Miten kauan lapsilla kesti erosta toipuminen?

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 08:50"]

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 02:45"]

Vanhempieni ero oli parasta, mitä meidän perhe-elämässä tapahtui noin 10 vuoteen. Koko ulkoisilta puitteiltaan hyvää elämäämme määritti isän alkoholismi, ja äidillä kesti monta vuotta kerätä rohkeutta homman lopettamiseen. Äiti mm. pelkäsi, että me lapset traumatisoituisimme erosta. Mistään muusta en ole traumatisoitunut kuin käsiin räjähtäneestä perhehelvetistä ja siitä, ettei ero tullut aiemmin. Vaikkei tilanne olisi kohdallasi noin dramaattinen, pitää muistaa myös se, että lapset kärsivät myös epäfunktionaalisissa perheissä.

[/quote]

Kunhan vaan nyt niissä ihan tavallisisssa perheissä taas muistettaisiin, että nämä tämmöiset väkivaltaiset alkoholisti -tapaukset EIVÄT ole verrattavissa "mutku mä oon kyllästyny mieheen ja kyllä lapset on onnellisia kun äitikin on" -eroajiin.

[/quote]

Hyvin harva eroaa tuollaiseta kyllästymissyystä. Tosiasia on, että harva kertoo niitä oikeita eron syitä edes ystävilleen. Suurin osa kun kunnioittaa niitä ex-puolisoitaan, jotta kertoisi niistä toisen pahimmista huonoista puolista.

Hienoa mp, hienoa!!

Olisko niitä lapsia kannattanut vaikka miettiä ennen eroa. Se on turha itkeä jälkeenpäin.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 02:23"]

[

Tai sitten pitäisi ensin määritellä tuo oirehtiminen. Se kun nähtävästi tuo eri ihmisille eri asioita mieleen. Olen se, jonka erosta on 6 vuotta. Meillä ei lapsi ole tarvinnut minkäänlaista kriisiterapiaa yms. Voi toki olla, että vanhempana tai sitten esim. omien lasten syntymän yhteydessä, jolloin yleensä varhaisiän muistot tulevat tavalla tai toisella pintaan, niin terapia saattaa olla hyväksi.

Minä kuitenkin määrittelen oirehtimisen esim. sellaiseksi, että lapsi sanoo, että voisi olla kiva, jos voisi viettää joulua samaan aikaan molempien vanhempien kanssa ilman suurta surua tai ahdistusta. Koska erosta tuo kommentti johtuu, niin koen sen "oirehtimiseksi".Samoin "oirehtimista" oli kun päiväkodissa annettiin tehtäväksi piirtää oma perhe. Lapselle, lapsen isälle ja minulle on itsestään selvää, että lapsi saa kokea ja ajatella, että hänen perheeseensä kuuluu sekä äiti ja isä, vaikka nämä asuvatkin eri paikoissa, eivätkä enää ole yhdessä. Päiväkodin aikuisten mielestä lapsi piirsi piirrustuksensa väärin, kun piirsi perheeseensä molemmat aikuiset. Kuulemma olisi saanut piirtää vain minut, kun lapsi minun kanssani suurimman osan ajasta asuu.

(Ja jouluna vietettiin muutamia hetkiä yhdessä, lapsi sai sen kokemuksen. Toki aiemmin on vietetty esim. lapsen synttärijuhlia yms. yhdessä.)

[/quote]

Totta tuokin, oirehtiminen on erityyppistä ja koetaan eri tavalla. Halusin lapsilleni kaiken mahdollisen avun silloin aikanaan koska heille tuli monta nopeaa muutosta todella yllättäen ja asiat olivat isoja. Lisäksi heille jäi myös kavereiden hyvästely aluksi välistä koska muutto tuli niin nopeasti; viikonlopun aikana piti lähteä.

