Kertokaa minulle kauhujuttunne raskaudesta ja synnytyksestä.

Parhaan ystäväni lapsi kuoli kohtuun viikkoa ennen laskettua aikaa. Joutui synnyttämään lapsen metallisankoon. Siinä oli horroria kerrakseen.

Jokainen raskaus ja synnytys on yksilöllinen. Muiden raskauksista ja synnytyksistä ei ole pääteltävissä kumpaankaan suuntaan, millainen sinun raskausaikasi ja synnytyksesi tulee olemaan. Suurimmalla osalla suomalaisista äideistä raskaus ja synnytys sujuu riittävän hyvin, eli lapsi syntyy terveenä ja äiti toipuu entiselleen tai entistä ehommaksi.

Eka synnytys kesti yli vuorokauden, raskaus meni kummallakin kerralla kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Ekassa raskaudessa ei ollut mitään ongelmia, toisessa kolmen viimeisen kuukauden ajan liitoskivut estivät tavallisen liikkumisen aika tehokkaasti. Poika oli 4,5-kiloinen mutta synnytys meni kuitenkin ihan hyvin, kesti vain 12 tuntia. Repeämisiä ei tullut kun siihen aikaan tehtiin episiotomia melkein rutiinilla. Viikko synnytyksestä pystyin jo istumaan tavallisesti.

20 kiloa tuli ylimääräisiä kiloja, mahdollisesti raskausdiabetes, vaikka sokerirasitusta ei tehty. Olin todella väsynyt toisen raskauden lopussa. Epiduraalin halusin kummassakin synnytyksessä ja olin tyytyväinen, että sain hyvän kivunlievityksen.

Vierailija kirjoitti:

en ole itse synnyttänyt mutta mua jotenki hirvittää tuo kun kuulee että on tullut repeämiä :o 

osaako kukaan vastata että kuinka yleisiä repeämät on, tapahtuuko kaikille vai onko harvinaisempaa?

Jonkinlaisia repeämiä tulee 95 prosentille ensisynnyttäjistä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ihmiset ei puhu kauheuksista kun niitä ei kaikille edes tapahdu. Minulla on takana kolme ihanaa synnytystä, joissa jännitystäkin riitti, mutta minusta ne kuuluu asiaan. Silloin on asiat hyvin, kun kaikki pääsee kotiin hengissä ja huonotkin tapahtumat pyyhkiytyy pois niissä onnen huuruissa. J

Pahin kohdallani oli kun lapsella oli napanuora kaulan ympärillä, eikä sitä edes (kätilöiden) kiireessä huomattu. Onneksi lapsi selvisi ilman pahempia vammoja. Pieni oppimishäiriö jäi hapenpuutteesta, mutta voisi olla paljon huonomminkin.

Yhdessä synnytyksessä verenvuoto vaan jatkui ja jatkui ilman syytä ja vuosin melkein 2l verta. Se on paljon, kun normaali verimäärä koko ihmisessä on yleensä 5-6 litraa. Onneksi se loppui, eikä tarvinnut mennä leikkuriin.

Ohis.

Et sie ilman syytä ole vuotanut, sun kohtu ei vaan ole supistunut.

Onneksi kuitenkin selvisit ilman leikkuria.

Vierailija kirjoitti:

Parhaan ystäväni lapsi kuoli kohtuun viikkoa ennen laskettua aikaa. Joutui synnyttämään lapsen metallisankoon. Siinä oli horroria kerrakseen.

Miksi ihmeessä vauva piti synnyttää metallisankoon? Itse olen myös kokenut kohtukuoleman, mutta lapsi synnytettiin ihan normaalisti, kuten eläväkin lapsi ja saimme myös pitää häntä rinnalla ja sylissä sen aikaa kun koimme tarpeelliseksi. Epäilen kertomuksessa todenperäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

3c repeämät, sulkijalihakseen tikit 3 kerrokseen. Uloste karkailee ja ilma.. Kiva näin 27 vuotiaana.

