Lue keskustelun säännöt.
Pariterapeutti avasi parisuhdetta ja perheemme tilaa mielenkiintoisesti
11.11.2013 |
Käyn yksin pariterapiassa (mies ei suostu mukaan) ja terapeutti avannut todella hyvin tilannettamme: mies velloo lapsuuden traumoissa ja hylätyksi tulemisen kokemuksessa, suhtautuu minuun kuin isänsä suhtautui äitiin. Ja tavallaan näkee minut äitinään, puhuukin minulle siinä muodossa. Apuna voisi olla, että antaisin hyväksynnän kokemuksen, jota vajaaksi mies on läpi elämän jäänyt. Pariterapeuttikin totesi samaa mitä minä miettinyt, että mikäli jättäisin miehen ja eroaisimme, ei tiedä miten meidän lapsiamme kohtelisi tapaamisissa kun tullut taas hylätyksi ja loukatuksi eikä tavallaan osaa olla aikuinen perheessä. Että mun olisi hyvä antaa kannustusta, ymmärrystä ja tukea miehelleni, nimen omaan että joku hänet hyväksyy: sitä kautta elämä voisi lähteä rullaamaan parempaan.
Kellään, jolla kokemuksia vastaavantyyppisestä tilanteesta? Itse koen erittäin epämotivioitaksi kehua ja ihailla miestäni, joka kohtelee minua huonosti. Mutta erittäin hyvin olen sisällä terapeutin puheissa ja samaa mieltä sinänsä. Että tämä tie kannattaisi ainakin yrittää ja katsoa. Vaan miten motivoitua? Vaikka teen mitä perheen eteen, en saa mieheltä itse ihailua, sitä miehen vaimolle antamaa lämpöä ja huomiota, koska olenhan tämän perheen äiti vaan..
Sekava viesti, mutta jos joku sai kiinni niin mielelläni kuulisin näkemyksiä ja kokemuksia. On todella epävarma olo mieheni kanssa, kun huomaan miten rikkinäinen ihminen hän on.
Kommentit (62)
[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:20"]
Suhde edesmenneeseen mieheeni oli minulle korjaava kokemus. Hänen rauhallisuutensa ja rakkautensa auttoi rankan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Ikävä kyllä hän kuoli nuorena. Mutta hänen rakkautensa vaikuttaa minussa edelleen. Siispä suosittelen yrittämään, vaikka se on varmasti vaikeaa, jos ei ole itsekään täydellisen tasapainoinen eikä rakkaus ole intohimoista.
[/quote]
Otan osaa menetyksen johdosta. Minullakin suhde mieheeni on ollut korjaava kokemus vaikean lapsuuden ja nuoruuden jäljiltä. Ennen kuin tapasin nykyisen mieheni olin pistänyt kaikki poikaystäväni niin kovalle koetukselle, että suhteet päättyivät ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin. Mieheni jostain syystä näki mahdottoman käytökseni läpi "sisimpääni" ja näki minussa jotain sellaista hyvää, mikä sai hänet jaksamaan kanssani melko kammottavan ensimmäisen vuoden. Vuosi riitti. Opin luottamaan siihen, että tämä mies rakastaa minua ja pikkuhiljaa itsekin rakastamaan itseäni. Nyt, 15 vuotta myöhemmin ei yhteiseloamme seuraava voisi mitenkään arvata tai kuvitella, kuinka hankala se alkutaival oli. Rakkaus on kantanut, suhde toimii ja minäkin olen nykyään niin selväpäinen, että vaikka suhteemme joskus päättyisi eroonkin niin pärjäisin myös yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän monet terapiasuuntaukset korostavat sitä, että traumat voivat lieventyä tai parantua nimenomaan intiimissä vuorovaikutussuhteessa, joka on erilainen kuin se traumaattinen suhde. Esim. kognitiivis-analyyttinen terapia ja dialektinen käyttäytymisterapia. Tietenkin tämä onnistuu parisuhteessa tai ystävyyssuhteessa vain, jos traumst eivät ole kovin vakavia.
Mielestäni siis ap:n velvollisuus ei missään nimessä ole "rakastaa miestä terveeksi", ainakaan yli omien voimavarojensa, mutta tarkoitan, että terve, hyvä vuorovaikutussuhde voi oikeasti auttaa hankalan lapsuuden kokenutta ihmistä huomattavasti.