Eroaminen mt-kuntoutujasta..

Etkö voi jatkaa?

En voi jatkaa.. olen monta kertaa antanut hänen palata kotiin, ja asiat ovat aina päättyneet todella kurjasti.. meillä on pieni lapsi, ja jo hänen takiaankin tämä ei voi enää toistua..

Hänen sairautensa on krooninen, loppuelämän sairaus, joka tulee uusimaan. Vaikka hän olisikin välillä parempi, kaikki luhistuisi taas ennemmin tai myöhemmin. Minun on valittava sen väliltä että elänkö epävakaan kanssa epätoivoisesta rakkaudesta ja osittain säälistäkin, vai antaisinko itselleni mahdollisuuden tasapainoiseen elämään. Ja minkä esimerkin normaaliudesta antaisin lapselleni? Millaiset lähtökohdat elämään?

Tiedän että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin erota. Tuntuu kamalalta. Petturuudelta ja luovuttamiselta. On vaikea kuvitella miten tästä ikinä pääsisi eteenpäin.

Ja jos jonain päivänä pääsenkin, niin lakkaanko ikinä tuntemasta huonoa omaantuntoa siitä että voin hyvin ja olen onnellinen, kun hän on yksin ja kaipaa perhettämme josta hänet on "hylätty" ?

Mikä miehesi diagnoosi on? Milloin sairaus on puhjennut? 

Kuinka kauan olette olleet kimpassa? Onko kriisi ollut päällä koko sen ajan?Onko ollut parempia vaiheita? Jos teillä on takana myös "hyvää historiaa", ehkä se kannattelee suhdettanne hieman. Mutta jos tilanne on ollut tällainen alusta lähtien ja ap on lähinnä kainolosauva tai tukihenkilö, kannattaa tosissaan miettiä, miten tästä eteenpäin. Tunteet kuolevat matkan varrella, jossa homma on kovin rikkirepivää. Silti jos jaksaisit tukea tätä ihmistä frendipohjalta?

Onko mahdoton ajatus, että asuisitte erillänne mutta jatkaisitte suhdetta? Joskus kun sairaus on vasta puhjennut, se aiheuttaa hirveän shokin. Ajan kanssa tilanteeseen ja loppuelämän lääkitykseen kuitenkin tottuu ja se alkaa tuntua ihan normaalilta elämältä. Silloin löytyy myös elämänhalu ja ilo uudelleen.

5 vuotta ollaan oltu yhdessä ja myönnettävä on, että suhde on ollut alusta alkaen aika raskas. Käytännössä olemme olleet melko eristyksissä muusta maailmasta hänen vaihtelevien mielialojensa vuoksi. No, hän oli motivoitunut myös korjaamaan asioita joten mikäs siinä, eteenpäin vain. Kaksi vuotta sitten asiat alkoivat mennä jo todella pahasti pieleen ja hän ei enää pystynyt pärjäämään pelkällä tsempillä. Vuosi sitten sairaus puhkesi toden teolla. Hänellä on todettu useita persoonallisuushäiriöitä ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ja vaikea masennus.

Frendipohjalta tässä nyt yritetään mutta jokainen kohtaaminen ja yhdessä, perheenä vietetty aika saa hänet kyyneliin. Kaikki on menetetty. Hän yritti hiljattain myös itsemurhaa ahdistuksen käytyä liian pahaksi. Kaikeksi onneksi hänet yllätettiin ja teko keskeytyi.

Suhteen jatkaminen eri osoitteissakin on kokeiltu. Ongelmana on se, että hän valehtelee, aivan kroonisesti, ja kaikesta. En voi luottaa sanaankaan ja tämä tekee yhteiselosta aivan mahdotonta. Ja on tässä jo aika paljon muutakin pahaa mieltä välissä kaikista hänen maanisten kohtaustensa aikana sanomistaan asioista. Ymmärrän, että kyse on sairaudesta, mutta ymmärrän myös sen että loppuelämä tätä olisi tuskaa.

Luulisi siis että ero olisi helppo, eikö vain?

