Lue keskustelun säännöt.
Parannuin epävakaudesta- miksi en ole onnellinen?
15.12.2013 |
Epävakaus vei minulta ihmissuhteita, koulutuspaikan ja palan mielenterveyttäni vuosien ajan. Tuen ja mm. terapian avulla olen nyt tilanteessa, jossa useita kuukausia kestänyt tasaisuus huipentui siihen, etten enää täytä epävakauden kriteerejä millään osa-alueella. Minun pitäisi olla onnellinen, vai mitä? Mutta...minä en tunne mitään.
Kaikkien hehkuttama "tasaisuus" tuntuu harmaalta, muoviselta. Mikään ei oikeastaan liikuta, omilla mielipiteillä ei ole väliä, koska loppujen lopuksi kaikki on sitä yhtä ja samaa. Minä en ollut mikään ääripään epävakaa siinä mielessä, että olisin esim. tuhlannut koko kuukauden rahat kerralla jos fiilis tulee, mutta nykyään en nauti edes ikkunashoppailusta enää. Ostaminenkin tuntuu täysin turhalta. Olen alkanut luopumaan ennen itselleni tärkeistä esineistä ja kirjoista, lahjoittanut paljon hyväntekeväisyyteen niitä myös. Tunnekuohut pysyvät poissa ja vaikka ennen itkin usein, raivosin jne. niin toisaalta myös tanssin pitkin asuntoani ja pyyhin hyvän fiiliksen aiheuttamia kyyneleitä silmistäni, jos aihetta vähänkään oli. Nykyään tuon kaltainen tunneilmaisu ei onnistu, ei tee mieli tanssia. Ennen olin todella intohimoinen monen asian suhteen enkä voinut tehdä kuin fiiliksellä asioita, nyt se ei ole ongelma koska pään sisällä kaikuu vaan "aivan sama".
Masentunut en ole, olen itseasiassa toimintakykyisempi kuin vuosiin. Olen aloittanut säännöllisen liikunnan, miettinyt mitä pistän suuhuni. Tavannut ystäviäkin silloin tällöin. Mutta kaikki on edelleen harmaata; esim. ystävän kanssa nautittu ruoka maistuu aina vähän vääränlaiselta ja siltä, että siitä olisi saanut parempaakin...jne. Nykyään olen nirso ja usein yksin, koska muut ihmiset tuntuvat pettymyksiltä.
Miksi en osaa olla onnellinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla riemuissani ja kiitollinen?
Kommentit (5)
Mulla kanssa diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö eli rajatilapersoona. Toistuvia vakavia masennuskausia, nuorempana syömishäiriöitä. Taustalla narsisti-isä. 12 vuoden vuoristorata-suhde lasteni isän kanssa päättyi 4 vuotta sitten. Erinäisten vaiheiden jälkeen luovuin lasteni huoltajuudesta eli olen nyt viikonloppuäiti ja maksan elareita. Lapset on elämäni suurin saavutus ja suurin rakkaus, mutta jouduin myöntämään, että en pysty edes yhteishuoltajuuteen. Annoin kaikkeni lasteni eteen valvoen yötä päivää 4 vuotta. Kesällä 2012 tuli täydellinen musta aukko - vedin alkoholia ja lääkkeitä sekaisin koko kesän ja minusta tehtiin lastensuojeluilmoitus. Olen nyt saanut itseni hallintaan - en esim. tuhlaa kuukauden rahoja viikossa tms. Myös päihteiden sekakäyttö rauhoittunut. En usko, että koskaan saavutan tasapainoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vakaa elämä kun on aika tasapaksua. Sitä pienten asioiden huomioimista ja kiitollisuutta tosiaan voi opetella, mutta lähtökohtaisesti turha ehkä odottaa, että koko ajan voisi olla hurjan onnellinen.
Toisaalta sitten, hyvän mielenterveyden yksi kriteeri on myös se, että kykenee löytämään merkitystä elämälleen.
Useat Ihmiset joilla on maniaa, ovat koittaneet elää ilman lääkkeitä koska kaipaavat sitä manian tuomaa high olotilaa. Mm.taiteelliset
Syötkö lääkkeitä? Itse en ole koskaan ollut maanisdepressiivinen, mutta kuitenkin elämyksiä ja uusia kokemuksia etsivä ihminen. En kykene nauttimaan juuri mistään. Tajuan sinua. Suoritat jotakin oikean elämän mielikuvaa.
Itsekkin koen, että se "oikea elämä" jota minulle on tarjolla on orjan elämää.
Sulta puuttuu kyky kiitollisuuteen. sen voi saavuttaa ihan tekemällä listoja. Koko ajan mietit, mistä voit olla kiitollinen, etkä fokusoidu siihen mitä sinusta puuttuu. Jos pystyt rukoilemaan, niin rukoile kiitoarukouksia. Vaikka siitä, että olet parantunut, että raha riittää ruokaan yms. Ja kun saat tunteesta kiinni, niin paisuta sitä tietoisesti.
Kiitollisuutta siis pystyy opettelemaan. Alkuun se tuntuu keinotekoiselta, mutta stepbystep se vahvistuu. sama on anteeksiannon kohdalla.