Olin itsekin hyvin hukassa, ero exästä ei ollut mitenkään helppo ja myös siksi kävin itsekin terapeutin luona ja koin, että on hyvä lastenkin käydä; sillä tavalla saan ulkopuolisen ammattilaisen mielipiteen siitä, olenko murheitteni kanssa oikeassa ja ovatko taas ne asiat, joita pidän heillä sujuneen hyvin, todellakin menneet ulkopuolisenkin silmin hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna otan oikeuden vähän kehua itseäni tuosta liikkeestä. Se teki selkeästi hyvää lapsille ja antoi samalla sitä mielenrauhaa itsellenikin kaiken sen kamaluuden keskellä.

Totta kai lapset muistelevat niitäkin aikoja, jolloin olimme vielä naimisissa etävanhemman kanssa ja teimme asioita yhdessä, mutta ymmärtävät myös sen ettemme enää ole palaamassa yhteen. Uskon että se, että lapset näkevät ainakin minun, mutta oletettavasti myös etävanhemman, olevan onnellinen nyt, auttaa ja on auttanut, lapsia kasvattamaan siltaa eron ylitse.

Ja kuten joku jo aiemmin kirjoitti; kukaan ihminen ei selviä elämästä ilman että asioista jää jälkiä ja arpia; joillekin traumaattista voi olla lemmikkihiiren kuolema jne. Se, miten itse asiaa saa käsitellä, ratkaisee paljon.

Sitä kutsutaan elämäksi.

Kun erosin oli tytär 10v ja ILOINEN erosta, poika n4v ei erosta paljoa ymmärtänyt eikä se häntä koskettanut. Kumpikaan ei kaivannut isäänsä.

Hyvä että oirehtivat. Tarkoitan tätä tosissani. Ystäväni lapset ovat olleet eron jälkeen kilttejä, harmittomia ja hyväntuulisia. Tuntuu pahalta heidän puolestaan, että eivät pysty tuomaan pahaa oloaan esille, kun pitää näyttää äidille, että kaikki on hyvin.

Tottakai lapset kärsivät erosta, vaikka sinä et kärsisikään, ja tärkeää on myöntää se, niin kuin sinä olet tehnyt. Kun tunnustat heidän kärsimyksensä, annat sille tilaa ja myötätuntoa, otat kiukun vastaan tyynesti ja aikuismaisesti, pääsevät lapset purkamaan pahaa oloa turvallisella tavalla.

Sinulle olisi helpompaa, että eivät näyttäisi pahaa oloaan, mutta heille on ehdottomasti helpompaa, kun saavat sen näyttää. Älä odota loppua sille vaan iloitse, että uskaltavat sen sinulle näyttää. Aika auttaa ja vuoden kuluttua tilanne on jo aivan toinen. Veikkaan, että näin akuuttivaiheessa se ahdistus näkyy, sitten tulee vaihe, että vaikuttavat sopeutuneen ja vasta sitten alkaa se varsinainen asian käsittely. Muista, että voit myös hakea lapsille apua, jos tuntuu, että he eivät halua kertoa sinulle asioistaan.

Itselläni ainakin oli kurja lapsuus vanhempien eron jälkeen. Alkaa helpottaa vasta nyt +20, vaikka erosta jo yli 15 vuotta. Mutta lapsia on tietysti erilaisia. Toivottavasti teillä kuitenkin painavat syyt eroon, kun näitä oma-fiilis eroja on nykyään alkanut ropisemaan todella paljon..

Toivuin heti kun poliisit lähtivät talosta.

Kyllä ne siitä selviää, tai sitten ei. Sinä olet valintasi tehnyt, joten miksi enää murehdit. Vai olitko niin lapsellinen, että kuvittelit lasten vain hyväksyvän asian?

Itse oirehdin yhä vanhempieni eroa, vaikka olen jo nuori aikuinen ja erosta yli kaksitoista vuotta. En uskalla riidellä vanhempieni kanssa, sillä pelkään että he alkavat syyllistää toisiaan ja puimaan eron syitä. Kaikki riippuu siitä, miten te aikuiset hoidatte eronne. Älkää missään nimessä laittako lapsianne riitojenne välikappaleiksi!! Ja muistuttakaa lapsia usein, ettei ero ollut heidän syynsä.

