Lue keskustelun säännöt.
Olen 52 v ja nyt on iskenyt kuolemanpelko
20.09.2020 |
Olen ollut peloton koko ikäni. Ei ole ollut keski-iän kriisiä, enkä ole koskaan pelännyt kuolemaa.
Tilanne muuttui vuosi sitten. Se alkoi isäni kuolemasta täysin yllättäen, sitten äidiltäni löytyi levinnyt syöpä, sitten poikani oli kaksi viikkoa teholla, sitten kuoli tuo, tämä ja hän. En edelleenkään pelkää omaa kuolemaa, vaan läheisteni kuolemaa.
Olen alkanut myös pelkäämääm ikääntymistä. Ennen olen aina ajatellut, että aina minulla töitä riittää. Mutta nyt havahduin, että mistä tämän ikäinen saisi töitä? Entä kun on sivusta katsonut. Omien vanhempien heikentymistä, niin tajuaa itsellä saman olevan edessä. Mitä jos en jaksa tehdä töitä loppuun asti? Kun olen seurannut läheisen masennusta, johon ei mistään löydy apua - mitä jos masennun läheisteni vuoksi, niin kua minua auttaa?
Tällaisia ajatuksia... vertaistukea?
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta jos kuolet niin kaikki nuo huolet häviävät.
Kuten sanoin, en pelkää omaa kuolemaani, vaan voisi sanoa, että olen alkanut pelkäämään elämän arvaamattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraavaksi uskoon tuleminen. Kuoleman jälkeen voi olla hyvää.
On ihan fiksua tajuta oma rajallisuutensa ja pyrkiä elämään niin, ettei kuoleman lähestyessä kaduta elämättömyytensä, tekemättömyytensä tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta jos kuolet niin kaikki nuo huolet häviävät.
Kuten sanoin, en pelkää omaa kuolemaani, vaan voisi sanoa, että olen alkanut pelkäämään elämän arvaamattomuutta.
Auttaako tuo pelkääminen sitten jotain?
Vierailija kirjoitti:
Seuraavaksi uskoon tuleminen. Kuoleman jälkeen voi olla hyvää.
Uskon kyllä, että kuoleman jälkeen on hyvää. Ja edelleenkään, en pelkää sitä, mitä on elämän jälkeen. Pelkään sitä, mitä on sitä ennen. Aikaisemmin olen pystynyt uskomaan sen hyvyyteen. Nyt en enää pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kuoleman pelkoa 25 ikävuoden korvilla ja nyt likemmäs nelikymppisenä aihe aiheuttaa lähinnä surua. Ehkä olisi ihan hyvä, jos ihmiset heräisivät aiheelle hyvissä ajoin. Emme elä ikuisesti, vaikka se siltä saattaa hetkittäin tuntuakin.
Itseä myös vähän kauhistuttaa, miten nopeasti nämä vuodet on viimeaikoina menneet. Olen "vasta" 40 mutta viimeiset 5 vuotta on menneet kyllä yhdessä hujauksessa. Tuntuu oudolta, koska sitä edeltävä 10v tuntui kuitenkin älyttömän pitkältä ajalta. Vanhempani ovat 60 joten eihän tässä varmaan kauaa kestä kun alkaa ne kunnon krempat tulemaan ja loppu lähestyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihme että on alkanut pelottamaan, kun olet kohdannut noin paljon kuolemaa lyhyellä aikavälillä. Minulla oli vähän samanlaista isäni kuoleman jälkeen. Aloin pelkäämään valtavasti että pieni poikani kuolee. Aina kun nukkui hyvin ja pitkään niin ahdisti, ja jos oli jossain hoidossa niin ahdisti. Ajan kanssa on helpottanut. Säännölliset rutiinit ja arjen vakaus auttaa myös suuresti.
