaajaksi enkä osaa puolustaa itseäni :(

Voin hyväksyä, koska tiedän olevani pohjimmiltani viehättävä, hauska ja mukava ihminen, vaikka vieraampien kanssa olenkin aluksi hiljainen ja arka.

No mulle on tosi vaikeaa hyväksyä itseäni. Erityisesti työelämässä. Tieto siitä, että työkaverit aina puhuvat selän takana ei varsinaisesti helpota oloa mitenkään. Oikeastaan nyt on sellainen olo, että meni mihin tahansa niin en kelpaa ihmisille. Varmaan omassa päässä paisunut isommaksi kuin onkaan tämä ongelma. Ikä ei todellakaan ole helpottanut millään tapaa, vaan olen melkeinpä tullut entistä ujommaksi. Kun sitä jotenkin on oppinut matkan varrella, että ujot ihmiset ovat muiden mielestä ärsyttäviä ja nössöjä, niin vetäytyy vielä enemmän kuoreensa.

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 07:39"]

No mulle on tosi vaikeaa hyväksyä itseäni. Erityisesti työelämässä. Tieto siitä, että työkaverit aina puhuvat selän takana ei varsinaisesti helpota oloa mitenkään. Oikeastaan nyt on sellainen olo, että meni mihin tahansa niin en kelpaa ihmisille. Varmaan omassa päässä paisunut isommaksi kuin onkaan tämä ongelma. Ikä ei todellakaan ole helpottanut millään tapaa, vaan olen melkeinpä tullut entistä ujommaksi. Kun sitä jotenkin on oppinut matkan varrella, että ujot ihmiset ovat muiden mielestä ärsyttäviä ja nössöjä, niin vetäytyy vielä enemmän kuoreensa.

[/quote]

Samanlaisia tuntemuksia täälläkin. Joskus tekisi mieli vaihtaa työpaikkaa sen takia, kun tunnen olevani väärinymmärretty joidenkin silmissä. Mutta uskoisin että samalla lailla jäisin taka-alalle ja väärinymmärretyksi uudessakin työpaikassa. Jotenkin pitäisi rohkaistua, mutta tunnetusti uutta ensivaikutelmaa ei oikein voi luoda...

Ongelma onkin siinä, että usein introvertit luulevat, että itsensä hyväksyäkseen heidän tulisi muuttua ekstroverteiksi. Ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä ei ole heille luontaista. Sen sijaan, että kahdehdit ja yrität olla kuin joku ulospäin suuntautunut, niin keskity siihen mitä hyvää sinussa on: Olet varmasti hyvä kuuntelija, hyvää seuraa esim pienemmässä porukassa ja kiltti! Vahvistat omaa itsetuntoasi kehumalla itseäsi asioista, joissa olet hyvä sen sijaan, että yrität olla joku toinen.

T. Introvertti, joka hyväksyy itsensä hiljaisena ja vetäytyvänä ja on pidetty ystävien kesken :)

Voin hyväksyä itseni erittäin hyvin. Siitä en ole pätkääkään kiinnostunut, hyväksyvätkö muut minut. En kaipaa ihmissuhteita, viihdyn erakkona. Joten ihan sama minulle mitä ne muut minusta miettii, Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa. 

Minusta tässä nyt on monta eri asiaa. Oma persoona vaan täytyy hyväksyä, koska sellaiseksi sitä on sattunut syntymään. Mutta sosiaaliset, taidot, ne ovat opittavia asioita. Niitä opitaan vaan harjoittelemalla, ja niille voi tehtä paljonkin. Eikä se tarkoita, että pitää ihmisenä muuttua toisenlaiseksi, koska sosiaaliset taidot ovat nimenomaan taitoja. Se, että rupattelee niitä näitä on ihan samanlainen taito kuin luistelu ja pyörällä ajo, joka tulee harjaantumisen kautta, eikä sellaista kevyttä jutustelua tehdä mitenkään syvällisesti omalla persoonalla vaan niihin on ihan omat kikkansa ja sääntönsä. Minä ainakin koen, että juuri sellainen läpänheitto on kaikkein helpoin sosiaalisuuden muoto, luodaan vaan yhdessä hyvää fiilistä, muistetaan vähän mitä kivoja pinnallisia asioita muut ovat itsestään kertoneet ja jutellaan niistä. Halutessaan voi viettää tuntikausia yhteistä aikaa kertomatta mitään itsestään tai laittamatta itseään alttiiksi tai vaatimatta sitä muiltakaan. 

Sellainen toive, että muut eivät puhuisi selän takana, on myös aivan epärealistinen. Ihmiset puhuvat aina, ja mitä pienempi yhteisö sen vähemmän siellä on muuta virikettä kuin puhua ja juoruta muista. Sille ei voi yhtään mitään. Kaikista puhutaan, ja sen ottaa eniten tosissaan yleensä ainokainen, joka kunnioittaa muita niin ettei itse mene mukaan juoruiluun. Mutta siihen kannattaa suhtautua niin, että tällainen vaan on ihmisluonne, se tieto siitä että omia juttuja ruoditaan selän takana, on vaan jotenkin siedettävä, koska sitä ei voi kontrolloida. Minä ainakin annan ihmisten puhua. En ole tappanut ketään, tehnyt suurempia rikoksia muutenkaan eikä mulla ole muitakaan isoja luurankoja kaapissa. Siis sellaisia joita oman yhteisöni uteliaimmat eivät jo olisi todennäköisesti saaneet selville ja levittäneet kaikille. Joten kun kohtaan ihmisen, oletan että hän tietää minun asiani jo paremmin kuin minä itse, joten mitäpä sitä enää murehtimaan. ;)