Päässä vaan hakkaa jatkuvasti ajatus siitä että kuolen ikävään. Kuolen siihen että hän on niin onneton. Ikävä on ihan kamala mutta ei näin vaan voi elää :(

Ehkä ap voisi hakea itselleen keskusteluapua ja tukea? Olet tosi rankassa tilanteessa. Kuvailemasi tilanne on sellainen, että puolisosi sairautensa vuoksi asettaa hurjia odotuksia sinun suhteesi ja että suhde itsessään on hyvin yksipuolinen siinä mielessä, että toinen vaatii ja odottaa, mutta ei itse anna juuri mitään takaisin - paitsi oireilua, valehtelua,itsesääliä, syyllistämistä ja uhkailua itsemurhalla. Itse asiassa melkoista psykoterorria hänen puoleltaan, jos tarkemmin ajattelee. Masentunut ihminen vetää läheisiään koko elopainollaan pinnan alle. Voin vain kuvitella kuinka raskasta ja energiaa vievää on olla tuollaisessa suhteessa. Se, mitä tässä yritän vähän tökerösti ilmaista, kun en parempaan pysty, on - teidän suhteessa on nyt roolitukset päälaellaan. Mutta ensiarvoisen tärkeää on se, että pystyt säilyttämään oman erillisyytesi. Kertomasi perusteella olette vielä kovasti toisiinne nivoutuneita, jolloin hän jatkuvasti - eikä varmasti tahallaan- syyllistää sinua omasta tilanteestaan.

Ongelma on se, että tuo ihminen elää niin 100 prosenttisesti vain sen sairautensa kautta, kun ei muuhun pysty. Suhteessanne ei ole muulle tilaa kuin hänen potemiselleen. Äkkiseltään tuntuu, että pahimman masennusvaiheen aikana et voi häntä jättää, mutta kun hänellä tulee se vähän parempi kausi, voisit yrittää kertoa hänelle, miltä teidän suhde tuntuu sinun vinkkelistäsi katsottuna. Silloin voit myös sanoa, että vain hän itse pystyy "pelastamaan" itsensä. Pohjimmiltaan ihmisen onnea ei voi ripustaa toisen ihmisen kannettavaksi, se on löydettävä itse.

Minulla on takana 12v yhdessäoloa miehen kanssa, hankimme lapsiakin. Kahdeksan vuotta sitten alkoivat ensimmäiset masennusoireet ja kausittain menty pikkuhiljaa huonompaan ja huonompaan suuntaan. Nyt olemme asuneet erillämme hiukan yli kaksi vuotta (eli saisimme avioeron ilman harkinta-aikaa) ja miehellä on kolme eri diagnoosia. Lapsista ei pysty lainkaan ottamaan vastuuta.

Minulle suurin tekijä erilleen muuttamiseen oli, että lapset ja minä saimme pelätä yhteisessä kodissa. Raivokohtauksia, tavaroiden tuhoamista, pohjattoman oloista masennusta hervottomine kohtauksineen, jatkuvaa varuillaan oloa..

Mies on sanonut jo erilleen muuton aikoihin että ei hänestä ole perhe-elämään, että hanki itsellesi uusi mies.

Mutta kun rakastin tätä miestä. Ja lapsille oma isä yleensä on sankari ylitse muiden vaikka olisi millainen tahansa. Kuitenkin halusin samalla "pelastaa" itseni ja tarjota lapsille myös miehen mallia.

Pohdin asioita paljon, ja olen parhaani mukaan koittanut pitää huolta yksin lapsista ja kodista, huolehtia hieman myös miehen asioista jos ei itse kynene, mutta kuka huolehtisi minusta? Mies ehdotti että odotamme 14 vuotta siihen että pienin on täysi-ikäinen ja sitten koittaisimme yhdessä parina jatkamista.

Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, ja haluan seuraavalta 14 vuodelta enemmän kuin odotella ja pyörittää arkea yksin ylikuormituksella, että pääsisi KOKEILEMAAN yhdessä jatkamista. Haaveissa oli normaali perhe-elämä missä on kaksi aikuista ja tehdään yhdessä retkiä ja puuhaillaan.

Nyt meillä on puhumalla sovittu että otetaan avioero, mutta mies ei kestä sitä nyt(kään). Olemme siis paperilla naimisissa, siihen se sitten jääkin. Pari kertaa viikossa soitetaan kuulumisia ja mies piipahtaa minun ja lasten luona 5-10min visiitin, lähinnä käy näyttämässä naamaansa lapsille.

Löysin itselleni uuden poikaystävän ihan hiljattain. Lapsiperheihmisen, joka rakentaa majoja, vie roskat eikä vetäydy pois kaikista kotitöistä, hymyilee, juttelee.. Olen alkanut taas haaveilla, olla iloisempi ja voin paremmin.

