Kun menee kymmenen vuotta siihen, minkä toinen saa kymmenessä päivässä...

Tämä voi olla vähän liioittelua, mutta yritän saada lohtua siitä, että menen silti elämässä eteenpäin ja olen elossa. Nelikymppiset on lähempänä kuin 30v syntymäpäivä ja en ole ollut palkkatyösuhteessa tai saanut tutkintoja. Olen oppinut paljon itsestäni viime vuosien aikana ja minua on harmittanut hirveästi se, että minulla jäi esim.yksi AMK kesken, jossa aloitin 6-7 vuotta sitten. Siihen aikaan halusin vain kuulua joukkoon enkä ymmärtänyt tarkasti miten tärkeää minulle olisi ollut edetä siinä. Ensimmäisen lukukauden jälkeen opinto-ohjaaja ja opettaja taivuttelivat minua lopettamaan hylätyn tentin takia; kielten lähtötasokokeesta sain kuulemma yhden parhaista tuloksista opiston historiassa.

Olin silloin vielä sen verran nuori, ettei lopettaminen ahdistanut niin paljon, mutta samalla paikkakunnalla en hävennyt enää yrittää uudestaan, kun siellä olisi taas samat naamat vastassa ja eräs epätasapainoinen lehtori huusi minulle raivona puhelimessa sekä valehteli opiskeluoikeuksiin liittyvistä asioista, koska ei pitänyt kysymyksistäni ja tiedusteluista.

Nyt on 600 opintopistettä korkeakouluopintoja takana, mutta byrokraattiselta kannalta tällä ei ole mitään merkitystä, koska tutkintoa ei ole. Olin nuorena psykiatrisella osastolla ja osa hoitajista nimitteli meitä potilaita tai esim.tivasi miksi hymyilen. Juuri tuollainen nuorisopsykiatrinen työ kiinnostaisi, mutta koska en silloin päässyt siitä lääketentistä läpi, en byrokraattisista syistä ole läheskään yhtä pätevä kuin nämä hoitajat, jotka mainitsin. Joskus mietin tavoittelisinko silti silloin paradoksaalisesti liian alhaisia tavoitteita, mutta lähisuvussani ei ole koulutusperinteitä enkä ole mistään saanut ystäviä tai kumppania tukemaan pyrkimyksissä.

Järjestöissä ja kunnalla olen kohdannut roimaa syrjintää; kaupungin työntekijältä on esim.mennyt yli kaksi vuotta vastata yksinkertaiseen sähköpostitiedusteluun ja kun lopulta johtajan kautta sain pakotettua vastauksen, ei se sisältänyt pahoittelua tai ongelman tunnistamista, vaan kiertelyä. Samalla saa muilta kuulla kuinka ovat päässeet toimintaan mukaan muutamassa viikossa.

Mutta kun lähitulevaisuudessa toivon mukaan vaihdan paikkakuntaa, mukaan otan vain erilaiset todistukset ja ehkä vähän vanhoja huonekaluja sekä kaikista vaikeuksista huolimatta positiivisemman asenteen. Aloitan elämän puhtaalta pöydältä uudelleen. Aion pätevöityä muodollisesti, tehdä kiinnostavaa työtä ja rakastua; monta vuotta sitten kirjoitin pienelle ruutuvihon paperille syntymäpäivänä, että haluaisin rakastua. Jostain syystä tuo ruutupaperi on kestänyt mukanani varsin monta vuotta; joskus repussa satojen kilometrien matkat.