Olen kyllä aina ollut tietoinen elämän päättymisestä, mutta en sen arvaamattomuudesta, niistä krempoista ja sairauksista, tai että johonkin ei pysty itse vaikuttamaan. Elämä ei menekään niin, että elää ”satavuotiaaksi” terveenä ja sitten vain kuolee pois.
Olen puolen vuoden sisällä myös haudannut 26 v siskontytön ja 18 v serkuntytön.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kuulostaa sille, että sinä olet jo kuollut. Työtyötyötyö, voi kun saisi tehdä töitä, kumpa ei kuolis että työt ei jää tekemättä, työtyö...
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuulostaa sille, että sinä olet jo kuollut. Työtyötyötyö, voi kun saisi tehdä töitä, kumpa ei kuolis että työt ei jää tekemättä, työtyö...
No, mikäli haluan tämän elintason pitää, niin sitä työtä pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ollut tuo pelko jo lapsesta lähtien. Nykyään pelottaa toki lisäksi oma tilanne, työnsaanti jne. Ikää 47v
Olen saman ikäinen, ja alkanut myös pelätä mieheni kuolemaa. Hän juo aikalailla, mutta on toisaalta minua nuorempi. Itseni suhteen hiukan surettaa vain se, että aika on rajallinen, se on jo liian lyhyt moniin asioihin, joita ehkä olisin voinut kokeilla. Kroppa on jo vanhentunut ja rapistunut - no tietysti treenaamalla vielä vois pelastaa jotain - mutta tuskin tulen koskaan muuttamaan sinne ulkomaille tai menemään maatalonemännäksi lypsykarjatilalle tai juoksemaan maratonia tai no ei noista kaikki mun suunnitelmia ollut, mutta pointti.
On liian myöhäistä yhtäkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös menettänyt äkisti läheisiäni ja se väistämättä jättänyt menettämisen pelkoa. Omaa kuolemaa en pelkää, mutta pelkään sitä, miten lapseni ja mieheni siitä selviäisivät. Yhden läheisen äkillinen kuolema oli jo raskas isku lapsille. Olen itse 47v. Tämä ehkä vähän helpottaa, kun lapset itsenäistyvät, saavat ammatit, puolison tms.
Vierailija kirjoitti:
Olen saman ikäinen, ja alkanut myös pelätä mieheni kuolemaa. Hän juo aikalailla, mutta on toisaalta minua nuorempi. Itseni suhteen hiukan surettaa vain se, että aika on rajallinen, se on jo liian lyhyt moniin asioihin, joita ehkä olisin voinut kokeilla. Kroppa on jo vanhentunut ja rapistunut - no tietysti treenaamalla vielä vois pelastaa jotain - mutta tuskin tulen koskaan muuttamaan sinne ulkomaille tai menemään maatalonemännäksi lypsykarjatilalle tai juoksemaan maratonia tai no ei noista kaikki mun suunnitelmia ollut, mutta pointti.
On liian myöhäistä yhtäkkiä.
Juu, juuri tuo ”liian myöhäistä” on iskenyt minullekin. Ennen ei mikään ollut liian myöhäistä. Se siis liittyy tähän kuolemanpelkoon.
Onko tämä siis keski-iän kriisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saman ikäinen, ja alkanut myös pelätä mieheni kuolemaa. Hän juo aikalailla, mutta on toisaalta minua nuorempi. Itseni suhteen hiukan surettaa vain se, että aika on rajallinen, se on jo liian lyhyt moniin asioihin, joita ehkä olisin voinut kokeilla. Kroppa on jo vanhentunut ja rapistunut - no tietysti treenaamalla vielä vois pelastaa jotain - mutta tuskin tulen koskaan muuttamaan sinne ulkomaille tai menemään maatalonemännäksi lypsykarjatilalle tai juoksemaan maratonia tai no ei noista kaikki mun suunnitelmia ollut, mutta pointti.
On liian myöhäistä yhtäkkiä.