En tiedä, kuinka kauan vielä olen paperilla naimisissa. Ehkä sitten kun aviomies pääsee psykoterapiaan, saadaan se ero hoidettua. Nyt ainakin elämä näyttää valoisammalta, ja olen siitä erittäin iloinen.

Aviomies tulee olemaan aina tärkeä, olenhan pitkään ollut yhdessä hänen kanssaan ja hän on lasten isä. Perhe-elämä hänen kanssaan ei kuitenkaan onnistu, se on jo usean vuoden kokemuksella todettu.

jos ap haluat jutella enemmän kanssani, laita sähköpostiosoitteesi tänne. :)

Sulla on kyllä vaikea tilanne. Kauan aikaa sitten olin samassa tilanteessa, paitsi että minä olin se joka sairastui, eikä meillä ollut lapsia (mikä tekee tilanteesta ehkä paljon helpomman).

Mulla diagnosoitiin persoollisuushäiriö, vaikea paniikkihäiriö ja masennus, ja mies lähti kun ei kuulemma kestänyt enää. Olimme olleet aika kauan yhdessä. Jälkikäteen olen kyllä miettinyt, oliko se persoonallisuushäiriö vähän äkkinäinen diagnoosi, oireet kun katosivat masennuksen parantumisen myötä.

Olin tosi pettynyt ja rikki kun ukko katosi saman tien, mitään tukea siitä ei kyllä ollut missään vaiheessa, toisin kuin sinä olet varmaan miestä tukenut. On hyvä, että pääsin siitä eroon ja löysin paremman. Kesti kyllä kauan aikaa oppia luottamaan ihmisiin. Mitään ystävää en todellakaan miehestä enää halunnut vaikka se koitti jotain onnetonta yhteyttä pitää ja vannotteli tunteitaan pitkän aikaa...

Jonkin aikaa myöhemmin roolit kääntyivät, ja minä olinkin suhteessa vaikeasti sairaan kanssa. Tämä suhde oli todella häiriintynyt mm. vaikeiden päihdeongelmien ja psykoottisen masennuksen kanssa ja mun oli viimein revittävä itseni irti siitä. Mies kuoli hyvin pian eromme jälkeen.

Nykyisin olen ihan terveessä kunnossa, ja elämä on tavallista ja hyvää paremman miehen kanssa. 

Sen minkä haluaisin sanoa, niin jos on odotettavissa, että miehen sairaus saadaan kohtalaisen ajan sisällä hallittavaksi ja haluat hänen kanssaan olla, niin koita vielä vähän aikaa. Masennus todennäköisesti paranee ajallaan ja persoonallisuushäiriöt yleensä lievittyvät, jos niihin saa hoitoa, ja jos on motivoitunut. Kaksisuuntainen on vähän huonompi juttu, tosin senkin saa moni lopulta lääkkeillä jotakuinkin oireettomaksi, tai niin lieväksi, ettei se vaikuta radikaalisti arkeen.

Toisaalta taas sulla on se lapsi, ja omat voimavarat punnittavina. Jos et vaan jaksa, niin ei siinä ole sitten ihmeteltävää. Vaikea se on sanoa paremmin tietämättä, millainen teidän suhteen tila ja tulevaisuus voisivat olla. Itse tiedät sen parhaiten.

En halua olla tyly mutta kyllä kannattaisi erota... Kun lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää asioita niin hänelle on tuhoisaa jos kotona on jatkuvasti jännittynyt ilmapiiri ja isän käytös on epävakaata. Tai jos isä saa yllättäviä raivokohtauksia tai esim. uhkailee itsemurhalla lapsen kuullen. Tasapainoton vanhempi läsnä arjessa on lapsen kannalta aina todella huono asia, vaikka toinen vanhemmista olisi kuinka reipas tahansa. Lisäksi on vaarana että sinä ap itse masennut! Voit kyllä vielä löytää terveen kumppanin ja elää normaalia, rauhallista arkea!

t. psyk.sh

No minun sairauteni ei ollut krooninen, mutta olen tullut jätetyksi niihin aikoihin kun olin mt-kuntoutuja. Tosin niin oli silloinen puolisokin mutta minä varmaan se mahdottomampi jonka tempauksia ei kyllä kukaan olisi jaksanut katsella. Meillä tosin ei ollut lapsia, mutta ei se minun puolestani ainakaan rakkautta ollut vaan ripustautumista. Tarvitsin vain kenet tahansa siihen etten ole ihan yksin ja että kestän edes jotenkin järjissäni. 

