Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Eroaminen mt-kuntoutujasta..
14.11.2013 |
Kun elämä käy mahdottomaksi. Loppuelämä hänen kanssaan olisi repivää. Ei voi muuta kuin erota. Ja haluankin. Hänen touhunsa ja mielettömyytensä saa minut välillä raivon valtaan ja lähes toivon että en olisi koskaan edes tavannut häntä. Hän on kääntänyt elämäni päälaelleen. Elämä on sairaalan ja kodin välimaastoa, sekoilua, ja taas tukahduttavaa masennusta.
Kun eroaminen silti sattuu. Ei rakkaus ole mihinkään kadonnut vaikka tähän ollaankin tultu. Tämä on kaikki käynyt niin nopeasti.
Ero on muutenkin tunteiden laukkaamista laidasta laitaan.. varsinkin nyt, kun samaan aikaan haluaa ja ei halua erota. Kirsikkana kakun päällä vielä äärimmäisen masentunut puoliso joka on viimeistään eron myötä menossa pinnan alle. Jokainen päivä on tuskaa ja kouristavaa pelkoa siitä että hän antaa periksi. Ikävää. Ja valtavaa kipua siitä että miksi tää meni näin..
Onkohan joku ollut samassa tilanteessa? Kaipaisin todella tukea..
Kommentit (45)
Mikä ihmeen tietäjä sinä 22 olet olevinasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi hyvä tavaton tuota 22:sta :D
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 12:01"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:55"]
En ole läheisriippuvainen, vaan hän on aviomieheni, ja rakastan häntä. Tämä on vaan niin nopeasti kaikki rullannut siihen pisteeseen että on minun ja eteenkin lapsen hyvinvoinnin takia erottava - ja se on eri asia kuin läheisriippuvuus.... Siksi tämä on niin vaikeaa, päästää irti, kun ei millään haluaisi... Ei riko tavaroita eikä ole väkivaltainen, mutta sekavuudessaan ja epätoivoisessa ahdistuksessaan pelottava lapselle, ja ahdistava minulle, kun kotonaan täytyi varoa jatkuvasti sanojaan.
Erosta ollaan sovittu, ja se on suistanut mieheni itsemurhayritykseen. En tiedä miten tulisin itseni kanssa toimeen. Soimaan itseäni siitä että suistan rakastamani miehen itsemurhan partaalle jättämällä hänet kun hän sairastuu. Millainen ihminen oikein olen? Ihminen joka on pakon edessä..
Mutta en voi parantaa hänen sairauttaan, tiedän sen.. kunpa vaan pääsisi tästä syyllisyydestä eroon.
[/quote]
Kyllä sinä olet läheisriippuvainen, sinut on koukutettu syyllisyyden, velvollisuudentunnon, rakkauden, uhkausten, kaiken tuon kautta tuntemaan velvollisuutta ottaa vastuu aikuisen ihmisen sairaudesta. Melkein aina on tuossa keinussa toisella puolella rakkautta, hyviä muistoja, hyviä hetkiä, hyvää tahtoa ja toivoa. Olet sairaassa keinussa ja perhesysteemissä, koska kuvio on toistunut monesti, sinulla on ambivalentteja tuntemuksia, sinut on sidottu häpeän kaksoissidoksilla. En kiistä sitä, että sinussa on puoli, joka riuhtoo tästä irti ja vie sinua ja lastanne eteenpäin, terveeseen ja turvalliseen tulevaisuuteen.
Kamaluuden kohtaaminen vain on sinulle vielä mahdotonta. Lapsenne on kokenut aivan hirvittäviä, hän on saanut jo vaurioita. Lapsikin tarvitsee apua. Yksin et voi tilannetta selvittää, tarvitset apua.
