Lue keskustelun säännöt.
Pariterapeutti avasi parisuhdetta ja perheemme tilaa mielenkiintoisesti
11.11.2013 |
Käyn yksin pariterapiassa (mies ei suostu mukaan) ja terapeutti avannut todella hyvin tilannettamme: mies velloo lapsuuden traumoissa ja hylätyksi tulemisen kokemuksessa, suhtautuu minuun kuin isänsä suhtautui äitiin. Ja tavallaan näkee minut äitinään, puhuukin minulle siinä muodossa. Apuna voisi olla, että antaisin hyväksynnän kokemuksen, jota vajaaksi mies on läpi elämän jäänyt. Pariterapeuttikin totesi samaa mitä minä miettinyt, että mikäli jättäisin miehen ja eroaisimme, ei tiedä miten meidän lapsiamme kohtelisi tapaamisissa kun tullut taas hylätyksi ja loukatuksi eikä tavallaan osaa olla aikuinen perheessä. Että mun olisi hyvä antaa kannustusta, ymmärrystä ja tukea miehelleni, nimen omaan että joku hänet hyväksyy: sitä kautta elämä voisi lähteä rullaamaan parempaan.
Kellään, jolla kokemuksia vastaavantyyppisestä tilanteesta? Itse koen erittäin epämotivioitaksi kehua ja ihailla miestäni, joka kohtelee minua huonosti. Mutta erittäin hyvin olen sisällä terapeutin puheissa ja samaa mieltä sinänsä. Että tämä tie kannattaisi ainakin yrittää ja katsoa. Vaan miten motivoitua? Vaikka teen mitä perheen eteen, en saa mieheltä itse ihailua, sitä miehen vaimolle antamaa lämpöä ja huomiota, koska olenhan tämän perheen äiti vaan..
Sekava viesti, mutta jos joku sai kiinni niin mielelläni kuulisin näkemyksiä ja kokemuksia. On todella epävarma olo mieheni kanssa, kun huomaan miten rikkinäinen ihminen hän on.
Kommentit (62)
En ole missään terapioissa tajunnut käydä.
Mutta miehellä on ollut rankka lapsuus ja suhteemme alku oli todella vaikea. Tein paljon töitä sen eteen, että sain miehen avautumaan. Välillä liittomme oli tosi raskas ja mietin lähtöäkin.
Onneksi päätin tukea myös vastoinkäymisissä, kuten avioliittolupaksessa kysytään.
Nyt elämämme on harmoonista ja tuemme toinen toisiamme ja elämä on todella hyvää. Joku päivä toinen on heikko ja toisena taas toinen.
Helppoa elämää en ole odottanutkaan, mutta olen silti saanut vastikkeeksi todella paljon, kun olen ollut valmis tekemään töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ottaa huomioon, että kyseessä on vain yhden parisuhdeterapeutin mielipide, ei mikään absoluuttinen totuus ja neuvot joita ap:n pitäisi noudattaa. Ja on tosiaan jännää, että ap menee YKSIN parisuhdeterapiaan jossa terapeutti sitten arvioi tätä poissaolevaa osapuolta ja tekee toimintasuunnitelmia tapaamatta ko. ihmistä kertaakaan. Kuulostaa aika puoskaroinnilta.
No, sinänsä parisuhde on kahden kauppa. Jos sinä vain olet motivoitunut ja käyt yksin terapiassa niin ei kamalan hyvältä kuulosta. Mutta jos olet itse tyytyväinen niin mikäs siinä.
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 17:31"]
Kannattaa ottaa huomioon, että kyseessä on vain yhden parisuhdeterapeutin mielipide, ei mikään absoluuttinen totuus ja neuvot joita ap:n pitäisi noudattaa. Ja on tosiaan jännää, että ap menee YKSIN parisuhdeterapiaan jossa terapeutti sitten arvioi tätä poissaolevaa osapuolta ja tekee toimintasuunnitelmia tapaamatta ko. ihmistä kertaakaan. Kuulostaa aika puoskaroinnilta.
[/quote]
Samaa mieltä.
Tekeekö mies ITSE mitään työstääkseen omia traumojaan? Siis käykö itse yksityisterapiassa vai vellooko vaan passiivisesti traumoissaan päivästä toiseen? Jos mies ei itse mitenkään rakentavasti työstä OMIA traumojaan, niin minun mielestä on aika naurettavaa keneltäkään vaatia, että ap jotenkin koittaisi "korjata" miehen.