Ero osoittautui kuitenkin lopulta erittäin positiiviseksi käännekohdaksi elämässäni. Opin olemaan omillani ja yksin koska oli pakko. Opin itsenäiseksi. Aloin tehdä asioita. Aloin pitää huolta itsestäni ja välittää itsestäni. Ja sen jälkeen tapasin myös ihmisen johon ihan oikeasti rakastuin, siksi koska hän on sellainen kuin on eikä siksi että minulla olisi joku joka kannattelisi minua.

Sinulla on oikeus hyvään elämään, lapsellasi on oikeus hyvään ja turvalliseen elämään, ja myös puolisollasi on oikeus siihen ettei joku ole hänen kanssaan vain säälistä. Hänellä on myös velvollisuus aikuisena ihmisenä huolehtia itse itsestään. Sinä et ole vastuussa hänen mielenterveydestään, sinun on pidettävä huolta omastasi.

Voimia!

Minulle puhkesi vuoden seurustelun jälkeen ptsd, jonka kanssa elämä on yhtä helvettiä. Koko pahimman 5v. Mies pysyi rinnallani, rakasti minua ja monet kerrat itkettiin yhdessä. Yritin kaksi kertaa itsemurhaa, sillä koin niin paljon syyllisyyttä siitä mitä aiheutin äidilleni, siskolleni ja miehelleni. He kaikki olivat kovilla, äitini joutui auttamaan minua taloudellisesti kun menetin työkykyni, koin ihan uskomatonta syyllisyyttä.

Mutta kiitos heidän, minä selvisin. PTSD ei ole kadonnut, mutta se ei enää hallitse minua. Saimme lääkityksen kuntoon, käyn terapiassa. Esikoisemme on nyt 3v, ja toinen ja viimeinen lapsi on tuloillaan. 

Vaikka tilanbe tuntuu epätoivoiselta, toivoa on! PTSDssä ja bipossa oma minuus saattaa sumentua, ikäänkuin ei enää tuntisi itseään vaan pelkän sairaan minän. 

Ap, teidän perhesysteemi on ihan sairas. Sinä olet läheisriippuvainen ja sun täytyy muuttaa suhteesi tähän tulevaan entiseen puolisoon perusteellisesti. Hae itsellesi tukea, varmasti on olemassa vertaistoimintaa ainakin. Tarvitset myös tietoa, miten tuollainen vääristynyt suhde vaikuttaa sinuun.

Hae tukea, sillä hän ei välttämättä halua päästää sinua, tulee ne itsemurhauhkailut, itse sain puukosta kurkkuuni lopulta, sitten tuli manipulointi lapsesta..

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 09:10"]

En halua olla tyly mutta kyllä kannattaisi erota... Kun lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää asioita niin hänelle on tuhoisaa jos kotona on jatkuvasti jännittynyt ilmapiiri ja isän käytös on epävakaata. Tai jos isä saa yllättäviä raivokohtauksia tai esim. uhkailee itsemurhalla lapsen kuullen. Tasapainoton vanhempi läsnä arjessa on lapsen kannalta aina todella huono asia, vaikka toinen vanhemmista olisi kuinka reipas tahansa. Lisäksi on vaarana että sinä ap itse masennut! Voit kyllä vielä löytää terveen kumppanin ja elää normaalia, rauhallista arkea!

t. psyk.sh

[/quote]

Komppaan tätä. Onhan niitä tarinoita että kuntoutuu ja kaikki muuttuu hyväksi, mutta lapsen varhaiset vuodet kärsii tuosta sairauden varjostamasta ilmapiiristä pahasti, ja jos itse sairastut raskaan tilanteen vuoksi, kuka lapselle silloin jää?

Ja kyllä, olen ollut samassa tilanteessa, mies ei kuollut, joutui kyllä sairaalaan, elämänsä on sen jälkeen vaihtelevasti ollut kotona ja sairaalassa olemista. Vaikka rakastin niin rakastin jotain muuta kuin sitä oikeaa sairasta ihmistä, rakastin sitä mikä aluksi oli ollut, vaikka silloin jo depression oireita oli jos olisi osannut katsoa. 

