Jos miehesi haukkuu sinua raskausaikana

Riippuu varmaan haukkujen laadusta ja siitä, miten pitkällä raskaus on.

Vaikea samaistua, koska minulla on kunnollinen mies joka ei hauku minua koskaan.

Mihin se keskenmenon toivominen vaikuttaa?

Ette varmaan sitten koskaan riitelekään mistään? Onneksi olkoon sitten vaan.

Ap

[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 09:42"]Mihin se keskenmenon toivominen vaikuttaa?

[/quote]

Ei mihinkään. Kysyin, tuleeko kellekään sellaista ajatusta haukkuja kuunnellessa. Enkä tarkoittanut sitä, että sitä alkaisi oikeasti toivoa. Ap

Miksi keskenmeno pitäisi tehdä jos mies niin moukka ja haukkuu.

Ei munkaan mielestä haukkuminen oikein kuulu normaaliin parisuheeseen. Ja kyllä riidellään miehen kanssa.

No ei tule, koska jos en olisi löytänyt miestä, olisin hankkinut lapsen vaikka yksin inseminaatiohoidoilla. Joten ei ne miehen haukut mitenkään saa aikaan keskenmenontoivomisajatusta. Vai oletko hankkiutunut raskaaksi vain miehen mieliksi, etkä omasta toiveestasi?

Keskenmenoa ei tehdä, se tapahtuu.

Ap

Kaikenlaista voi mielessä välähtää. Mutta mies ja lapsi ja sinä olette kaikki eri ihmisiä. Mies on keskeneräinen ihminen, kuten jossakin määrin kaikki olemme. Lapsi on olemassa teidän suhteestanne riippumatta. Mies kaivaa teoillaan omaa hautaansa, rakentaa muuria sinun, lapsen ja itsensä väliin. Toivottavasti ymmärtää sen, ja tajuaa, että naisela on pitkä muisti, varsinkin raskausajan loukkaukset jäävät kyllä mieleen.

Ehkä ajatuksen taustalla on se, että jos keskenmeno tulisi haukkujen jälkeen, mies syyttäisi siitä itseään ja saisi opetuksen? Nyt kun ajatusta enemmän analysoi. Ja tämä on edelleen vain spontaanien hetkellisten tunteiden ja ajatusten pohdintaa, ei mitään tosiasiallisia toiveita. Ap

[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 09:45"]Kaikenlaista voi mielessä välähtää. Mutta mies ja lapsi ja sinä olette kaikki eri ihmisiä. Mies on keskeneräinen ihminen, kuten jossakin määrin kaikki olemme. Lapsi on olemassa teidän suhteestanne riippumatta. Mies kaivaa teoillaan omaa hautaansa, rakentaa muuria sinun, lapsen ja itsensä väliin. Toivottavasti ymmärtää sen, ja tajuaa, että naisela on pitkä muisti, varsinkin raskausajan loukkaukset jäävät kyllä mieleen.

[/quote]

Tämä oli erittäin hyvä vastaus. Enkä kuvittele olleeni täysin syytön riitaan kuitenkaan. Muistini on kyllä selvästi pidempi kuin miehellä, ainakin nyt siltä vaikuttaa.

Ap

... ja aion nyt olla viileään tapaan vihainen niin kauan kuin muistan!

ap

Miten mies on sinua loukannut ap?

Se on niin monisäikeinen juttu, etten mene siihen tässä. Mahdotonta selittää koko kuviota ja se olisi joka tapauksessa vain minun näkökulmani, jos alkaisin jotakin kertoa. Ei tässä mitään anteeksiantamatonta ole tapahtunut, mutta nt vain tuntuu siltä, että asia kytee mielessä hyvin, hyvin pitkään. Ehkä se johtuu raskaudesta.

ap

Kun minä odotin kolmatta lastamme (jota mies itse halusi minua enemmän), ja oli riitaa ja sain kuulla haukkuja laiskuudestani, saamattomuudestani ja sairaslomailustani loppuraskauden aikana, sekä valituksia siitä miten kalliiksi mun sairaalassa makuuni tulee, kun olin käynnistämässä synnytystä, kyllä mulle moneen kertaan tuli mieleen, että mitähän mies tuumaisi, jos lapsi kuolisikin kohtuun tai syntyisi kuolleena. Synnytyksen käynnistystä yritettiin juuri siksi, että mulla oli sairaus (tai no, ehkä enemmänkin raskauden aikana ilmenevä vaiva), joka nosti merkittävästi kohtukuoleman riskiä.

Se, että ajattelin tätä asiaa, ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin toivonut keskenmenoa tai kohtukuolemaa. Olin väsynyt ja kipeä yli puolet raskaudesta, syistä joille en itse voinut mitään, ja olisin toivonut tukea ja ymmärrystä mieheltä, mutta sain vain haukkuja ja valitusta. Mietin, olisiko mies edes katunut sanojaan, jos vauva olisikin menetetty. No, olin toki tiennyt mihin ryhdyin, kun kolmatta lasta suostuin yrittämään, ei mies todellakaan vain tämän raskauden kohdalla muuttunut empatiakyvyttömäksi paskapääksi, kyllä hän oli sitä myös kaksi edellistä raskautta, ja toki myös kaikki muutkin tilanteet, mitä elämässä nyt on, jolloin voisi toivoa tukea puolisoltaan. Kyllä se silti joka kerta loukkaa, kun se työnnetään kasvoille, että ei tälläkään kertaa saa edes toivoa toiselta tukea tai empatiaa.

Miehessä on kuitenkin paljon muuta hyvää, ja empatiakyvyttömyydelle on syy, jolle mies itsekään ei voi mitään. En siis edes harkitse eroa, vaikka myönnänkin, että toisinaan toivon miehen vain lähtevän kuviosta.

En toivoisi, nykyaikana ei ole mikään ongelma tai häpeä olla yh.

Jälkikäteen ajateltuna olisi vain pitänyt pakata romppeet ja lähteä.