Missä asiassa tajusit olleesi väärässä, kun sait lapsen?

Jotenkin sitä ajatteli, että siinähän ne varmaan sitten kivasti kasvaa ja kehittyy vähän niin kuin itsestään. Puuhastellaan kivoja pikku juttuja ja ollaan iloisia. Ja sitten sieltä tulikin pari pientä anarkistia, joilla on ihan omat vaatimuksensa ja ominaisuutensa. Ehkä se tunteiden heitteleminen laidasta laitaan oli yllätys, välillä naurattaa ja pakahtuu siihen rakkauteen ja sitten välillä ei_vaan_jaksais_sitä_soheltamista. Ja siis kaksi poikaa.

[quote author="Vierailija" time="14.11.2013 klo 13:25"]Olin väärässä, kun luulin että äidit kaipaavat äitiydestä tietoja tai neuvoja lapsettomilta. Nyt kun olen äiti, tiedän että äitejä neuvotaan, opastetaan niin paljon, ettei neuvoja tai muita tietoiskuja jaksaisi kuunnella yhtään.

[/quote] olin aina se viisas lapseton ystävä, joka tekisi kaiken paremmin jos olisi äiti. Hävettävää käytöstä!:D

Vasta kolmas lapsi jysäytti minut maanpinnalle seuraavissa asioissa

-kaksi ensimmäistä söivät aina hyvin ja ennakkoluulottomasti kaikkea, ajattelin että nirsojen lasten vanhemmat eivät vain ole jaksaneet tarjota monipuolisesti kaikkea. Väärin! kolmas lapsi olikin nirso ja vähäruokainen

-kaksi ensimmäistä pukivat mukisematta vaatteet jotka valitsin koulu ikään asti tämä kolmas olikin erittäin kriittinen..

Tulin 18v iässä äidiksi. Nuoruudestakohan johtui kun en ollut tajunnut tehdä toimintasuunnitelmaa. Minua ei yllättänyt mikään. Pariin vuoteen en nukkunut yhtään yötä mutten osannut sitä ihmetellä.

Sen olin päättänyt, että olen läsnäoleva, rakastava ja välittävä äiti. Nyt esikoinen on 27v ja olemme mitä parhaimmat kaverit.

Ajattelin, että jos lapselle tarjotaan pienestä pitäen monipuolisesti kaikkia uusia makuja, erilaisia vihanneksia yms, niin se oppii syömään eikä nirsoile.

Ihan samoja ajatuksia kuin edellisillä, mutta sitten vielä se, että kun oli yhden lapsen saanut ja ajatteli, että toisen kanssa rumba on samanlaista, niin mitä vielä. Ne on vielä yksilöitäkin omine tarpeineen.

Mutta olen jo senverran vanhojen lapsien äiti, että kun tajusin jääneeni pikakauppareissulla mieheni kanssa kahvittelemaan, ymmärsin, että lapset kasvaa todella nopeasti. Nuorin kotiin jäänyt oli 7v, ja hänellä oli kotona 11-vuotias sisko. Emme siis mitään ihan pikkaraisia kotiin jättäneet.

Mä kuvittelin,  että kasvatus on sitä että minä päätän, millaisia lapsistani kasvaa. Vasta kun vauvat alkoivat kasvaa isommiksi, tajusin, että ei sittenkään, vaan mun täytyykin tarkkailla lapsiani, oppia tuntemaan heidät, kannustaa, tukea, auttaa heitä suuntaamaan siihen suuntaan mihin heidän potentiaalinsa heitä ohjaa.

[quote author="Vierailija" time="14.11.2013 klo 13:30"]Tulin 18v iässä äidiksi. Nuoruudestakohan johtui kun en ollut tajunnut tehdä toimintasuunnitelmaa. Minua ei yllättänyt mikään. Pariin vuoteen en nukkunut yhtään yötä mutten osannut sitä ihmetellä.

Sen olin päättänyt, että olen läsnäoleva, rakastava ja välittävä äiti. Nyt esikoinen on 27v ja olemme mitä parhaimmat kaverit.