Sama homma 23-vuotiaana ensisynnyttäjänä...

Raskaus ei ollut mitenkään erityisen kammottavaa aikaa, tai sitten en enää muista sitä. Loppuaikoina toki vaan toivoi, että vauva tulisi jo ulos. Synnytykset (x2) oli miljoonaa kertaa kivuliaampia kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Mutta uskon, että juuri siitä syystä ne olivat jollain mittarilla lyhyitä. Esikoisen synnytys taisi kestää jotain 5 tuntia ja ponnistusvaihe 11 minuuttia. Ihmiset eivät kerro, että se helvetti saattaa kestää jopa päiviä! Nuo 11 minuuttia olivat elämäni pahimmat. Huusin niin paljon, että toinen kätilö piti korvistaan kiinni tuskaisen näköisenä. Toinen taas kielsi huutamasta. Toisessa synnytyksessä haistattelin anestesialääkärille, joka oli mielestäni liian hidas. Pyysin myöhemmin anteeksi. Kiroilin miten olin taas tullut sinne uudestaan, että kuinka tyhmä voi ihminen olla. Luulin, että kuolen tai pyörryn kipuun. Olen nyt viisastunut, enkä koskaan aio enää palata synnärille. Terv. Normaalit (?) synnytykset

Vierailija kirjoitti:

Suunniteltu sektio, ei mitään huonoa sanottavaa.

Ja tätähän taas kysyttiin 🤦🏼‍♀️

Raskaus meni hyvin. Pientä anemiaa ja sokerien heittoa. Lopussa meni 2 viikkoa yli ja käynnistys. Synnytys oli yhtä teurastusta. Kamalat kivut, mikään ei auttanut. Kesti 16 tuntia. Lopuksi 4. asteen repeämät ja tulehdus. Kuolema meinasi tosin korjata vasta parin päivän päästä, kun menetin 2 litraa verta. Oli lisäistukka jäänyt huomaamatta. Omaan kylppäriin olin kuolla. Onneksi ehdin sairaalaan ja hätäleikkaukseen. Jäi yhteen lapseen.

Kuka ihme väittää että kipu loppuu synnytykseen? Jäkisupistukset ovat aivan hemmetin kivuliaat, oli aikalailla sama kuin supistukset ennen synnytystä. Ja niihin saat buranaa avuksi.

Lisäksi mahdollinen ummetus jota koitat päkistää alapäästä jossa avoimia repeämiä ja haavoja.

Puhumattakaan jälkivuodosta. Se ei satu mutta todella todella epämiellyttävää ja voi kestää useita viikkoja.

Itse asiassa synnytyksen jälkeinen aika oli pahin koko muusta kokemuksesta minusta.

Vierailija kirjoitti:

Kuka ihme väittää että kipu loppuu synnytykseen? Jäkisupistukset ovat aivan hemmetin kivuliaat, oli aikalailla sama kuin supistukset ennen synnytystä. Ja niihin saat buranaa avuksi.

Lisäksi mahdollinen ummetus jota koitat päkistää alapäästä jossa avoimia repeämiä ja haavoja.

Puhumattakaan jälkivuodosta. Se ei satu mutta todella todella epämiellyttävää ja voi kestää useita viikkoja.

Itse asiassa synnytyksen jälkeinen aika oli pahin koko muusta kokemuksesta minusta.

Tässä on kai eroja. Minun synnytyshelvettini loppui siihen, kun vauvat tulivat ulos. No siitä alkoi toinen tarina taas, mutta se on eri ketju se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en ole itse synnyttänyt mutta mua jotenki hirvittää tuo kun kuulee että on tullut repeämiä :o 

osaako kukaan vastata että kuinka yleisiä repeämät on, tapahtuuko kaikille vai onko harvinaisempaa?

Jonkinlaisia repeämiä tulee 95 prosentille ensisynnyttäjistä.

Repeämiä kyllä mutta esim minulla ensimmäisessä oli sen verran pinnallinen häppärissä ettei laitettu tikkejä tai mitään. Tokassa muutama ommel.

