Lue keskustelun säännöt.
Pariterapeutti avasi parisuhdetta ja perheemme tilaa mielenkiintoisesti
11.11.2013 |
Käyn yksin pariterapiassa (mies ei suostu mukaan) ja terapeutti avannut todella hyvin tilannettamme: mies velloo lapsuuden traumoissa ja hylätyksi tulemisen kokemuksessa, suhtautuu minuun kuin isänsä suhtautui äitiin. Ja tavallaan näkee minut äitinään, puhuukin minulle siinä muodossa. Apuna voisi olla, että antaisin hyväksynnän kokemuksen, jota vajaaksi mies on läpi elämän jäänyt. Pariterapeuttikin totesi samaa mitä minä miettinyt, että mikäli jättäisin miehen ja eroaisimme, ei tiedä miten meidän lapsiamme kohtelisi tapaamisissa kun tullut taas hylätyksi ja loukatuksi eikä tavallaan osaa olla aikuinen perheessä. Että mun olisi hyvä antaa kannustusta, ymmärrystä ja tukea miehelleni, nimen omaan että joku hänet hyväksyy: sitä kautta elämä voisi lähteä rullaamaan parempaan.
Kellään, jolla kokemuksia vastaavantyyppisestä tilanteesta? Itse koen erittäin epämotivioitaksi kehua ja ihailla miestäni, joka kohtelee minua huonosti. Mutta erittäin hyvin olen sisällä terapeutin puheissa ja samaa mieltä sinänsä. Että tämä tie kannattaisi ainakin yrittää ja katsoa. Vaan miten motivoitua? Vaikka teen mitä perheen eteen, en saa mieheltä itse ihailua, sitä miehen vaimolle antamaa lämpöä ja huomiota, koska olenhan tämän perheen äiti vaan..
Sekava viesti, mutta jos joku sai kiinni niin mielelläni kuulisin näkemyksiä ja kokemuksia. On todella epävarma olo mieheni kanssa, kun huomaan miten rikkinäinen ihminen hän on.
Kommentit (62)
Mä olen pohtinut asiaa paljon tuoltakin kantilta, tottakai mulla on ollut syyni ottaa mieheni - mutta en koe itseäni hoivaajaksi siinä suhteessa, haluan olla hoivaaja lapsille mutta en aikuiselle. Kaipaisin henkisesti vahvaa ja kypsää miestä. Tapasimme harrastusten parissa ja yhteismeininki lähti soljumaan sujuvasti tekemisten kautta. Näen, että siinä oli vahvin syy miksi päädyimme yhteen, hän oli urheilullinen kuten minäkin. Mutta riidoissa oli kyllä hankaluuksia alusta alkaen, epäluottamusta jne. ja olen todellakin paljon miettinyt, miksi jäin suhteeseen hänen kanssaan vaikka epäilykseni ja ahdistukseni oli jo silloin. Jotain omaa epävarmuutta ja takertumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen se, jonka mies on terapiassa, ollut keväästä lähtien.
Mä otin kyllä isäni kaltaisen miehen. Ulkoisesti menestyneen, sisäisesti aivan rikki olevan.
Mies on kertonut kaikki jutut lapsuudestaan mulle. Kaikki miten äitinsä ei pitänyt yhtään huolta, sähköt katkeili, ei ollut ruokaa, vaihtuvia naimisissa olevia miesystäviä, omaa isäänsä ei oo koskaan nähnyt ja siitäkin valehdeltiin...
Anoppi vei kysymättä miehen työllä ansaitut kesätyöpalkat omiin menoihinsa jne. Miehellä on lievä lukihäiriö, ja anoppi kutsui naapureitakin kuulemaan ja naureskelemaan hänen aineitaan ( joista sai mielikuvituksen takia hyviä numeroita mutta lukihäiriön takia niissä oli "hassuja" virheitä). Mies on silti ylioppilas (oikeasti koko sukunsa ainut) ja kouluttautunut.
Lapsena miehelle ei ostettu koskaan mitään tavallistakaan kuten suksia, pyörää, luistimia. Hän ei osaa pyöräillä eikä hiihtää, ja ei mennyt armeijaan sen takia.
Että tämmöinen lapsuus on hänellä takana. Kyllä uskon, että se ottaa koville.
Paras ystävänikin on tällaisesta kodista. Äiti juoppo jolla pikkurikollisia vaihtuvia miesystäviä. Joskus kun lapsi ärsytti, niin hänen krapulainen äitinsä laittoi kaverini nukkumaan takaisin jo aamupalapöydästä. Kun lähti baariin, sulki kaverini komeroon ettei pääse perään tai tee mitään luvatonta.
