Tunnetko vapaaehtoisesti miehettömiä - ei ole provo

Tunnen kaksi. Heillä on takana pitkä suhe, joka loppui molemmilla yli 10 vuotta sitten. He eivät enää halua suhdesotkuja elämäänsä. He harrastavat, matkustelevat ja tapaavat ystäviään. Ei edes yhden illan juttuja, vaan täydellinen miehettömyys.

Tunnen yhden, tosin on nyt ensimmäistä kertaa elämässään parisuhteessa ja vasta 22 -vuotias. Yhdenillan juttuja riitti joka viikonloppu, mutta hehkutti aina ettei halua sitoutua, ja puhui paljon äitinsä vaihtuneista miessuhteista lapsuutensa aikana. Eli oli kyllä selvästi traumat äitinsä mallista, mikä esti sitoutumisen.. Nyt tosin tuo ensimmäinen suhteeseen kelvannut ukko on täys kusipää, pettää ja hakkaa, joten äitinsä jäljissä taitaa kuitenkin mennä...

Enpä taida tuntea. Tuttavapiirini on tosin melko pieni, mutta kaikilla naisilla on mies tai sitten etsivät sellaista.

Luulen, että minusta tulee sellainen, kunhan saamme eron selväksi.

Varmasti on olemassa ihmisiä, joita ei parisuhde kiinnosta. Uskon, että heitä on kuitenkin aika vähän.

Minä olen. Ikää on kohta kolmekymmentä.

Yleensä kaikki haluavat parisuhteen. Yhden naisen tunnen, joka kipuilee niin paljon vaikeaa lapsuuttaan, että ei siksi pysty parisuhteeseen. Ei siis ole yksin siksi että ei "saisi" ketään miestä. Hänkin varmaan haluaisi parisuhteen, mutta kokee, että ei pysty siihen tasapainoisesti.

Mutta yhtään sellaista yksinäistä en tunne, joka nimenomaan ei missään tapauksessa ketään halua, paitsi eronneita ja leskiä.

Tunnen muutamia. Syy lienee koirissa. Ovat heteroja ja tiettävästi joskus myös seurustelleet, mutta kennelillinen koiria taitaa olla monelle miehelle liikaa, etenkin kun ne mustimussukat menevät kaiken muun edelle.

Olen harrastava koiraihminen itsekin, mutta järjen rajoissa.

Meidän sukuumme ovat sitten ilmeisesti osuneet kaikki vapaaehtoiset vanhatpiiat tässä maassa, näitä nimittäin riittää! Eikä sen takia, että perhe-elämä lapsuudenkodissa olisi ollut kamalaa, ehkä jopa toisin päin. Kun vanhempien suhde on ollut kunnossa, niin omalle parisuhteelle on asetettu vähän enemmän vaatimuksia. Nämä naiset  ovat seurustelleet olleessaan kaksikymppisiä, mutta eivät ole koskaan asuneet miehen kanssa. Harrastavat paljon, pitävät yhteyttä sukuun ja heillä on myös runsaasti ystäviä. Kotieläimiä, kissoja tai koiria, ei ole, joten tämäkään ei ole syynä parisuhteen puutteeseen. 

Samanlaisia on naisia on samassa suvussa ollut monessa polvessa, sodan jälkeenhän kaikille tietyn ikäisille naisille ei riittänyt miehiä, ja puhuttiin jopa "ylijäämänaisista".  Varmasti perhepiiristä tädeiltä saatu malli siitä, että parisuhteen puute ei tarkoita yksinäisyyttä, on vaikuttanut.

No minä olen esim. Arvostan sen verran omaa rauhaa ja vapautta etten ikinä usko löytäväni niin ihmeellistä miestä, että olisin valmis muuttamaan asumaan jonkun kanssa ja luopumaan omasta rauhasta. Vaikka nyt sitten jonkun ihmeellisen löytäisinkin, niin ei minun olisi mikään pakko muuttaa yhteen. Voitaisiin elää erillään, omia elämiämme ja tapailla silloin kun sopii.

Jos miehen kanssa tulisi joskus ero, minusta tulisi ehdottomasti vapaaehtoisesti miehetön. Olen vähän erakkotyyppi, viihdyn yksin, en kaipaa edes seksiä, lapset on hankittu. En todellakaan ottaisi miestä (ja hänen mahdollisia lapsiaan, sukulaisiaan, kavereitaan) elämääni häiritsemään.

Minä. Olen eronnut 5 vuotta sitten, enkä koskaan enää halua parisuhdetta. Se ei yksinkertaisesti tuo elämään mitään hyvää. Viihdyn yksin paremmin kuin parisuhteessa.

Jeps, jokusen lesbon. Suhteettoman ja muutaman suhteellisen. Miehettömiä kuitenkin...

Sinkkuja toki tunnen, mutta ei ole tullut puhetta ovatko vapaaehtoisesti sellaisia.

No täällä on yksi. En ole koskaan halunnut lasta, joten kodin leikkiminen miehen kanssa ei oikein ole innostanut. En ole passaajatyyppiä yhtään. Tykkään omasta rauhasta ja omasta tahdista tehdä työtä.

Nyt vanhemmiten (53 v.) on ihanaa se, että olen löytänyt samanhenkistä miesseuraa eli molemmat pitävät kotinsa (30-40-vuotiaina miehet halusivat piian itselleen tai jonkinlaisen hotellin, joten oli aina hirveä mankuminen yhteenmuuttamisesta, no way!) ja styylaaminen on nyt samantyyppistä kuin joskus nuorena. Käydään leffassa, baareissa, tullaan jatkoille jomman kumman kämpille. Erona on se, et nyt on rahaa ja et jalat ei nouse ihan niin kepeesti korvan taakse, mut muuten OK. Nautin elämästäni.

Voisin kai laskea itseni sellaiseksi. Saisin kyllä miehen ja mua kysellään treffeille yllättävän usein ottaen huomioon etten käy baareissa tms. juuri ikinä, mutten sellaista millaisen haluaisin, joten olen mieluummin yksin.

Musta kiinnostuvat miehet osoittautuvat aina ennemmin tai myöhemmin ongelmatapauksiksi jotka eivät muille kelpaa. Normaaleilta miehiltä en saa itse vastakaikua. Jos tää on se taso, mihin mulla on mahdollisuuksia, niin antaa olla!

Itse olen vapaaehtoisesti miehetön. Tosin olen ollut naimisissa, mutta nyt 8v. täysin miehetöntä elämää takana. Enkä vaihtaisi tätä enää mihinkään parisuhteeseen. Saan itse päättää ihan kaikesta. Ei ole sen toisen kaverit ja sukulaiset "riesana". Ei tarvitse tehdä kompromisseja toisen kanssa jne... Saan olla ja elää ihan vapaasti - ihanaa!