[/quote]
Ei ap kuulosta sellaiselta, että ei kehtaa jättää miestä vain velvollisuuden tunteen ja "mitähän muut ajattelee, kun sairaan hylkään" -ajatusten vuoksi saati että olisi läheisriippuvainen. Jos joku tässä on läheisriippuvainen, niin se on tuo ap:n mies. Ap vaikuttaa todella välittävän miehestään ja lapsensa isästä ja siitä mitä hänelle tapahtuu. Toisaalta, ap välittää myös lapsestaan ja ymmärtää, että epävarmuutta ja pelkoa aiheuttavan ailahtelevan isän jatkuva läsnäolo ei ole hyväksi lapselle. Tässä ap yrittää nyt tasapainoilla ja miettiä hyvää ratkaisua kaikille. Ja ap muista, vaikka mies joskus tekisikin itselleen jotakin, se ei ole sinun syysi. On äärimmäisen julmaa uhkailla itsemurhalla ja pakottaa toinen toimimaan omien halujensa mukaan.
Kyllä se vaan on niin että sinun pitää "pelastaa" itsesi. Jos koet jo kärsiväsi niin pian sinusta ei ole mielenterveyskuntoutujallekkaan kuin pelkkää haittaa.
On vain ajateltava itseään, ensin oma hyvä olo ja sit voi tukea toista. Aina tämä ei ole mahdollista!
Ymmärrän täysin sinua!
Joo.. taas tuli täydeltä laidalta valheita ja lupauksia parannukseen. Kyllä vetää hiljaiseksi. Voiko olla ristiriitaisempaa oloa? Toisessa hetkessä ajattelee että joo kyllä tämä nyt on se viimeinen naula arkussa. Seuraavassa taas että kyllä tästä vielä noustaan.
Vaan ei taideta nousta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä mt-ongelmista tehdään välillä tässä kaiken ylivatvomisen nykyajassamme isompi ongelma kuin ne joskus onkaan. "Tavallisillakin" ihmisillä on ne omat raitansa, ihminen on omalla tavallaan hankalakin. Jokainen, tai ainakin moni ihminen kokee niin monenlaista elämänsä aikana, jokainen reagoi sitten myös joskus siten, että toivomisenkin varaa jää ja paljonkin. Joskus tuntuu että jopa mt-ongelmaiset ihmiset itse (ja/tai heidän läheisensä) ovat sokaistuneet lähtemään siihen omaan, jotenkin jopa leimaamiseensakin mukaan liiankin ilomielin (syntipukki-ilmiötä?), eli ovat jotenkin halukkaita uppoamaan suohon, josta ihan hyvin voisi edes rämpimällä edetä kuitenkin jotenkin riittävän hyvin seuraavaan hetkeen.
Kaikesta tehdään nykyään niin iso numero, siis silloinkin, kun se ei olisi ollenkaan niin tarpeen tai se ei palvelisi ketään (paitsi terapeutteja, jotka nostavat siitä palkkansa...). Mutta en ihan oikeasti tarkoita loukata tai vähätellä tällä kenenkään ongelmia, enkä väitä jonkun toisen ihmisen ongelmista tietäväni sen paremmin lopulta kuitenkaan mitään.
Joskus vain oli niin, että olisin tahtonut kiskoa ihmisen "sieltä pois", sanoa että monenlaisia vaikeuksia on ja on ollut monenlaisilla ihmisillä, sanoa että tulisi vaikka vain kahville kanssani ja tekisi tavallisia asioita kanssani, eikä siis uppoaisi siihen psykologisen vatvomisen maailmaan aivan liian syvälle. Ja sanoisin sen kyllä vieläkin.
Niin. Asiahan kun on vaan niin että kun on kyse sairaudesta, voi kahvitella ja jutella henkeviä siitä että ihmisillä nyt vaan on monenlaisia ongelmia. Ns. normaalille ihmiselle tämä voi olla helpottavaa ja auttaa eteenpäin, mutta sairaalle se ei tunnu missään, miltään ja on kuin pieru saharassa. Se imee vain omat voimavarat kun omalla toiminnallaan kuvittelee pelastavansa toisen. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Kunnes toinen on kupannut ne voimavarat loppuun. Koska eihän se mihinkään siitä muutu.
Iso numero on tehtävä silloin kun elämänhallintaa ei ole, kuin ei myöskään kykyä normaaliin elämään, tuntemuksiin, oikean ja väärän erottamiseen ja itsensä hengissä pitämiseen. On tietysti hyvä jos joku jaksaa silloin kahvitella, mutta se ei ketään paranna vakavasta mielisairaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, mä niin tajuan... Mulla samankaltainen tilanne paitsi ettei lapsia ole (luojan kiitos) ja mies käyttää päihteitä.