Meillä meni noin vuoden verran, näin jälkikäteen ajateltuna. Lapset olivat silloin juuri kouluiän kynnyksellä. Alkuun tuntui sellainen "liian hyvää ollakseen totta"-vaihe: varmaankin, koska ilmapiiri vanhemmilla heijastui heihin rauhottuneena käytöksenä ja kiltteyteen pyrkimisenä (kyllä he vaistosivat ne loppuajan skismat vaikka niiltä yritimmekin suojella parhaamme mukaan). Oireiluja kuitenkin tuli ja parempi todella että tulikin, etteivät lukittautuneet siihen kiltteyteen ja varmaankin menettämisen pelkoon taustalla. 

Uudestaan hankala vaihe starttasi miehen tavattua uuden kumppanin, siinä auttoi se, että olin äitinä asiallisena aikuisena heidän puolellaan, ja lapsille osoitin olevani iloinen isän uudesta naisystävästä. 

Erosta on nyt mennyt yli neljä vuotta ja lapset ovat melkein unohtaneet kun iskä ja äiti olivat yhdessä missä asuimme, ja niitä sitten välillä muistellaan, kun molemmissa osoitteissa eri elämät mutta silti lasten ollessa tärkeimpinä. 

Monilla menee loppuikä ja vielä pari polvea sen jälkeenkin työstää traumaa.

Monilla menee loppuikä ja vielä pari polvea sen jälkeenkin työstää traumaa.

Tuskin koskaan täysin toipuvat, ero tulee näkymään lasten tavassa muodostaa parisuhteita ja mahdollisesti heidänkin lastensa tavoissa elää elämää ja vuorovaikuttaa kanssaihmisten kanssa. Joskus ero on oikea ja hyvä ratkaisu, mutta lapset oirehtivat joka tapauksessa ja kantavat elinikäisiä arpia mukanaan.

Ota mahdollisimman pian uusi isukki niille!

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 00:53"]

Tuskin koskaan täysin toipuvat, ero tulee näkymään lasten tavassa muodostaa parisuhteita ja mahdollisesti heidänkin lastensa tavoissa elää elämää ja vuorovaikuttaa kanssaihmisten kanssa. Joskus ero on oikea ja hyvä ratkaisu, mutta lapset oirehtivat joka tapauksessa ja kantavat elinikäisiä arpia mukanaan.

[/quote]

Juuri näin. Sana toipua on väärä. Flunssasta toivutaan ts parannutaan, erosta ei. Sen kanssa oppii elämään jne mutta arpi jää. Älä arkaile ottaa yhteyttä neuvolaan/kouluterveydenhoitoon, jos vähänkin siltä tuntuu, vaikka kahden vuoden päästä. 

Tässä ollaan pojan kanssa taaperrettu eron jälkeen nyt 9 v ja ei ole vielä toipunut erosta ja en oikein jaksa uskoa, että koskaan toipuukaan täydellisesti. Lapsi työstää sitä oman ikätasonsa mukaan, sitten kun tulee esim. teini-ikään, niin taas toisella tavalla ja omaa parisuhdetta muodostaessa taa kolmannella ja varmaan naimisiin mennessään neljännellä jne.

Vasta eronneille ei varmaan saisi sanoa, mutta minä olen vakaasti sitä mieltä, että ei lapsi koskaan toivu erosta. Toisaalta ei lapsi kyllä koskaan varmaan toivu oikein huonosta lapsuudestakaan, vaikka olis kuinka ydinperheessä elänyt. Se mikä on ehkä eroamalla selvinnyt, että harvoin niistä ongelmista eroon pääsee äitikään - ne vaan muuttavat muotoaan, kun saa olla huolissaan sitten lapsista.