[/quote]nykyään tiedostavat vanhemmat vaativat itseltään liikaa ja tietävät "liikaa". Saattaa olla juuri noin, että sinulla meni kaikki hyvin, koska et odottanut mitään vaan toimit tilanteen vastimalla tavalla.

Itse olen myös kuullut lapsettomilta neuvoja, sanotaan, että varsinkin lapseton ammattikasvattaja voi olla varsin rasittava seuralainen. Sellainen ei osaa erotella vanhemmuutta ja ammattia (johon itse suhtautuu intohimolla), toisistaan vaan luulee, että äiti voi puhua äitiydestä tieteen näkökulmasta.

Ap

Ihmettelin aina, miten jotkut kaverini antoivat lapsilleen välillä todella negatiivista palautetta ja päätin olla oman lapseni kanssa pelkästään positiivinen keskustelija, joka ei ääntään korota. Buaahaaahaaaah !!!!! Lisäksi MINUN lapseni olisivat tietenkin niin hyväkäytöksisiä julksilla paikoilla/ravintoloissa/lentokoneessa, etteivät herättäisi pahennusta. Buahahahaaaaah!!!! Mahdoin olla aikoinani megaärsyttävä lapseton sinkku "asiantuntevine" kasvatusneuvoineni. Ihme, että on yhä nuo minua ennen lapsensa saaneet ystävät ystävinä.

nimim. Uhmaikäisten kaksostyttöjen äiti

Luulin, että vauva nukkuu suurimman osan ajasta ja pysyy nätisti paikallaan ainakin ensimmäisen vuoden. Todellisuudessahan se aika kun ryömitään/kontataan/taaperretaan eteenpäin ilman järjen hiventä on kauhean rankkaa aikaa, hetkeksikään ei voi kääntää katsetta naperosta. Ei siinä paljon ehtinyt kotona muuta tehdä kuin juosta perässä ja torjua katastrofeja. 

Ajattelin, että vauvan voi hyvin jättää oleilemaan lattialle, sitteriin, yms. eikä sen joka äännähdykseen tarvi reagoida. Ehkä olinkin oikeassa, mutta käytännössä minusta tuli se äiti, joka uuvutti itsensä pitämällä pikkuvauvaa jatkuvasti sylissä, vessaankin otin mukaan ja vauvan nukkuessa lojuin itse siinä vieressä lukien tms.

Kuvittelin saavani töitä yhtä helposti kuin ennenkin. Nyt on äippäloma lopuillaan eikä töistä tietoa.... Tämä työnhaku on nyt jotenki tosi nihkeää hommaa.

Että äitiäni oikeasti kiinnostavat lapsenlapset, kun tämä haikaili niiden perään vuosia. Eipä ole kiinnostanut.

[quote author="Vierailija" time="14.11.2013 klo 13:26"]

Jotenkin sitä ajatteli, että siinähän ne varmaan sitten kivasti kasvaa ja kehittyy vähän niin kuin itsestään. Puuhastellaan kivoja pikku juttuja ja ollaan iloisia. Ja sitten sieltä tulikin pari pientä anarkistia, joilla on ihan omat vaatimuksensa ja ominaisuutensa. Ehkä se tunteiden heitteleminen laidasta laitaan oli yllätys, välillä naurattaa ja pakahtuu siihen rakkauteen ja sitten välillä ei_vaan_jaksais_sitä_soheltamista. Ja siis kaksi poikaa.

[/quote]

Olis voinut olla mun kirjoittama :)

[quote author="Vierailija" time="14.11.2013 klo 15:19"]

Että äitiäni oikeasti kiinnostavat lapsenlapset, kun tämä haikaili niiden perään vuosia. Eipä ole kiinnostanut.

[/quote]

Sama täällä. Sukulaisille kyllä jaksaa mainostaa lapsista mutta kertaakaan ei ole vaivautunut edes lapsia hoitamaan. Samoin appivanhempien puolelta, niin kovasti välitetään isoon ääneen mutta todellisuus on toista..isovanhemmat on ollu iso pettymys..

