Liikunta tekee ihmisen mielisairaaksi sanovat jopa ammattiurheilijat - olisiko jo aika ottaa liikunta pois koulujen perusopetuksesta?

Urheilua tuputetaan vippaskonstina moneen vaivaan mutta kun tarkoitus ei edes ole tasa-arvoisia liikuntamahdollisuuksia kaikille järjestää, niin unohtakaa koko juttu. Tyhjä pää urheilullisessa ruumiissa on huono lähtökohta. Paljon enemmän huomissaan pitäisi olla siitä pääkopasta, joka kumisee monella tyhjyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikuntatuntien tilalle lisää musiikkia, kuvista ja käsitöitä. Jokaisen koulupäivän jälkeen voisi olla vapaaehtoinen tunnin pituinen liikuntakerho niille, jotka tykkäävät liikkua ylenpalttisesti. 

Ei. Koululiikunta on tärkeää, jotta niiden sohvaperunavanhempienkin lapset saadaan liikahtamaan. Koululiikunta ilman arvosanoja, paremmuusjärjestyksiä tai kilpailua olisi se ideaalitilanne, lapset voisivat liikkua ihan liikkumisen ilosta ja ottaa liikunnan ihan tavaksi, tulevaisuuttakin ajatellen.

Koululiikuntatunnilla eräs hikipinko löi minua rangaistukseksi pesäpallomailalla ohimoon, kun en saanut palloa kiinni. Olin kahdeksan päivää tajuttomana sairaalassa ja sain pysyvän aivovamman. Olen ollut sairaseläkkeellä vuodesta 1992 - tämä tapahtui ammattikoulun kolmannen luokan syksyllä. Tekijä sai keväällä osallistuvan oppilaan sadan markan stipendin, mutta minä pysyvän invalideetin, joten siinä sitä valvotun liikkumisen iloa...

M 47

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vika ei ole urheilussa vaan siinä että miehet/pojat unohdetaan tyyten mitä tulee tunteiden hallintaan ja ilmaisuun. Tai ainakin on perinteisesti unohdettu. En tiedä onko tilanne parantunut viime vuosikymmeninä.

En ymmärrä mitä tarkoitat. Siis kenen pitäisi niiden miesten/poikien tunteita hallita ja ilmaista? Meidän naisten on aina edellytetty hallisevan ja ilmaisevan tunteemme itse, mutta ei sitä koululiikunnassa ole opetettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammmattiurheilu tekeee ihmisestä autistin ja narsistiin. No jooo, ammattiurheilu on ihan eri asiia. Suomesssa ammattiurheilun monissa lajeissa ongelma on se että maksetaaan moninkertaiseti vähemmmän kui esim jossain nhl ssä tai fifasssa.

Se miiksi väittäisin etttä se tekee ihmisestä (ei kaikista tietenkäään) mutta varmaan riski nousee on se että lapsesta saaakka kun puhutaan siiitä että pitäisi olla huippua eikä sekäään vielä riitä vaaan huippujen huippua niin ensin on opeteltava tekniiikka jotta se tallentuuu selkäytimiiin ja aivojen taaraivooon toistojen, toistojen ja toistojen kauttta jottta kykenee luovimaaan sitä miten päin tahansa ja kehittämäään yhä paremmaksi jotta pärjää kilpailussssa.

Nyythän mä esim käytän sellasia lääkkeitä etttä kykenee unohtamaaan sellaisen ns virheiden näkemisen elämässsä. Kun 5 vuotiaaan aloitti soittoharrastuksen mikä oli intensiiivistä ja myös urheilu alkoi 5 vuotiaaana. Joskuus esim 13 vuotiaaana jo yhdessä matsiss akykeni tekemään jotaiin yli 10 maaalia silllä että peliäly oli kehitetty niiin tappiin että näki toisten virheeellisen käytöksen niin selkeästi etttä sitä kykeni käyttämäään omassa pelissä hyväkseeen.

Liikunta, kun siinäkään ei koululiikunnan puitteissa voi tehdä mitä haluaa, kun nuoren elimistö on vasta mukautumassa siihen miksi lopulta tulee. Väänsin 16-vuotiaana liikunnanopen kädenväännössä nurin, ja olin se rillipää nörtti.