Miten se voikin olla niin helvetin vaikeeta erota, mäkin olen eroa tehnyt henkisesti jo pari vuotta.. mutten ole pystynyt vaikka olenkin jo luovuttanut muuten, en usko enää typerästi että mies palaisi sellaiseksi joka oli tavatessamme.
Ei tästä kirjoituksesta mitään hyötyä sulle ollut mutta et ainakaan ole ainoa tuossa tilanteessa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oiskohan tolla Omaiset mielenterveystyön tukena -jengillä sulle jotain tukea tarjolla? Kaikenmoista vertaisryhmää näyttäisi olevan. Älä vähättele omia fiiliksiäisi. Sua varmaan auttaisi tosi paljon päästä juttelemaan toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.
Itse maanis-depressiivisenä ja persoonallisuushäiriöisenä neuvoisin, että lähde. Tiedän itse, että tällaisen sairaan ihmisen kanssa on terveen ihmisen mahdoton elää. En voisi koskaan tehdä rakastamalleni ihmiselle sitä, että vaatisin häntä jaksamaan minun kanssani vuosikausia, kun tunteet ja olo menee vuoristorataa. Ja ikinä ei tiedä, mitä tulee. Ehkä tulee vuosien hyvä aika ja jo tuudittaudut siihen uskoon, että nyt elämä sujuu. Ja sitten pam, tuleekin masennus tai mania, taas mennään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:58"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:43"]
Vaikka rakastin niin rakastin jotain muuta kuin sitä oikeaa sairasta ihmistä, rakastin sitä mikä aluksi oli ollut, vaikka silloin jo depression oireita oli jos olisi osannut katsoa.
[/quote]
Tämä osuu aika lähelle omia ajatuksia. Rakastan sitä miestä joka hän oli alussa. Ja itsekin näin jälkikäteen tunnistan kyllä oireet. Silloin aluksi jopa pidin niistä. Niin kauhealta kuin se nyt tuntuukin, niin aluksi jopa vitsailin että onpa hauskaa olla välillä suhteessa jossa MINÄ olen se normaali osapuoli.. nyt jälkikäteen se tuntuu aika kammottavalta.
ap
(myös edellinen oli ap)
[/quote]
Ei ole kovin kaukana omasta tarinastani. Jos jotakin olen oppinut, pelasta itsesi niin nopeasti kuin vielä voit. Jos se vain on mitenkään mahdollista.
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 12:01"]
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:55"]
En ole läheisriippuvainen, vaan hän on aviomieheni, ja rakastan häntä. Tämä on vaan niin nopeasti kaikki rullannut siihen pisteeseen että on minun ja eteenkin lapsen hyvinvoinnin takia erottava - ja se on eri asia kuin läheisriippuvuus.... Siksi tämä on niin vaikeaa, päästää irti, kun ei millään haluaisi... Ei riko tavaroita eikä ole väkivaltainen, mutta sekavuudessaan ja epätoivoisessa ahdistuksessaan pelottava lapselle, ja ahdistava minulle, kun kotonaan täytyi varoa jatkuvasti sanojaan.
Erosta ollaan sovittu, ja se on suistanut mieheni itsemurhayritykseen. En tiedä miten tulisin itseni kanssa toimeen. Soimaan itseäni siitä että suistan rakastamani miehen itsemurhan partaalle jättämällä hänet kun hän sairastuu. Millainen ihminen oikein olen? Ihminen joka on pakon edessä..
Mutta en voi parantaa hänen sairauttaan, tiedän sen.. kunpa vaan pääsisi tästä syyllisyydestä eroon.
