Miksi et sopisi psykologiksi?

Ei vain jaksa toisten asiat kiinnostaa, enkä keksisi mitään muuta sanottavaa niille potilaille kuin "aha".

Kuuntelen paljon, on vaan niin hektistä oma arki etten voi joka ilta pitää puhelinvastaanottoa

konsulttina tms. Olen ollut monissa työpaikoissa mm. nuorten ja lasten kanssa. Nyt sain viran, mutta tähtäimessä on konsultointityöt.

se on minulle liian raskasta.

Luultavasti sanoisin asiat liian suoraan (tosin kaipa sitäkin voisi opetella).



Lisäksi minua harmittaisi, jos esim. näkisi, että vanhemmat omalla käytöksellään aiheuttavat lapselle ongelmia, mutta eivät suostuisi hakemaan itselleen apua. Luultavasti se turhauttaisi, että edes pienten lapsien vanhempia ei saa määrättyä pakkohoitoon.

En jaksaisi olla empaattinen joka murheesta.

tarttuisin kaikkiin asiakkaan ongelmiin ja kiusaisin häntä niistä ja rääkkäisin itkuun asti ja nauraisin paskaisesti päälle. Niin teen äidilleni jota inhoan

En jaksaisi olla empaattinen joka murheesta.

tai oikeastaan, että mitä niiden pään sisällä tapahtuu.

Omissa asioissa on ihan tarpeeksi

mutta en keksi muuta syytä, miksi en sopisi psykologiksi. Olen itse asiassa miettinyt sitä usein. Psykologihan voi tehdä muutakin kuin olla terapeuttina (mihin on oma koulutuksensa).

Sanoisin päin naamaa jollekin kriisissä rypevälle että "haista paska, minä olen elänyt läpi helvetin ja menettänyt läheiseni, mutta sinä se vaan itket keksittyä masennustasi joka on tullut siitä kun jäi saunakalja viimeksi ostamatta".

mitään ongelmaa "liian pienenä", etteikö siitä kannattaisi puhua...