Lue keskustelun säännöt.
Erotako vai ei?
Ahdistunut
26.09.2020 |
Olemme olleet yhdessä 25 vuotta, josta 23 vuotta naimisissa. Ollaan nyt vähän yli nelikymppisiä. Muutaman vuoden välein on ollut jaksoja, että enemmän ero ollut mielessä, sitten taas voi mennä kuukausia ilman yhtään riitaa. Kolme teini-ikäistä lasta, joista yksi itsenäistymisvaiheessa jo ja aikuinen.
Jälleen pohdimme eroa, paljon on tehty vaivaakin suhteen eteen, käyty terapioissa, parisuhdetapahtumissa, nähty paljon tietoista vaivaa säännöllisiä treffejä ja parisuhdeirtiottoja jne. Tunteet menevät vuoristorataa silti usein ja vaikka riitoja on melko harvoin, ne ovat hyvin repiviä. Jotenkin persoonamme eivät vain sovi yhteen ja kommunikointi on tosi vaivalloista usein.
Muutama vuosi sitten ajauduin muutaman kerran pettämään vanhan ystävän kanssa, ei ihan sänkyyn asti, mutta netissä ja muutama tapaaminen, joka johti vääränlaiseen kosketteluun ja pussailuun. Jäin kiinni ja osin tunnustinkin itse. TAas käytiin terapioissa ja mies on koittanut antaa anteeksi, mutta joissakin tilanteissa muutaman kuukauden välein kipu nousee pintaan ja ei ole vielä täysin voinut antaa anteeksi eikä täysin luottaa enkä sitä odotakaan. Edelleen omasta halustani annan hänen tutkia puhelintani tms. jos kokee, että sitä tarvitsee.
Hän ei kuitenkaan edelleenkään enää voi rakastaa mua, yrittää kyllä ja näyttä sen teoin, tuo kukkia välillä ja järjestää treffejä ja pitää huolta perheestä. Mutta ei sillai voi enää ihailla jne. JOtakin meni pysyvästi rikki ja mun suunnalta moni asia oli rikki jo ennen kuin ajauduin pettämään. Mies ei koskaan kehu tms. tai tekee sitä tosi harvoin, lankesin enkä ole siitä ylpeä.
Meillä on kuitenkin niin pitkä historia ja lasten suru olisi niin kova ja taloudellisestikaan en halua tästä elämästä luopua enkä yhteisistä unelmista. Silti meillä on aika monena päivänä kuukaudessa tosi paha olo toistemme kanssa. Seksistä mäkin tykkään niin paljon,e ttä sitä vielä on ollut, mutta nykyisin enää ehkä kerran 10 päivään, joskus kerran viikkoon. Tänään mies sano, että ei vaan tee mieli, on naimisissa siks kun ei kuuu erota ja ollaan luvattu olla kuolemaan saakka yhdessä. Asiat ovat sillai hyvin, mutta jollakin tasolla ei tykätä toisistamme eikä ymmärretä toisiamme ja eletään tavallaan omaa elämää, vaikka samaan sänkyyn ja sohvalle vielä mahdutaankin. AHdistaa, kun kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä, mutta aina me ollaan parin vuoden välein erokriisisä ja toisen seura ahdistaa. Viimeki viikolla mies suuttu kaupassa mulle kun kritisoin tapaansa kommentoida aina jos haluan ostaa jollekin lahjan, jolle ei näe tarvetta ja lähti vetämään ja jätti mut sinne. Lapsellista. Itsekin olen lapsellinen jossakin muissa asioisa, mutta inhoan vain monia asioita hänessä ja hän minussa. Silti en pysty eroamaan, eikä hänkään. Pelottaa liikaa että kadun ja se, että teen lapsille tuskaa. Emme kuitenkaan montaa kertaa vuodessa nin riitele, että lapset näkisi ja monta kertaa kuussa kyllä näkevät että rapsutellana toisiamme sohvalla jne. eli heidän näkökulmastaan meillä on varmaan ihan ok pääsääntöisesti ainakin. Sekin ärsyttää, ettei mies suostu koskaan antamaan suuseksiä, ja moni muukin. Miksi olen taas näin negatiivinen, mutta en uskalla erotakaan. Argh.
Kommentit (5)
Mieti nyt rauhassa. Ei teidän tilanteenne toivottomalta vaikuta. Noin pitkässä suhteessa varmasti toisen tavat alkavat ärsyttää, mutta varmasti näet paljon hyvääkin, kun katsot tarkemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos molemmille. Taidetaan nimenomaan olla väsyneitä siihen vuoristorataan ja soutuun ja huopaukseen. Se on tosi kuluttavaa printata eropaperit kerran vuoteen ja sitten taas nousta ja sit taas... Olisi eri asia, jos olisi koko ajan jotenkin kurjaa, mutta aina psyykataan itsemme yrittämään ja järkätään jotkut ökyromanttiset hotellitreffit ja taas huonot asiat unohtuu...seuraavaan riitaan asti.