Koulun tehtävä ei pitäisi olla kasvatta lapsista urheilijoita, tämä kasvatus pitäisi jättää urheiluseurojen tehtäväksi. Minusta urheilu ja liikunta ovat aivan eri asioita. Liikuntaa ei pidä lopettaa vaan liikuntatunnit ja ottaa niiden tilalle joka päivä parikymmentä minuuttia taukovoimistelua tai jonkin sortin hyötyliikuntaa. Se, että koulussa laitetaan lapsia paremmuusjärjestykseen fyysisten ominaisuuksien mukaan on lähes sama kuin annettaisiin numerot todistukseen myös ulkonäön perusteella.

En kannata koululiikunnan poistamista, mutta mielestäni sen tulisi olla hyväksytty/hylätty -tyylisesti arvioitava, eikä numerolla. Kaikki eivät ole hyviä liikunnassa vaikka aktiivisesti osallistuvatkin, ja ainakin omana yläasteaikanani liikunnanopettajalla oli tietyt suosikkilajit ja äänekkäät suosikkioppilaat, jotka saivat aina heittämällä liikunnasta kympin. Itse harrastin tuolloin lentopalloa ja olin muutenkin urheilullinen ja koululiikunnassa aktiivinen, mutta liikunnasta sain aina seiskaa tai kasia, koska en ollut kyseisen opettajan lempioppilaita. Mielestäni koululiikunta voisi olla monelle nautittavampaa, jos siinä painottuisi enemmän liikkumisen ilo eikä numeroilla arvioitavat suoritukset.

Minulla on juuri tuosta koululiikunnan kilpailuhenkisyydestä kamalimpia muistoja. Kaikki seisoivat rivissä katsomassa, kun aina yksi vuorollaan ähki lihaskuntotestejä, voimisteluliikkeitä tai uimahyppyjä. En ollut itse näissä koskaan kovin hyvä, ja nuo testit ja muut veren maku suussa kisailut veivät aika tehokkaasti liikunnan iloa. Valinnaisliikunnasta taas pidin paljon, koska siellä tehtiin kaikkea mukavaa, kuten pelailtiin rentoja pallopelejä, käytiin keilaamassa, lenkkeilemässä ja kiipeilemässä. Juuri tuollaista koululiikunnan tulisi olla - kannustavaa, hauskaa ja uusien lajien kokeilua. Kilpailuhenkiset oppilaat voivat kyllä urheilla ja kilpailla vapaa-ajallakin.

Rento, ei pakkomielteinen liikunta tuskin sairastuttaa ketään.

Kilpaurheilu ja käsistä karannut päivittäinen urheilu addiktio ovat asia erikseen.

Itse kävin liikuntatuntien jälkeen niin ylikierroksilla että olin suorastaan äkkipikainen, aggressiivinen ja lähes väkivaltainen. Sitä kesti pari tuntia aina ja opin vasta lukiossa vetäytymään omiin oloihini liikunnan jälkeen.

Alle kouluikäisenä rakastin hiihtämistä. Ala-asteelta päästyäni päätin etten enää ikinä laita suksia jalkaani. Kertoo aika paljon koululiikunnasta ja kilpailupakosta.

Koululiikunnan määrä on lisääntynyt liki kaksinkertaiseksi, mutta nuoret vain lihovat ja kunto huononee. Kannattaako resursseja uhrata sellaiseen, jonka vaikuttavuus on negatiivinen? Liikunnan ilo tapetaan koulussa juuri niiltä, jotka kaipaisivat eniten kannustusta ja hyviä liikkumiskokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Alle kouluikäisenä rakastin hiihtämistä. Ala-asteelta päästyäni päätin etten enää ikinä laita suksia jalkaani. Kertoo aika paljon koululiikunnasta ja kilpailupakosta.

Lisään vielä, että pidän nykyään sellaisista lajeista, joita koulussa oli harvoin tai ei ikinä. Uinti, pyöräily, zumba, tanssi, sulkapallo, tennis. Pidän myös luistelusta, vaikka sitä koulussa oli. Siinä ei ainakaan tarvinnut kilpailla koskaan. Pesis oli ok.

Vihasin koukuliikunnassa eniten sitä, kun opettaja valitsi aina kaksi liikunnassa hyvää oppilaata joukkueiden kapteeneiksi. He valitsivat sitten joukkueisiinsa jäseniä luokasta yhksi kerrallaan vuorotellen. Arvatkaa oliko kivaa olla aina viimeinen?