Kyllä se muutoksen halu ja omien traumojen käsittely lähtee ihan henkilöstä itsestään, eikä niin, että velloo traumoissaan maailman tappiin ja parisuhteen toinen osapuoli ravaa yksinään ties missä PARIterapioissa yrityksenään korjata tämä toinen joka ei edes vaivaudu PARIterapiaan paikalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ps. Tiedän mistä puhun, olen ihan itse saanut omat vaikeat lapsuudentraumani käsitellä ja sen helvetin läpikäydä. Ei kukaan ole minun puolestani sitä retkeä tehnyt, psykologi oli kyllä apuna mutta ei hänkään voinut puolestani tehdä sitä työstämistä.
#26
Kiitos kommenteista, monenlaisia ja ajatuksia herätti. Tunnen minäkin syvää kiukkua, pettymystä, epämotivaatiota että käyn yksin pariterapiassa mietin ja kärsin toisen traumojen takia, kun toinen kiukkuilee ja velloo passiivisuudessa eikä ole valmis työstämään mitään. Toisaalta, tiedän että olen nalkuttanut ja ollut epäoikeudenmukainen, mies on tehnytkin paljon perheessämme enkä ole antanut kiitosta ja kehuja niistä. Koen, että mun tehtävä nyt osani ja yritettävä, vaikka sen puoli-vuotta vuosi ja sitten tiedän, auttoiko mikään. Koen, että itse jätän leikin kesken/luovutan tekemättä osaani, mikäli en tätä tietä nyt yritä. Että kannattaisi, itseni ja lasten takia, ja jos tilanne jatkuu niin sitten parempi erota. Mutta monenlaisia ajatuksia tässä tosiaan tulee arjessa koko ajan. Mutta esim. tänään pitkästä aikaa mies halaili ja suukotteli minua, en muista milloin olisi. Jo se, että olin iloinen ja huomioiva, kyselin työpäivästä ja puhuin humoristisesti jostakin niin mies huomioi minua noin. Tuntui ihmeelliseltä. Toki oli vaan tämä yksi ilta, tiedä huomisesta, mutta silti. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista, monenlaisia ja ajatuksia herätti. Tunnen minäkin syvää kiukkua, pettymystä, epämotivaatiota että käyn yksin pariterapiassa mietin ja kärsin toisen traumojen takia, kun toinen kiukkuilee ja velloo passiivisuudessa eikä ole valmis työstämään mitään. Toisaalta, tiedän että olen nalkuttanut ja ollut epäoikeudenmukainen, mies on tehnytkin paljon perheessämme enkä ole antanut kiitosta ja kehuja niistä. Koen, että mun tehtävä nyt osani ja yritettävä, vaikka sen puoli-vuotta vuosi ja sitten tiedän, auttoiko mikään. Koen, että itse jätän leikin kesken/luovutan tekemättä osaani, mikäli en tätä tietä nyt yritä. Että kannattaisi, itseni ja lasten takia, ja jos tilanne jatkuu niin sitten parempi erota. Mutta monenlaisia ajatuksia tässä tosiaan tulee arjessa koko ajan. Mutta esim. tänään pitkästä aikaa mies halaili ja suukotteli minua, en muista milloin olisi. Jo se, että olin iloinen ja huomioiva, kyselin työpäivästä ja puhuin humoristisesti jostakin niin mies huomioi minua noin. Tuntui ihmeelliseltä. Toki oli vaan tämä yksi ilta, tiedä huomisesta, mutta silti. ap
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 21:47"]
Kiitos kommenteista, monenlaisia ja ajatuksia herätti. Tunnen minäkin syvää kiukkua, pettymystä, epämotivaatiota että käyn yksin pariterapiassa mietin ja kärsin toisen traumojen takia, kun toinen kiukkuilee ja velloo passiivisuudessa eikä ole valmis työstämään mitään.