Jokuhan mussakin on, että olen ottanut näitä ihmisiä lähelleni. Itse olen elänyt ulkoisesti aika keskiluokkaisen perheen elämää, mutta isäni on huonoista oloista.
Mieti mitä saat itse? Kuka pitää sinusta huolta, kehuu sinua jne? Kuinka paljosta olet valmis luopumaan miehesi onnen vuoksi?
jos sulla riittää voimia ja rakkautta niin katso se kortti.
minun mieheni katsoi ja auttoi minut takaisin "elävien kirjoihin", kaksi vuotta siihen meni.
itse en todellakaan tiedä olisinko jaksanut minua. hän onneksi jaksoi. nyt pystyn antamaan hänelle rakkautta takaisin.
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:28"]
jos sulla riittää voimia ja rakkautta niin katso se kortti.
minun mieheni katsoi ja auttoi minut takaisin "elävien kirjoihin", kaksi vuotta siihen meni.
itse en todellakaan tiedä olisinko jaksanut minua. hän onneksi jaksoi. nyt pystyn antamaan hänelle rakkautta takaisin.
[/quote]
Ap:n tapauksessa on se riski, että se on loppuelämän urakka. Jaksaako hän sitä? Vai jaksaako sen aikaa, kun lapset ovat pieniä ja sitten eroaa. Parasta olisi, jos mies menisi terapeutille parantamaan niitä haavojaan. Nyt vaimon pitää uhrata itseään ja olla miehelleen terapeutti. Siinä on loppuunpalamisen riski. Sitten perheessä on kaksi huonosti voivaa aikuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kukaan, todellakin olen väsynyt nyt. Pienten lasten äiti, joka ei saa mistään lämpöä, rakkautta, tukea. Lapsista tietysti, mutta se on eri asia ja pitääkin olla. Mutta en tee tätä mieheni takia, vaan lastemme: isä on lapsille todella tärkeä ja toivoisin, että perheemme voisi olla yhdessä. Ja tuo ajatus, terapeutti sanoi sen minkä itsekin ajatellut: isällä olisi kuitenkin se tapaamisoikeus tai pahimmillaan puolet ajasta lapset isällä, mitä jos hän on kaunainen ja muutenkin tuollainen lapsellinen, niin ei tiedä miten lapsia kohtelisi, mitä puhuisi, riittäisikö kärsivällisyys aina jne. Sen takia olisi parempi minun yrittää, vaikka motivaatiota en tunne nyt muuten yhtään. Mutta se klisee mitä sanotaan, että lasten takia kannattaisi yrittää, kun ei tiedä menisikö kovasti pahempaan erotessa.
Kolmonen, onko antaa käytännön vinkkejä? Miten miehesi jaksoi? Kerro miten toimia?
Kyllä, en tiedä jaksanko itse. Ja auttaako edes. Mutta mitä vaihtoehtoja? Kuten aiemmin kirjoitin. Lapset siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:33"]
En kukaan, todellakin olen väsynyt nyt. Pienten lasten äiti, joka ei saa mistään lämpöä, rakkautta, tukea. Lapsista tietysti, mutta se on eri asia ja pitääkin olla. Mutta en tee tätä mieheni takia, vaan lastemme: isä on lapsille todella tärkeä ja toivoisin, että perheemme voisi olla yhdessä. Ja tuo ajatus, terapeutti sanoi sen minkä itsekin ajatellut: isällä olisi kuitenkin se tapaamisoikeus tai pahimmillaan puolet ajasta lapset isällä, mitä jos hän on kaunainen ja muutenkin tuollainen lapsellinen, niin ei tiedä miten lapsia kohtelisi, mitä puhuisi, riittäisikö kärsivällisyys aina jne. Sen takia olisi parempi minun yrittää, vaikka motivaatiota en tunne nyt muuten yhtään. Mutta se klisee mitä sanotaan, että lasten takia kannattaisi yrittää, kun ei tiedä menisikö kovasti pahempaan erotessa.
[/quote]
Eli sinä toimit suojakilpenä lasten ja isän välillä. Oletko aina kotona?
Siis arvostan äärettömästi terapeutin neuvoja. Kysyn vaan kokemuksia teiltä, jos olette olleet vastaavantyyppisissä tilanteissa. Saisin itselleni voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:33"]
isällä olisi kuitenkin se tapaamisoikeus tai pahimmillaan puolet ajasta lapset isällä
[/quote]
Sinäpä se olet varsinainen epätasa-arvoa kannustava tyranniäiti. Lasten etukaan ei näemmä ole sinun ykkösprioriteettina.