Ihmettelin mikseivät kaikki pue lapsiaan aina niihin kaupan söpöimpiin pikkuaikuis-vaatteisiin ja viimeisen päälle suunnitellusti kuin pikkunukkeja. Katselin vuodesta toiseen niitä epäkäytännöllisimpiä ja monimutkaisimpia pikkuvaatteita ja olin varma, että minä ainakin puen oman vauvani ja lapseni aina sellaisiin, enkä mihinkään haalareihin, kauhtuneisiin trikooasuihin ja toisiinsa sopimattomiin väreihin.

Ajatukset nyt: Hatun nosto niille, jotka jaksavat oikeasti edes joskus panostaa. Mä en jaksa rimpuilla napitettavien ja silitettävien kauluspaitojen, nauhallisten lakeerikenkien, päärusettien, kiltti-hameiden ja kemiallisen pesun vaativien takkien jne kanssa :D

Ajattelin, että lapsista tulisi asioissa vastaantulevia ja myötäsukaisia kun vain vanhemmat eivät ärhentele heille. Vaikka olen ollut pitkäpinnainen ja mies samoin, lapset tekevät 80% ajasta asiat päinvastoin kuin sitä toivoisi. 

Eli olit kiltti tai huusit, suunnilleen sama lopputulos.

Itse en ollut koskaan "haaveillut" äitiydestä. Jotenkin oletin etten saisi edes lapsia.

Paheksuin tupakoitsevia äitejä. Se oli helppoa mutta kun sitten itse raskaana ollessa ekaa kertaa yritin teki mieli vetää itseään turpaan. Koska en pystynytkään tuosta noin vain. Kappas kummaa olin ihan sama paska housu enkä "aikustunutkaan" sillä silmän räpäyksellä kun tuli positiivinen viiva.

Se oli yhtä taistelua tuon kääryleen kanssa sain kuitenkin vähennettyä paljon ja osan ajasta olin ilman kokonaan mutta hetkeäkään en unohtanut sitä ihanaa savua :(

Tuo isoin typeryyteni osoitus mutta paljon muitakin löytyy. Haluaisinkin itseni kaltaisten "viisastelijoiden" tulevan laittomiksi. 

Jännä että usein lapsettomilta tulevat ne voimaikkaimmat mielipiteet..

Meillä on suvussa eräs kasvatusalan ammattilainen joak jaksaa tästä muistuttaa koko ajan. Sekä meidän lapset että lapsien serkut ovat jatkuvassa syynissä kun tämä "ammattilainen" mittailee heitä ihan häikäilemättömästi. Kehitysviive siellä ja toinen täällä. Kaikki persoonallisuus lapsissa tuntuu olevan heti joku vamma.

Tajusin, että en ole "rento" äiti toisin kuin luulin.

Tämän ketjun voisi tulostaa ja laittaa neuvoloihin odottaville luettavaksi...

Itsellä ei ollut paljoakaan ennakkoluuloja, kiitos äidilleni joka avoimesti kertoili mitä kaikkea ongelmia hänellä oli meidän kanssa kun olimme pieniä. Ja kertoili kuinka erilaisia me olimme ja joka lapsen kohdalla piti aloittaa lähes yhtä tyhjästä kun olimme (ja olemme yhä) niin erilaisia luonteeltamme. Lisäksi vielä oma erityistarpeeni joka vaati oman huomionsa (luultavasti tämäkin on opettanut minua ettei kaikki mene niin kuin "yleensä" tai "halutulla tavalla"). 

Joten oman lapseni kanssa olen mennyt pitkälti mutulla, kuunnellut neuvoja ja kokeillut mikä sattuisi toimimaan parhaiten, tai vähiten huonosti edes :D Välillä meinaa usko loppua kesken että lapsi oppisi jotain mutta kohta huomaankin että onkin jo uusi haaste edessä kun edellinen on "voitettu". 

Toivottavasti muistan mainita omalle lapselleni jos hän joskus aikuisena alkaa lapsettomana viisastelemaan muille lasten kasvatuksesta mitä kaikkea taistelimme hänen kanssaan ja mitä mummi meidän kanssa.