[/quote]
Kyllä sinä olet läheisriippuvainen, sinut on koukutettu syyllisyyden, velvollisuudentunnon, rakkauden, uhkausten, kaiken tuon kautta tuntemaan velvollisuutta ottaa vastuu aikuisen ihmisen sairaudesta. Melkein aina on tuossa keinussa toisella puolella rakkautta, hyviä muistoja, hyviä hetkiä, hyvää tahtoa ja toivoa. Olet sairaassa keinussa ja perhesysteemissä, koska kuvio on toistunut monesti, sinulla on ambivalentteja tuntemuksia, sinut on sidottu häpeän kaksoissidoksilla. En kiistä sitä, että sinussa on puoli, joka riuhtoo tästä irti ja vie sinua ja lastanne eteenpäin, terveeseen ja turvalliseen tulevaisuuteen.
Kamaluuden kohtaaminen vain on sinulle vielä mahdotonta. Lapsenne on kokenut aivan hirvittäviä, hän on saanut jo vaurioita. Lapsikin tarvitsee apua. Yksin et voi tilannetta selvittää, tarvitset apua.
[/quote]
On VÄHINTÄÄNKIN kyseenalaista ja arvelluttavaa mennä "diagnosoimaan" joku täysin tuntematon läheisriippuvaiseksi täällä netissä pienen elämänkuvaus tekstin perusteella :( . Hyvää varmaan tarkoitit. Mutta tarkoitus ei aina pyhitä keinoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se syyllisyyden tunne lievittyy...mun miehellä todettiin skitsofenia ja 6 vuotta sitten ja vieläkään mies ei itse ole sairaudentuntoinen...mietin häntä usein,että mitä hänen haaveille ja unelmilleen tapahtui..nuori(21) ja juuri muutama kk sitten tullut isäksi...
mut lapsen paras menee kaiken edelle...Ja sä et häntä pysty auttamaan tulemaan terveeksi,valitettavasti.
Joo, siis mikähän tuo 22 luulee olevansa!
[quote author="Vierailija" time="16.11.2013 klo 00:40"]
Oiskohan tolla Omaiset mielenterveystyön tukena -jengillä sulle jotain tukea tarjolla? Kaikenmoista vertaisryhmää näyttäisi olevan. Älä vähättele omia fiiliksiäisi. Sua varmaan auttaisi tosi paljon päästä juttelemaan toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.
[/quote]
Juuri näin, minunkin piti suositella Omaiset mielenterveystyön tukena ry:tä. Itsekin perheellinen mt-potilas. Tai ainakin OMT. ry.stä saattaisit saada tietoa mistä hakea apua, jos OMT ei toimi paikkakunnallasi. Googlaa "Propelli", se on Mielenterveyden keskusliiton tietopankki, vaikuinka sitä kuvailisim siellä on joku vertaistuki puhelin, ja MTKL:ssä on muutenkin valtavasti tietoa aiheista, ja kuntoutuskursseja (äärettömän hyviä!), mutta en muista onko kursseja omaisille :O Jos joku muu kuntoutuja lukee tätä, niin ottakaa selvää kursseista, ne on monesti kivoissa kylpyläkeskuksissa täysihoidolla, ja tapaa ihania ihmisiä samassa tilanteessa. Vertaistukea parhaillaan :)
Anteeksi Ap, lipesi vähän aiheesta tuo MTKL kurssien mainostaminen. Mutta suosittelen sinulle ottaa sinne yhteyttä, siellä on töissä moni alan ammattilainen,mt- sairaanhoitajia/pariterapeutteja yms.
Tsemppiä kovasti! Selvästi mietit asiaa paljon, myös lapsesi isän kannalta! Ja tosi fiksusti :) Hae tukea itsellesi&lapsellesi, jottet tosiaan kkuluta itseäsi loppuun. Muista: "asioilla on taipumus järjestyä!" (vaikkei aina siten kuin haluaisimme :(
[quote author="Vierailija" time="16.11.2013 klo 00:40"]
Oiskohan tolla Omaiset mielenterveystyön tukena -jengillä sulle jotain tukea tarjolla? Kaikenmoista vertaisryhmää näyttäisi olevan. Älä vähättele omia fiiliksiäisi. Sua varmaan auttaisi tosi paljon päästä juttelemaan toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.