Itselleni suurin yllätys erosta on ollut loppujen lopuksi se, että kuinka paljon erosta on kärsinyt perheeseen myöhemmin syntynyt pikkusisarus. Vaikka hän on aina tottunut siihen, että isosisarus on ajoittain pois, niin se ikävä on kyllä vielä vuosi toisensa jälkeen ihan käsinkosketeltavaa.

erosta on 6 vuotta. Lapsi oli silloin puolivuotias. Sanoisin, että reagoi vieläkin joskus. Minusta on hyvä, että reagoi. Silloin voimme keskustella, puhua ja vatvoa asiaa. Täkreintä on tietenkin se, että olet itse kykeneväinen keskustelemaan lapsen kanssa ja puhumaan kipeistäkin asioista. Ehkä parasta mitä lapsillesi voit suoda, että hankkia keskusteluapua itsellesi. Sitä voi hankkia, vaikka ei olisikaan mieleltään järkkynyt.

Luulen, että tietyt surut ja tragediat kulkevat ihmisillä mukana lopun ikäänsä. Jollain se on vanhempien ero, jollain jotain muuta. Jos lapsi on kuitenkin saanut luvan olla sitä mitä on ja hänellä on lupa tuntea ja lupa ilmaista kaikki tunteensa, niin lapsella on kaikki mahdollisuudet onneen ja iloon.

Onnesta ja ilosta on muistettava se, että harvalla meistä on ollut sellainen elämä, että niin iloisimpina hetkinä kykenisi olevaan vain iloinen ja onnellinen. Jokainen kantaa jotakin surua: eroa vanhemmista, ison´vanhemman kuolemaa, muuttoa lapsena, koulukiusaamista, joutumista onnettomuuteen jne. tärkeintä mitä voimme antaa lapsillemme elämän tragedioiden kohdatessa, on ne eväät, millä lievitämme tuskaa ja ne keinot, millä saamme lapsen kokemaan empatiaa itseänsä kohtaan noissa tilanteissa. Nuo empatian kokemukset kantavat pitkälle ja lahjoittavat samalla myös arvostuksen elämää kohtaan.

Jos taas lapsi ei saa kokea empatiaa omalta ja muiden puolesta omaa itseänsä kohtaan, aiheuttaa se käpetymistä itseensä, vihaa, katkeroitumista, muuttumista ilkeäksi ja pisteliääksi, huonoa itsetuntoa, epäarvostusta, kielteistä asennetta jne.

Jos erosta seuraa toistuvasti ikäviä asioita elämään, voi olla ettei koskaan "parane." Tuska ja suru voi helpottaa, mutta haavat vain arpeutuvat ja vaalenevat eivätkä lähde koskaan.. tärkeintä on, ettette koskaan milloinkaan sotke lapsia teidän välisiinne riitoihin. Ei edes hienovaraisiin piilovittuiluihin, sillä lapsi ymmärtää kyllä, mistä on kyse.

Omat vanhempani erosivat kun olin 11, vieläkin muistot ovat tuoreena muistissa ja tuovat ahdistuneen olon niitä ajatellessa. Äitini syyllisti erosta isää ja isä äitiä, jatkuvasti. Isäni katkeroitui erosta ja aina, kun meille tuli pienikin erimielisyys vaikkapa siitä, kumman luona olen veljeni kanssa joulun pyhät, hän alkoi raivoamaan ja syyttämään äitiämme hänen elämänsä pilaamisesta. Raha-asiat olivat myös vaikeita; koulun luokkaretki- tai urheiluharrastuksien lisenssimaksujen saanti tuntui todella ahdistavalta, kun ei tiennyt, kumpi vanhempi suostuisi lopulta maksamaan.... kun molemmat sanoivat, että vie toiselle...

Vasta muuttaesani pois kotoa ja saadessani työpaikan tilanne alkoi helpottaa, enkä enää anna vanhempieni maksaa mitään puolestani. He eivät ole puhuneet toisilleen yli kymmeneen vuoteen ja olen tästä heille edelleen katkera, etteivät voi edes yrittää. Välit molempiin ovat asialliset mutta etäiset, ja vietän poikaystäväni perheen luona yleensä juhapyhät. Pyhät kylläkin vain muistuttavat siitä syyllisyyden tunteesta, kun ei voinut koskaan miellyttää molempia osapuolia.