Mutta jos kaipaa pelottelua niin tuosta toisesta niiden itsestään sulavien ompeleiden jämien irroittaminen omasta alapäästä samalla kun litrojen jälkivuoto valuu sormille on ehdottomasti oksettavin kokemus joka liittyy omaan kehooni.

Niitä fyysisiä juttuja pahempana pidän omalla kohdallani niitä henkisiä juttuja.. Yksinäisyyttä, kun jää kotiin ison mahan kanssa ja mies hilluu kylillä kavereiden kanssa joka viikonloppu. Vähäisistäkin kavereista erkani kun olin ensimmäinen joka lapsen sai ja muut ei sitä halunneet jotenkin ymmärtää enkä enää sopinut illan viettoihin tms.mukaan. Se oli pitkä aika olla tosi yksin. Vauva syntyi ja taas olin kotona yksin. Mies käy töissä ja salilla, pitää päästä kavereiden kanssa joka paikkaan kun duunissa on raskasta. Omien kavereiden elämästä jäin pois aivan täysin. Masennuin ja uusien ystävien löytäminen on ollut tosi vaikeaa, kaikilla on jo ne omat tiiviit piirit.  Vauvalla oli koliikki ja hän nukkui huonosti 3v asti. En saanut mistään enkä keneltäkään mitään apua. Parisuhde ei ole entisensä kun on joutunut kaiken tekemään ilman puolison tukea ja apua. 

Netissä tällaisiin kirjoituksiin kaikki vastaa:" mitäs teit lapsen tuollaisen miehen kanssa, oma vika, mitäs läksit." Se lisää toki sitä ajatusta että olen valinnut väärin ja saan syyttää itseäni. Tosin mistäpä sen olisi tiennyt millainen mies on kun tulee ensimmäinen lapsi. Jos tämän olisin jotenkin nähnyt tulevan, en olisi koskaan tehnyt lapsia. Nykyään en enää itseäni syytä. Minä tein lapsen eteen parhaani siinä tilanteessa. Mies oli keskenkasvuinen ja itsekäs.

Lapsi on jo koululainen ja minä olen edelleen yksinäinen. Rakastan lastani enemmän kuin ketään muuta. Mutta en minä koskaan kuvitellut sen olevan näin musertavan yksinäistä olla jollekin äiti.

Joku mainitsi ketjun alkupäässä verta vuotavat nännit kaksi viikkoa. No minulla se kesti kaksi kuukautta johtuen väärästä imuotteesta. Imuote tarkistettiin synnärillä ja oli muka ok. Viikkojen tuskan jälkeen pyysin imtystukihenkilön tarkistamaan imuotteen ja hän totesi että on ok. Hän sanoi myös jotenkin niin että olet kyllä ihmeen rauhallinen imettäessäsi - katsottuaan niitä minun verirupia joita ennen kutsuttiin nänneiksi. Imetys sattui sairaan paljon kun lapsi tarrasi kiinni, se kipu oli kuin salama ja juili pitkin selkää. Minulta katosi tuossa touhussa toisesta rinnasta puolikas nänniä enkä itsekään uskoisi jos joku kertoisi. Harmittaa niin etten kehdannut kainouttani ottaa kuvaa kun ajattelin etten sitä kehtaa kuitenkaan kenellekään näyttää. Sitten yksi kaunis päivä laitoin pois jotain papereita ja seassa oli imetysohje, oliko ehkä äitiyspakkauksen mukana tullut. Epätoivoissani päätin tavata sen läpi ja yrittää ja silloin vasta ymmärsin miten lähellä lapsen pitää olla nänniä, suorastaan upota siihen. Lapsen imuote oli oikea, mutta hän oli liian kaukana aina. Ja pään piti olla suorassa nännin suhteen, ei yhtään vinossa. Siitä päivästä alkoi paraneminen, imetyksestä tuli miellyttävää ja imetin lopulta 1,5 vuotta. Käsittämätöntä kyllä nännin puolikas palasi takaisin normaaliksi aikaa myöten kun kaksi kuukautta jatkunut ruvenmuodistus ja ruven auki repiminen loppui.