En ole läheisriippuvainen, vaan hän on aviomieheni, ja rakastan häntä. Tämä on vaan niin nopeasti kaikki rullannut siihen pisteeseen että on minun ja eteenkin lapsen hyvinvoinnin takia erottava - ja se on eri asia kuin läheisriippuvuus. Minun oloni on kuin jätetyllä, koska mies sairastui ja jätti minut pärjäämään hänen ja lapsen kanssa yksin. Hän ei itse ole samalla tavalla läsnä kuin ajoittain. Hänen olonsa on kuin jätetyllä, koska hänet, sairas ihminen, potkaistiin perheestä ulos. Siksi tämä on niin vaikeaa, päästää irti, kun ei millään haluaisi.

Mutta on totta, että lasta ei voi tähän kasvattaa. Mies saa tosiaan noita sairauteen tyypillisiä raivokohtauksia, ja on myös uhkaillut itsemurhalla lapsen edessä. Ynnä muuta todella pelottavaa puhetta. Hän ei ymmärrä mitä lapsen edessä voi sanoa ja mitä ei, hänen mukaansa häntä ahdistaa ja hänellä on oikeus puhua siitä. Niin "harhaiseksi" hän on mennyt. Hän oli ennen niin rakastava ja huolehtiva isä, ja tämä ihminen on aivan tuntematon. Ei riko tavaroita eikä ole väkivaltainen, mutta sekavuudessaan ja epätoivoisessa ahdistuksessaan pelottava lapselle, ja ahdistava minulle, kun kotonaan täytyi varoa jatkuvasti sanojaan.

Erosta ollaan sovittu, ja se on suistanut mieheni itsemurhayritykseen. En tiedä miten tulisin itseni kanssa toimeen. Soimaan itseäni siitä että suistan rakastamani miehen itsemurhan partaalle jättämällä hänet kun hän sairastuu. Millainen ihminen oikein olen? Ihminen joka on pakon edessä..

Mutta en voi parantaa hänen sairauttaan, tiedän sen.. kunpa vaan pääsisi tästä syyllisyydestä eroon. 

Ap, olet aivan oikealla linjalla. Sinun on jaksettava olla tasapainoinen kahden vanhemman edestä ja sinulla on vastuu lapsesi hyvinvoinnista. Sinä et ole vastuussa aikuisen miehen elämästä. Tämä kuulostaa kylmältä, mutta joskus elämässä on vain priorisoitava ja tehtävä kipeitäkin ratkaisuja. Sinunba ottaisin mahdollisimman nopeasti eron.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 10:43"]

Vaikka rakastin niin rakastin jotain muuta kuin sitä oikeaa sairasta ihmistä, rakastin sitä mikä aluksi oli ollut, vaikka silloin jo depression oireita oli jos olisi osannut katsoa. 

[/quote]

Tämä osuu aika lähelle omia ajatuksia. Rakastan sitä miestä joka hän oli alussa. Ja itsekin näin jälkikäteen tunnistan kyllä oireet. Silloin aluksi jopa pidin niistä. Niin kauhealta kuin se nyt tuntuukin, niin aluksi jopa vitsailin että onpa hauskaa olla välillä suhteessa jossa MINÄ olen se normaali osapuoli.. nyt jälkikäteen se tuntuu aika kammottavalta.

ap

(myös edellinen oli ap)

Ajattele lastasi. Miehesi on aikuinen, mt-hoidon parissa jo jne, mutta lapsellesi olet koko maailma. Tämä nyt on vaan pakko tehdä. Et ole miehesi hoitaja, et voi olla vastuussa hänestä vaan lapsestasi.

Siis 16 oli ap, ei 17.

Ap, olen kanssasi melko samanlaisessa tilanteessa. Olemme olleet yhdessä yli 10 v. ja meillä on erityislapsi. Mies oli juuri pari kuukautta pakkohoidossa ja itse olen vieläkin sairaslomalla tapahtumien johdosta. Nyt vaikuttaa elämäntilanne jo hiukan valoisammalta. Itse asiassa asiat olisivat suht mallillaan, jos mies hyväksyisi sairautensa ja huolehtisi itse lääkityksestään. Tällä hetkellä minä toimin "äitinä" ja lyön pillerit kouraan ja vahdin, että ne otetaan, huolehdin siitä, että ukko käy vastaanotolla ja labrassa. Jos eroaisimme, lääkkeet jäisivät ottamatta ja jossain vaiheessa herra sekoaisi uudestaan ja silloin olisi helvetti irti.

Olisitko kiinnostunut vaihtelemaan ajatuksia sähköpostitse?