[/quote]
Juuri näin, minunkin piti suositella Omaiset mielenterveystyön tukena ry:tä. Itsekin perheellinen mt-potilas. Tai ainakin OMT. ry.stä saattaisit saada tietoa mistä hakea apua, jos OMT ei toimi paikkakunnallasi. Googlaa "Propelli", se on Mielenterveyden keskusliiton tietopankki, vaikuinka sitä kuvailisim siellä on joku vertaistuki puhelin, ja MTKL:ssä on muutenkin valtavasti tietoa aiheista, ja kuntoutuskursseja (äärettömän hyviä!), mutta en muista onko kursseja omaisille :O Jos joku muu kuntoutuja lukee tätä, niin ottakaa selvää kursseista, ne on monesti kivoissa kylpyläkeskuksissa täysihoidolla, ja tapaa ihania ihmisiä samassa tilanteessa. Vertaistukea parhaillaan :)
Anteeksi Ap, lipesi vähän aiheesta tuo MTKL kurssien mainostaminen. Mutta suosittelen sinulle ottaa sinne yhteyttä, siellä on töissä moni alan ammattilainen,mt- sairaanhoitajia/pariterapeutteja yms.
Tsemppiä kovasti! Selvästi mietit asiaa paljon, myös lapsesi isän kannalta! Ja tosi fiksusti :) Hae tukea itsellesi&lapsellesi, jottet tosiaan kkuluta itseäsi loppuun. Muista: "asioilla on taipumus järjestyä!" (vaikkei aina siten kuin haluaisimme :(
Kiitos viestistäsi!
Mies on osastolla ollut kolmasti. Kerran suljetulla ja kahdesti avopuolella. Päiväsairaalasta luinkin jokin aika sitten ja on se tuolla mielen pohjukassa kyllä. Pitää kysyä asiasta. Tai pistää mies kysymään itse. Ongelmana on vaan tosiaan se että hän ei saa kysyttyä, ja sitten valehtelee kysyneensä, ja kuvittelen asian olevan hoidossa. Hän on hirmuinen valehtelija, välillä ihmetyttää että onko tämä nyt "Normaalia sairautta". On valehdellut hoidossa käymisestään ja lääkkeiden syömisestä. Nyt myös antabuksen ottamisesta ja ryyppää salaa.
Sossulle olen miestä patistanut. Olen vähän avittanut että saa laskunsa kasattua ja tulot ja menot paperille sitä varten. On nimittäin ensikuussa täysin ilman mitään tuloja ja sen jälkeen taitaa odottaa kuntoutustuki. Hän itse ajatteli ratkaista asian ottamalla lainaa (ei tarvitse tehdä muuta kuin painaa nappulaa netistä, ei jaksaisi tehdä sen enempää) mutta kovasti koitan vääntää nyt että enää enempää ei lainoja ottaisi. Ja että söisi lääkkeensä. Ja kävisi hoidossa, aikuispsykiatriselle hänellä on hoitosuhde ja sieltä jo ehdoteltiin terapiaa kelakorvauksella. Eivät ehkä osaa häntä auttaa tuolla. Taustalla on kovia traumoja ja tuo valehtelu on vaikeaa, koska hän valehtelee myös lääkärille. Kertoo siis päästään tarinoita ja jättää kertomatta mm. itsemurhayrityksistään. Samalla reseptillä hän on "vapautunut" osastohoidostakin aina max viikon päästä, ja sama sekoilu on alkanut taas heti.
Tosiaan asia vaikuttaisi olevan niin että vaatii tahtoa ja voimia. Häntä ei tällä hetkellä kiinnosta yhtään mikään, millään ei ole väliä. Ja se että autan kaikessa ei auta häntä lopulta, koska hän loputtomiin myös luottaa siihen että aina kuitenkin teen kaiken hänen puolestaan. Pitäisi antaa hänen vaan kammeta itsensä ylös omin avuin, mutta en oikein uskaltaisi.
ap
Tuhannet kiitokset kaikille vastauksista. Pienellä epäluulolla kirjoittelin tänne kun täällä näitä trollaajia riittää. Mutta niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin kaikesta tästä kaameudesta huolimatta, vaikka asian pitäisi olla päivänselvää, tarvitsen ihan kokoajan muistutuksia ja asian purkamista että miksi tässä ollaan, mitä tämä on.. ja että ratkaisuni on oikea..