Senkin ymmärtäisin, jos lapset kärsisi, mutta heidän näkökulmastaan meidän elämä varmaan ihan tavallista. Toki joskus ovat nähneet vähän kylmää sotaa ja kerran joskus 7 vuotta sitten näkivät kun heitin miestäni kännykällä ja se olikin heille dramaattista. Mutta ei ehkä silti vielä syy eroon, se sattuisi heitä paljon enemmän...
AP
Mikä sun kannalta kasottuna miehessä eniten hiertää? Ja loppuiko tosiaan miehen rakkaus sun pettämiseen? Rakastatko sinä miestäsi? vai onko teidän suhteessa kyseessä enemmän muutenkin kumppanuus ja vanhemmuus kuin rakkaus? Riittääkö se teille? Oliskohan miehen hyvä käydä ihan yksin terapiassa puhumassa tuosta pettämisen jättämistä tunteista. Siitä on kuitenkin jo monta vuotta, eikä voi pitkään enää jatkua tuollainen, että vieläkin vaivaa. Jos ei pääse siitä yli, niin kyllä ero olisi parempi. En antaisi myöskään penkoa puhelinta enää.
Pystyttekö keskustelemaan ongelmista keskenänne?
En varmaan itse kyllä jaksaisi vuosikausia elää tuollaisessa tilanteessa. Voitte varmasti olla hyviä vanhempia myös erillään.
Jos oikeaa rakkautta kuitenkin vielä on, niin ehkäpä yrittäisin vielä selvittää ongelmia ja kiinnittää huomiota hyvään ja kasvattaa sitä puolta.
4, sulla oli monta hyvää pointtia. Jollakin tasolla mentiin naimisiin ideaalikuvan kanssa, ei oikean ihmisen. Elimme porukoissa, joissa seksi ja avoliitto ei kuulunut asiaan, joten seksin takia piti kiirehtiä ja halusta päästä asumaan yhdessä. Jälkeenpäin olen sitä katunut, vaikka on siinä hääyöhön odottamisessa hyviäkin puolia ollut. Mutta tuskin olisimme naimiissa jos oltaisiin saatu avoliittoa kokeilla ja ei olisi ollut seksiluvan takia painetta avioitua niin pian osin ristiriitaisinkin tuntein.
Sehän tässä vaikeaa onkin,e ttä hyviä puoliakin on niin paljon. Meillä on tosi samanlaiset arvot, tykätään samantyyppisestä toiminnasta vapaa-ajalla, ollaan seksin suhteen harvinaisenkin samanrytmisiä, mieheni on äärettömän luotettava, rehellinen, komea, älykäs jne. Mutta eniten risoo se, että koen,e ttä hän ei rakasta mua sillä tavalla, mitä kaipaan. Hän ei ymmärrä tunnemaailmaani ja on tietyllä tavalla tosi itseriittoinen ja itsekäskin. Saan kyllä pysyä tässä rinnalla jos se ei hänen rauhaansa häiritse. En edes tiedä aina rakastanko minäkään juuri häntä, vai vain haavekuvaani hänestä, olen vaativa luonne, ehkä vaadin liikaa. Muistelen myös pitkään kärsimiäni vääryyksiä ja nostan ne esiin uudelleen ja uudelleen, vaikka itsekääne n ole täydellinen. Meidän arki on joo tosi paljon sellaista arjen kumppanuutta sillä erolla, että seksi on ihan ok ja sitä on kyllä vähintään muutaman kerran kuussa. Toki voisi olla parempaa ja mies intohimoisempi, mutta olen antanut itseni rapistua, joten ymmärrän, ettei miehelllä enää niin paljon kiinnostusta. On kylä usein toivonut,e ttä laihtuisin ja toki itsekin toivon, mutta se ei vain ole niin helppoa. En minä ihan aina enää haluaisikaan, että tutkii laitteitani, eikä sitä julkisesti enää kehtaa niin tehdäkään, mutta osaa hakkeroitua alan asiantuntijana, ja itse tein väärin, joten olen avioliittomme toimivuuden takia suostunut siihen,e ttä saa halutessaan tutkia ja nykyisin kertonut itse salasanani. En enää luottaisi siihen että olisin turvassa vaikken kertoisikaan, ei tosin mitään salaisuuksia nyt olekaan enää. Pystymme kyllä keskustelemaan, mutta emme koskaan pääse mihinkään. VÄlillä päädymme siihen, että erotaan, välillä mietitty pitkällekin niitä järjestelyjä. Sitten taas se alka tuntua niin surulliselta, että emme pysty ja teemme taas kaikkemme, että keskitymme hyvään ja se auttaa viikoista kuukausiin, harvoin yli vuotta. Mielessä vieläkin silloin 7v tyttömme lausahdus että tappaisi itsensä jos eroisimme joskus. Ei toki sitä tekisi, mutta en kestäisi toisten tuskaa, varsinkaan rakkaimpien. Mieluummin kärsin itse. Varsinkin kun suurin osa elämää ei ole kärsimystä ja on meilä paljon hyviäkin aikoja. Mutta kun on raskasta niin on tosi raskasta, kuten taas tänään.
En jaksanut lukea kokonaan, mutta turha hakata päätä seinään. Kerran täällä vaan eletään.