Minulla ensimmäinen synnytys jätti pelon pitkäksi aikaa ja lasten välinen ikäero on isohko. Esikoinen meni kaksi viikkoa yli ja käynnistettiin . Vauva jäi ponnistusvaiheessa jumiin synnytyskanavaan, hätäsektio jossa minulla repesi kohtu. Vauva teholle ja minä olin melkoisessa kunnossa kun kaksi viikkoa oltiin sairaalassa. Vauva voi hyvin ja toipui nopeasti mutta minua ei kotiin päästetty.

Pelkäsin hirveästi toista synnytystä ja olisin saanut suunnitellun sektion pelkojen takia. Jotenkin oma mieli muuttui ja toinen syntyi alakautta. Menin synnytyksessä kerran totaaliseen paniikkiin kun vauva virheasennossa ja lääkäri sanoi että sektiota pitää miettiä hyvissä ajoin. Onneksi kuitenkin imukupilla saatiin syntymään. Olen kyllä kiitollinen tuossa synnytyksessä että minulla oli aivan ihana kätilö joka osasi tsempata ja rauhoitella

Raskaus sujui ongelmitta. Ei pahoinvointia ei mitään ylimääräisiä supistuksia. Sikiövesi oli kadonnut jonnekin huomaamatta ja lisäksi oli istukkaongelma, jonka takia käytiin läpi kaikki lääketieteen tarjoamat keinot ennen siirtymistä jatkuvan sykelaskun tähden kiireelliseen sektioon. Ongelma oli että ponnistuksen aikana syke laskee, mikä tekee synnytyksen edistämisestä haasteellista. Epiduraalipuudutus veti vasemman kintun reidestä ja polvesta tunnottomaksi synnytyksen jälkeen. Tunnottumuus poistui kun epiduraali otettiin pois painamasta hermoa. Sektiohaava parani hyvin, lapsi on terve, tosin syntyessään huomattavasti isompi kuin mitä mittaukset vatsan päältä antoivat olettaa. Sairaalahenkilökunta teki kaiken hyvin. 

Olen ollut raskaana ja synnyttänyt 25-40 -vuotiaana viisi kertaa. Ei ole kovin ihmeellisiä vastoinkäymisiä ollut. Kaksi syöksysynnytystä (hyvin ehdin Käytärille, kun asuimme lähellä), yksi sektio, kaksi perussynnytystä.

Sektiossa verenpaineet romahtivat spinaalipuudutuksen takia. Korjautui lääkityksellä. Tylsää oli, kun vauva vietiin jonnekin ja mulle annettiin kasa Anna-lehtiä luettavaksi. Vaikka olin ihan hyväkuntoinen ja nuori eikä mitään ongelmia. 🥳

Onneksi kaikki oli hyvin vauvalla ja näin hänet n 3 h synnytyksesta. Isä sai tutustua vauvaan sillä aikaa.

Tää sektio oli perätilan takia ja vauvaa oli yritetty kääntää. Se oli vähän ikävän tuntuista. Lisäksi pelkäsin, että napanuora kuristaa vauvan.. onneksi lopettivat kääntämisyritykset, kun pyysin.

up

Leila Koo kirjoitti:

Jokainen raskaus ja synnytys on yksilöllinen. Muiden raskauksista ja synnytyksistä ei ole pääteltävissä kumpaankaan suuntaan, millainen sinun raskausaikasi ja synnytyksesi tulee olemaan. Suurimmalla osalla suomalaisista äideistä raskaus ja synnytys sujuu riittävän hyvin, eli lapsi syntyy terveenä ja äiti toipuu entiselleen tai entistä ehommaksi.

Ohhoh, vai vielä entistä ehommaksi! Siinä on nyt ap sinulle sitä niin tavallista propagandaa, jolla naisia sumutetaan.