[/quote]
Jos mies ei ole valmis itse työstämään omia traumojaan ja velloo passiivisesti niiden kanssa päivästä toiseen, niin ei hän tuosta mitenkään "parane"/pääse sinuiksi traumojensa/menneisyytensä kanssa. Ei, vaikka ap kävisikin yksin pariterapiassa koko loppuikänsä tai seisoisi päällään. Hyvä, että ap haluaa tukea ja auttaa, mutta se ei pelkästään riitä. Kovin moneksi vuodeksi ei tuohon kannata jäädä katselemaan jollei mies ihan itse ryhdistäydy ja ala itse käsittelemään traumojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, ei pääse yli traumoistaan mutta ehkä oleellista perheemme kannalta nyt katsoa miten muuten tässä isänä ja puolisona käyttäytyy. Jos toimii suht tasapainoisesti, ei ailahtele ja äksyile meidän edessä, osallistuu ja kykenee huomioimaan lapsia ja minua niin miten syvälle hänen traumoihinsa ja niiden käsittelyyn minun kannattaa mennä? Vai jätänkö tavallaan miehen kontolle, murheeksi, käsittelee tai ei, mutta että keskityn miettimään tätä hetkeä nyt perheenä ja arkeamme? Että jos mies on kohtuutasapainoisena siinä (ei huuda, kiroa, hauku minua) niin riittääkö se sitten? Siinä kuitenkin menee rajani. Mietin, miten vahvasti mies käyttäytynyt proaktiivisesti eli minun nalkuttamiseni jne. arvostukseni puute häntä kohtaan vaikuttanut siihen hänen olemukseensa. Tuskin hänestä ihannekumppania, sielunkumppaniani, syvällistä pohtivaa keskustelijaa koskaan saa, mutta kun hän on jo tässä puolisoni ja lasten isä niin olisiko tilanteessa tyytyminen vähempään? Näitä minä kelaan. ap
Minulla on kokemusta vastaavasta tilanteesta. Meillä mies sentään suostui pariterapiaan. Mutta hänen lapsuudenkokemuksien käsittely olisi vaatinyt yksilöterapiaa, siihen hän ei suostunut. Pariterapiasta ei oikein ollut apua koska mies ei ollut omia traumojaan käsitellyt. Minä jaksoin kaikkeni yrittää lähes 10 vuoden ajan; mies yritti muutamia kertoja tulla vastaan, nämä yritykset kestivät parisen viikkoa (ei siis tänäkään aikana mennyt yksilöterapiaan) ja miehellä ei itsellään tainnnut olla keinoja asioiden käsittelyyn; olisi ehdottomasti tarvinnut ulkopuolisen apua.
Tuo aika oli minulle kamalan raskasta. En vain osannut luovuttaa kun olin tolle tielle lähtenyt. Lopulta oli pakko että lapsilla oli edes yksi vanhempi joka pystyi heistä huolehtimaan. Eli erosimme. Jälkikäteen ajateltuna "tuhlasin" elämästäni vuosi kausia koska pyrin auttamaan miestä. Toki jos lopputulos olisi ollut onnistunut se ei tuntuisi tuhlaukselta. Mutta jos mies ei itse halua ongelmiaan käsitellä niin tilanteenne ei tule paranemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vastaava mies, mutta mies onneksi suostui terapiaan (uhkasin erolla ja hankin jo uuden asunnonkin.
Minä olen kerran käynyt siellä kertomassa mikä on mun kantani. Se oli ihan yhteneväinen terapeutinkin mielestä, eli että meidän ongelmat (teidän kaltaisia) ovat hyvin pitkälti miehen käsittelyä vaativan todella onnettoman lapsuuden traumoja. Terapeutti sanoi, että sitten kun mies on saanut yksilöterapiassa asiansa johonkin määrään, voidaan katsoa oliko meillä muita ongelmia.
Meillä on myös lapsia. Ollaan oltu naimisissa 12 vuotta ja viime keväänä mies aloitti terapian.
Tsemppiä.
Ihanaa että teillä miehet lähtevät terapiaan ja tietysti samalla tuntuu tosi kurjalta ja huolestuttavaakin, kun oma mies on tosiaan niin alhaalla ettei suostu..
Vast. 32 ja muutkin tilanteen tunnistavat: millainen mies arjessa oli? Vanhempana, puolisona? Kasvattiko lapsia, osallistuiko edes miten muuten, tekikö kotitöitä, oliko keskusteleva ja millaisia keskustelut olivat - mitä muuta tulee mieleen ja mitkä olivat ne pahimmat ristiriitatilanteet tai ongelmat? Voisin vähän peilata tähän omaan tilanteeseen.
Miten sitten erotessanne ja sen jälkeen, miten mies suhtautui, miten nyt hänen ja lasten väliset asiat hoituvat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, minkä ikäiset lapset teillä? Entä tunnistaako mies itse omat ongelmansa, puhuuko niistä? Auttaisiko häntä jos ostaisit hänelle jonkun terapiakirjan, se voisi herätellä häntä puhumaan ongelmistaan.
Lapset leikki-ikäisiä. Mies hoitaa, hellii ja leikittää, mutta sellainen kasvatusvastuu ja vetovastuu minulla. Jos mies väsynyt tai kiukkuinen, niin herkästi se aikuisuus jollain tapaa unohtuu ja minusta tuntuu kuin olisi uhmakas teini. Mutta tuo aika korostetusta nyt ilmaistuna, pääasiassa on toisenlainen.