Tulipa pitkä viesti, mutta toivon että ap luet tämän ja pidät mielessäsi, miten raskaasti lapsi eron ottaa. Älä koskaan aseta heitä riitojen välikappaleeksi, raha-asioiden ratkaisun ja yleisen viestinviejän asemaan. Jos pysytte, yrittäkää edes teeskennellä että teillä on hyvät ja asialliset välit. Lapsi toipuu nopeammin, kun mahdollisimman monet asiat pysyvät ennallaan ja hän huomaa teidän olevan nykyisin onnellisimpia.

Mä sanoisin että ne, joissa lapset oireilee _eron_ takia vielä vuosikausia eron jälkeen, siis nuo yli 5 vuotta erosta -tyypit, että siellä on oikeasti avun tarvetta...

Meillä lapset joutuivat tottumaan eroon sekä täysin eri paikkakunnalle muuttoon. Etävanhempi toki muutti perässä myöhemmin, joten näkevät etää säännöllisesti. Lisäksi erotohinoissa joutuivat tutustumaan vielä etävanhemman uuteen puolisoon ja hänen lapsiinsa, uuteen kouluun jne. eli totuttavaa riitti.

Nuorempi oireili rankemmin, vanhemman kanssa puhuttiin paljon, mutta nuorempi ei osannut vielä varmaankaan tunteistaan kertoa, niin oli unettomia öitä, painajaisia, ripustautumista jne.

Kävin kummankin lapsen kanssa kriisiterapiaan verrattavissa olevassa tapaamisissa pariin otteeseen, he saivat puhua alun yhteisen tuokion jälkeen keskenään ilman minua turvalliselle henkilölle, joka ei tuntenut perhettämme etukäteen eikä ollut sidoksissa eroon eikä muuhun. Se tuntui helpottavan nuoremmankin oloa, terapeutti oli taitava ja osasi toimia oikein.

Meillä vei n. kaksi vuotta lapsilla eroon tottuminen, kaikkine uusine juttuineen. Tuon kahden vuoden aikana mä olen ollut "paska", täältä on haluttu muuttaa pois, mua ei rakasteta vaan toinen vanhempi rakastaa enemmän ja on muutenkin mukavampi, ovet on paukkuneet, sylissä on itketty, öisin on kävelty kainaloon nukkumaan, olen pilannut kaiken kieltämällä kaiken kivan ja kitsastelemalla jne. Etävanhemman luokse ei ole aina haluttu lähteä ja sieltä he ovat pari kertaa tulleet kotiinkin kesken kaiken aivan itse. (etä asuu alle 1 km:n päässä). 

Mutta nyt tuntuu että kaikki on viimeisen vuoden aikana rauhoittunut ja elämä on normaalia. 

Näin itse paljon vaivaa siinä, että pidin kotirytmin mahdollisimman säännöllisenä ensimmäisen vuoden, enkä niinä viikonloppuina, kun lapset oliva minulla todellakaan lähtenyt käytännössä minnekään heidän luotaan. Nukkumaanmenoajat olivat melkein kiveen hakatut, ruokaillessa istuin heidän kanssaan pöytään, vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Lapset näkivät, että olen läsnä enkä lähdössä vaikka erosimmekin toisen vanhemman kanssa. Paljon jäi kotitöitä iltamyöhään, paljon oli myös kotitöitä jotka eivät olleet niin tärkeitä kuin aika lasteni kanssa; pyyhkeet ehti viikkaamaan myöhemminkin, vaatteet silittämään samalla kun toisella silmällä katseli myöhäisillan leffaa. Koin tarvetta rauhoittaa tilanne kun etävanhemmalla tuntui olevan vauhti päällä, ja vauhtisokeus esti näkemästä lasten oloa.

Nyt sielläkin suunnassa ilmeisesti on asiat rauhoittuneet ja lapset saavat nauttia molemmista vanhemmistaan, eri tavalla vaan kuin ennen.