Kuulostaa siltä, että haluat yrittää, mikä on ihanaa, koska siitä käy ilmi että rakastat ja välität. Ajattelin lukiessani, että et varmaan ihan typösen tyhjästä voikaan motivoitua. Sen sijaan jos olet oikein tarkkana, onnistut ehkä huomaamaan jonkun sopivan kohdan, jossa mies tekee jonkun pienen jutun, josta sitten pääset kehumaan tai mitä ikinä se onkin. Tai ehkä jätät sanomatta jostain asiasta, joka menee vähän pieleen, joka ärsyttää sinua mutta on loppujen lopuksi pieni juttu? (En tietenkään tiedä onko sinulla tapana huomautella pienistä jutuista. Minulla on ja yritän koko ajan suitsia itseäni.) Tsemppiä perheellenne! Toivottavasti "joudutte" hyvään kierteeseen tässä asiassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttisi voi olla hyvinkin oikeassa siinä, että miehesi toistaa kotoaan oppimiaan roolimalleja. Isänsä antamaa mallia siitä, miten olla aviomies ja lasten isä, äitinsä malliin hän sovittaa sinua. Ja kun et ole kuten äitinsä, hän kokee sinut vaillinaiseksi.
Mutta minusta on hyvä pysähtyä miettimään sitä, millainen prosessi tuo on sinulle. Kuinka pitkään sinun pitäisi jaksaa tukea ja tsempata miestä, joka ei itse VÄHÄISIMMÄSSÄKÄÄN MÄÄRIN SITOUDU SAMAAN PROJEKTIIN. Ei edes halua tulla terapeutille ja miettiä omia tapojaan olla parisuhteessa!
Kuten nelonen sanoikin, tuo voi olla loppuelämän mittainen urakka. Joka kerta, kun miehesi kokee saavansa kritiikkiä vastaan, hän ottaa etäisyyttä ja kiukustuu, kokee tulleensa henkisesti hylätyksi.
Kyllä tuohon on minusta avainasia se, että mies ITSEKIN tulisi mukaan parisuhdeterapiaan ja alkaisi itse työstää sitä, miksi hän reagoi sinuun kuten reagoi.
Suostuuko hän edes keskustelemaan sinun kanssasi noista asioista, miten hän vastaisi, jos kertoisit terapeutin arveluista?
Minä en sinuna löisi loputtomasti päätäni kiviseinään. Parisuhdeongelmia voi ratkoa ja terapiasta on monesti todella paljon apua - mekin kävimme puolisen vuotta parisuhdeterapiassa ja siitä oli meille apua - MUTTA vain, jos molemmat siihen työhön sitoutuvat ja ovat valmiita katsomaan omia "käyttäytymisluutumiaan" kriittisesti.
En minäkään (11) tarkoita että sinun väkisin pitäisi miehesi hyväksyä. Minusta vain kuulosti siltä, että hänessä on hyvääkin ja pidät MAHDOLLISENA tuota ehdotusta. Myöskään en ole ehdottamassa, että loppuelämäsi pitäisi uhrata ko. projektille. Mutta ehkä esim. vuoden aikana näkisi, alkaako tilanne muuttua johonkin suuntaan? En tiedä miehistä, mutta lapsista kyllä olen nähnyt monesti miten se hyväksymisen kokemus todella muuttaa ihmisen. Miksi ei aikuistakin, jos lapsena on jäänyt hyväksymättä. Minusta todella kannattaa yrittää, lapset ovat jo hyvä syy, mutta itsellesikin voi olla jotain hyvää tulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisit vaikka vaatia mieheltäsi, että hän kehuu sinua yhdestä asiasta joka päivä ja unohtaa ne urputukset.
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:55"]
AP on tyypillinen nainen. Kun miehellä on lapsuudentraumoja ja ongelmia hyväksytyksi tulemisessa, nainen vain valittaa miksi häntä ei kehuta ja miksi hän ei saa ihailua osakseen. Ja sitten suunnitellaan eroa ja että viedään lapsetkin mukana. Sama kuin araknofoobikko upotettaisiin hämähäkkitynnyriin. AP taitaa olla sadisti joka haluaa tuottaa mahdollisimman paljon kipua ja henkistä väkivaltaa miestään kohtaan. Ja sitten vielä haetaan vauva-palstalta hyväksyntää näin ilmiselvän itsekkäälle käytökselle. Ehkä parisuhdeterapeutin sijasta kannattaisi kääntyä psykiatrin puoleen. :D
[/quote]
Olen elänyt pitkään tällaisessa suhteessa, jossa minä naisena annan todella paljon, mutta en saa mieheltä oikein mitään -ja se kuluttaa. Olenkin sanonut miehelleni, että jollei muutosta ala tapahtumaan hänen puoleltaan taitaa edessä olla vähintään eri osoitteisiin muuttaminen. Meillä siis kolme lasta ja miehen syvin ahdinko kestänyt ainakin viisi vuotta.