Sitä ratkaisua todella koetellaan päivittäin. Kuten tänään kun lapsi vietti pitkästä aikaa pidemmän ajan isänsä seurassa. Illalla apea lapsi meni nukkumaan saamatta palaakaan iltapalaa mahaansa, itkua tihrustaen, ja lopulta parahtaen että isi, tule kotiin.. ja kuinka paljon itsekin haluaisin sanoa samoin, että tule kotiin, aloitetaan alusta.. Täytyy aivan väkipakolla laittaa itsensä miettimään niitä asioita joita aika tässä pyrkii parhaansa mukaan kultaamaan. Kun hän linnoittautuu kotiin. Pakenee takaovesta jos joku tulee kylään. Kuinka elämä hänen kanssaan voi olla aivan samanlaista kun nyt, ilman häntä ja mennyttä ikävöiden. Sillä seurassani ei olisi toinen, kaipaamani aikuinen, vaan minulla olisi kaksi lasta. Niin se vaan on. Vaan kun ilta laskeutuu ja kömpii tyhjään sänkyyn nukkumaan, kurkkua kuristaa. Niin kovaa se ikävä on. Ikävöin juurikin sitä ihmistä joksi olisin halunnut että hän tulee, se, joka hän parhaimmillaan oli. Ikävä kyllä se pahimmillaan-vaihtoehto otti ylivallan. En minä saa enää takaisin sitä ihmistä jonka haluaisin. Tiedän että jos hän palaisi, palaisi myös kauhu ja pelko ja epävarmuus.
Todella vaikea selittää. Että miten voi olla niin kauhea ikävä vaikka elämä oli tuollaista.
Pitää varmaan avata joku "salainen" sähköpostiosoite, olisi kiva kirjotella kohtalontovereiden kanssa. Vähän vaan emmin laittaa sitä varsinaista osoitettani tänne. En halua paljastua.
ap
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:55"]
En ole läheisriippuvainen, vaan hän on aviomieheni, ja rakastan häntä. Tämä on vaan niin nopeasti kaikki rullannut siihen pisteeseen että on minun ja eteenkin lapsen hyvinvoinnin takia erottava - ja se on eri asia kuin läheisriippuvuus.... Siksi tämä on niin vaikeaa, päästää irti, kun ei millään haluaisi... Ei riko tavaroita eikä ole väkivaltainen, mutta sekavuudessaan ja epätoivoisessa ahdistuksessaan pelottava lapselle, ja ahdistava minulle, kun kotonaan täytyi varoa jatkuvasti sanojaan.
Erosta ollaan sovittu, ja se on suistanut mieheni itsemurhayritykseen. En tiedä miten tulisin itseni kanssa toimeen. Soimaan itseäni siitä että suistan rakastamani miehen itsemurhan partaalle jättämällä hänet kun hän sairastuu. Millainen ihminen oikein olen? Ihminen joka on pakon edessä..
Mutta en voi parantaa hänen sairauttaan, tiedän sen.. kunpa vaan pääsisi tästä syyllisyydestä eroon.
[/quote]
Kyllä sinä olet läheisriippuvainen, sinut on koukutettu syyllisyyden, velvollisuudentunnon, rakkauden, uhkausten, kaiken tuon kautta tuntemaan velvollisuutta ottaa vastuu aikuisen ihmisen sairaudesta. Melkein aina on tuossa keinussa toisella puolella rakkautta, hyviä muistoja, hyviä hetkiä, hyvää tahtoa ja toivoa. Olet sairaassa keinussa ja perhesysteemissä, koska kuvio on toistunut monesti, sinulla on ambivalentteja tuntemuksia, sinut on sidottu häpeän kaksoissidoksilla. En kiistä sitä, että sinussa on puoli, joka riuhtoo tästä irti ja vie sinua ja lastanne eteenpäin, terveeseen ja turvalliseen tulevaisuuteen.
Kamaluuden kohtaaminen vain on sinulle vielä mahdotonta. Lapsenne on kokenut aivan hirvittäviä, hän on saanut jo vaurioita. Lapsikin tarvitsee apua. Yksin et voi tilannetta selvittää, tarvitset apua.