Juu, juuri tuo ”liian myöhäistä” on iskenyt minullekin. Ennen ei mikään ollut liian myöhäistä. Se siis liittyy tähän kuolemanpelkoon.
Onko tämä siis keski-iän kriisi?
Oireileeko miehillä silleen, että ne vaihtaa nuorempaan ja perustaa uuden perheen, uskotellakseen että mikään ei ole vielä liian myöhäistä? Miehellä oli jokin aika sitten neljänkympin kriisi, kohta alkaa tulla aika viidenkympin kriisillekin. Ehkä se vaihtaa minut nuorempaan ja minä voin mennä emännäksi jollekin maalaisleskelle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saman ikäinen, ja alkanut myös pelätä mieheni kuolemaa. Hän juo aikalailla, mutta on toisaalta minua nuorempi. Itseni suhteen hiukan surettaa vain se, että aika on rajallinen, se on jo liian lyhyt moniin asioihin, joita ehkä olisin voinut kokeilla. Kroppa on jo vanhentunut ja rapistunut - no tietysti treenaamalla vielä vois pelastaa jotain - mutta tuskin tulen koskaan muuttamaan sinne ulkomaille tai menemään maatalonemännäksi lypsykarjatilalle tai juoksemaan maratonia tai no ei noista kaikki mun suunnitelmia ollut, mutta pointti.
On liian myöhäistä yhtäkkiä.
Juu, juuri tuo ”liian myöhäistä” on iskenyt minullekin. Ennen ei mikään ollut liian myöhäistä. Se siis liittyy tähän kuolemanpelkoon.
Onko tämä siis keski-iän kriisi?
Oireileeko miehillä silleen, että ne vaihtaa nuorempaan ja perustaa uuden perheen, uskotellakseen että mikään ei ole vielä liian myöhäistä? Miehellä oli jokin aika sitten neljänkympin kriisi, kohta alkaa tulla aika viidenkympin kriisillekin. Ehkä se vaihtaa minut nuorempaan ja minä voin mennä emännäksi jollekin maalaisleskelle...
Onhan se sitä. Moni mies on nuorena niin uraorientoitunut, että haluaa kokea sen perhe-elämän, mikä jäi kokematta.
Vierailija kirjoitti:
On ihan fiksua tajuta oma rajallisuutensa ja pyrkiä elämään niin, ettei kuoleman lähestyessä kaduta elämättömyytensä, tekemättömyytensä tms.
Itseasiassa jos tarkkoja ollaan, niin mitä väliä silläkään jos kaduttaa. Kuoleman jälkeen sitä katumustakaan ei enää muista.
-sivusta
Mulla iski tämä ajattelu jo aiemmin, vähän alle 40v kun vanhempani ihan yllättäen ja terveinä kuolivat. Tajusin että elämä on nyt konkreettisesti tässä ja 20v päästä minäkin olen jo mahdollisesti aika vaivainen ja ainakin vaarassa tipahtaa kelkasta.
Minua on auttanut se, että olen elämässäni yrittänyt keskittyä perusasioihin, on mies, lapsia, sukulaiset on läheisiä. Olen tehnyt kunnollista työtä, kerryttänyt varallisuutta jne. hankkinut asioita joista saa perusturvaa.
Mutta ehkä tärkeimpänä on se, että olen aina tehnyt asioista mitä nautin, järjestänyt aikaa ja ihania hetkiä rakkaiden kanssa. En ole elänyt muiden odotusten mukaan, murehtinut muiden mielipiteitä, vaan keskittynyt niihin tärkeisiin asioihin, perheeseen, kotiin ja mukaviin yhteisiin kokemuksiin. Vaikka kuolisin huomenna, voisin katsoa taaksepäin tyytyväisenä, että kyllä tätä elämää on tullut nähtyä ja elettyä juuri niin kuin halusinkin.
Toisaalta jos kuolet niin kaikki nuo huolet häviävät.