Meillä ei siis tuollaista selkeää diagnoosia kuin ap:llä, mutta miehellä masennus ja kyllä, toteuttaa nyt aika samanlaista isyyttä kuin oma isänsäkin ilmeisesti aikoinaan, ja ei siis ole koskaan saanut todellista hyväksyntää isältään -vieläkään.
Olen tukenut, antanut tilaa, pitänyt hyvänä, olen aktiivisin aloitteiden tekijä niin seksin kuin muunkin läheisyyden suhteen, jne, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä olla se haluttu ja ihailtu, joka hyväksytään kokonaisuutena... Ei tätä enää kauan jaksa.
Miten ammattitaitoinen terapeutti tekee noita johtopäätöksiä miehestäsi vain kuunneltuaan sinua? Sinä toistat terapeutille miehesi kertomaa ja mahdollisesti itse näkemääsi, mutta et itse kokemaa. Et ollut miehesi lapsuudenkodissa kun hän oli pieni.
Kun mies osoittautuu kerrankin uhriksi, alkaa naiselta kova tilitys jossa hän yrittää luoda itsestään vieläkin suuremman uhrin. Tämä on kuvottavaa taistelua marttyyriydestä.
Suhde edesmenneeseen mieheeni oli minulle korjaava kokemus. Hänen rauhallisuutensa ja rakkautensa auttoi rankan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Ikävä kyllä hän kuoli nuorena. Mutta hänen rakkautensa vaikuttaa minussa edelleen. Siispä suosittelen yrittämään, vaikka se on varmasti vaikeaa, jos ei ole itsekään täydellisen tasapainoinen eikä rakkaus ole intohimoista.
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:12"]
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:55"]
AP on tyypillinen nainen. Kun miehellä on lapsuudentraumoja ja ongelmia hyväksytyksi tulemisessa, nainen vain valittaa miksi häntä ei kehuta ja miksi hän ei saa ihailua osakseen. Ja sitten suunnitellaan eroa ja että viedään lapsetkin mukana. Sama kuin araknofoobikko upotettaisiin hämähäkkitynnyriin. AP taitaa olla sadisti joka haluaa tuottaa mahdollisimman paljon kipua ja henkistä väkivaltaa miestään kohtaan. Ja sitten vielä haetaan vauva-palstalta hyväksyntää näin ilmiselvän itsekkäälle käytökselle. Ehkä parisuhdeterapeutin sijasta kannattaisi kääntyä psykiatrin puoleen. :D
[/quote]
Olen elänyt pitkään tällaisessa suhteessa, jossa minä naisena annan todella paljon, mutta en saa mieheltä oikein mitään -ja se kuluttaa. Olenkin sanonut miehelleni, että jollei muutosta ala tapahtumaan hänen puoleltaan taitaa edessä olla vähintään eri osoitteisiin muuttaminen. Meillä siis kolme lasta ja miehen syvin ahdinko kestänyt ainakin viisi vuotta.
Meillä ei siis tuollaista selkeää diagnoosia kuin ap:llä, mutta miehellä masennus ja kyllä, toteuttaa nyt aika samanlaista isyyttä kuin oma isänsäkin ilmeisesti aikoinaan, ja ei siis ole koskaan saanut todellista hyväksyntää isältään -vieläkään.
Olen tukenut, antanut tilaa, pitänyt hyvänä, olen aktiivisin aloitteiden tekijä niin seksin kuin muunkin läheisyyden suhteen, jne, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä olla se haluttu ja ihailtu, joka hyväksytään kokonaisuutena... Ei tätä enää kauan jaksa.
[/quote]
Jotkut eivät edes halua päästä lapsuudentraumoistaan yli, käyttävät huonoa lapsuuttaan oikeutena itse käyttäytyä huonosti. Ja puoliso tukiessaan antaa sille huonolle käytökselle hyväksynnän. Vähän sama kuin kantaisi alkoholistille viinaa tai selittäisi toisen puolesta niitä viinan takia tehtyjä mokia.
En jaksa lukea koko ketjua läpi, mutta kuka miehesi on sinulle lapsuudestasi? Onhan tossa joku juttu sinullakin. Ja se, että toteat miehesi rikkinäiseksi, kertoo sinustakin jotain: vakka kantensa valitsee. Oletko aikoinaan ottanut hänet mieheksesi pelastaaksesi hänet?