Olen hyviä nettijulkaisuja tai lehdistä artikkeleja laittanut hänelle, saattaa työntää pois ettei nyt kiinnosta lukea tai jos lukee niin ei kommentoi mitään. Tuntuu, ettei haluakaan ylöspäin tilanteestaan. On helpompi olla passiivinen ja syyttää "maailmaa" kuin miettiä itseä. Toisaalta äksyilystä lapsille sitten sanoo myöhemmin, että joo ei saakaan, ja selvästi yrittää olla toisenlainen sen jälkeen, eli kyllä jotenkin katuu ja miettii.
Eipäs nyt sekoiteta yksilöiden ongelmia ja parisuhteen haasteita, yksilöterapiaa ja pariterapiaa. Vaikka ap:n mies ei koskaan käsittelisi yksilötason ongelmiaan ja "paranisi", parisuhde on erillinen asia ja voi silti parantua. Eihän se mies nyt sentään yksinään koko parisuhteen tilaa sanele. Kyseessä on suhde, joka muuttuu aina heti, kun joku sen osasista muuttuu.
Jos mies on tehnyt paljon asioita kerran perheen eteen etkä ole siitä kiittänyt, voisiko niistä kiittäminen olla yksi askel kohti parempaa? Aito kiittäminen voi olla hyvinkin lähteä purkamaan tilannetta ja miehen henkistä tilannetta paremmaksi. Ei se kaikkea paranna, mutta voi olla alku. Ketäpä meistä ei korjaa edes vähän se, että saa tunnustusta siitä että on tärkeä ja on sitä kautta hyväksytty ja arvostettu.
Meillä toisin päin, eli vaimo juuri tuollainen kuten miehesi. Aika pian niitä tuloksia kyllä tulee, mutta sellaisen puolitoista vuotta sinulla on tuota tietä kuljettavana oman kokemukseni mukaan. Siis että voi sanoa että pääsee siihen pisteeseen ettei tarvitse tehdä kovasti töitä, kaikki menee itsekseen ja voit nauttia työsi tuloksista. Voimia kovasti siihen, se kyllä palkitsee monin verroin sekä itsesti, lastesi että miehesi kannalta. Mutta muista kuitenkin ettet saa missään nimessä ajatella olevasi marttyyri sitten kun olet saanut työsi tehtyä. Se ei ole pelkästään sinun ansiotasi, vaikka ymmärrän toki että sinusta tuntuu että kannattelet suhdettanne yksin. Tein itse sen virheen ja sitten vuosia myöhemmin uuden kriisin myötä siitä oli haittaa. Eli sitten jossain vaiheessa myös rohkeasti esiin omia tarpeitasi, vaikka se olisikin kuinka vaikeaa. Mutta pyydä ja toivo niitä, älä vaadi ja määrää.
Meillä vähän tuollainen tilanne. Tai niin että molemmilla työstämättömiä asioita, mutta mies ei halua omaan terapiaan. Pariterapiassa ainakin välillä suostuu käymään. Sanoisin että kannattaa yrittää, juuri esim. 1,5 vuotta, joku sopiva aika. Pakottamalla kukaan ei suostu muuttumaan, eli tee vain oma osuutesi vaikka sitten puhumatta. Kyllä mieskin varmasti tulee vastaan jossain vaiheessa. Ja kukaan ei ole täydellinen, helposti sitä itse kanssa menee kissa-hiiri -leikkiin mukaan eikä näe sitä mitä negatiivista itse suhteeseen tuo. Minulla kanssa todella suuri toive että mies jossain vaiheessa tajuaa itseään hoitaa mutta se ei ole minun käsissäni.
Kannattaa kokeilla, kyllä sen sitten huomaa, jos ei toimi. Loppuelämän mittaisen ratkaisun tekemisessä puoli vuotta tai vuosikin on pieni viivästys. Parisuhteessa ei tarvitse kuin toisen muuttaa käyttäytymistään niin toisenkin käytös yleens muuttuu.
Itse olen saanut apua pariterapeutilta, tosin aivan erityyppiseen ongelmaan. Neuvo oli yksinkertainen ja tavallaan jopa hölmö, mutta toimi. Meillä oli ongelma, että mies liittoutui tyttären kanssa ja hylki minua, olin vain heidän kivojen retkiensä mahdollistaja ja heidän taloudenhoitajansa. Terapeutti neuvoi vähentämään vaatteita kotona. Liikuin viikon bikinien yläosassa, ja ongelma katosi. Mies ilmeisesti ymmärsi jollakin tasolla, mitä eroa on pikkutytöllä ja naisella ja kumpi on hänen elämänkumppaninsa. Emme koskaan puhuneet asiasta keskenämme, mies ja minä. Kerroin vasta vuosen päästä, mitä oli tapahtunut.