Minkä ikäisen pitäisi osata nukahtaa yksin?

#21/23 jatkaa...

Miksi oletetaan, että se lapsen yksin nukahtaminen sujuu ongelmitta ja nukuttaminen on kauheaa rumbaa? Mun kaverin lapsi (joka siis meni nukkumaan yksin) itki ja hyppäsi pois makuuhuoneesta suunnilleen puolentoista tunnin ajan joka ilta. Tuota jatkui alle 1-vuotiaasta suunnilleen 2,5-vuotiaaksi.

Omat lapseni ovat nukahtaneet itsekseen syntymästään asti. Kuten joku ketjussa kirjoittikin, tuo nukuttaminen on lapselle opetettu tapa, josta voi olla vaikeakin päästä eroon. Uskoisin kuitenkin ap:n tapauksessa kyse olevan "isän ikävästä" lapsi kaipaa isää lähelleen ja siksi käyttäytyy noin.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:07"]

Omat lapseni ovat nukahtaneet itsekseen syntymästään asti. Kuten joku ketjussa kirjoittikin, tuo nukuttaminen on lapselle opetettu tapa, josta voi olla vaikeakin päästä eroon. Uskoisin kuitenkin ap:n tapauksessa kyse olevan "isän ikävästä" lapsi kaipaa isää lähelleen ja siksi käyttäytyy noin.

[/quote]

Mä taas sanoisin, että kyseessä on lapsen ominaisuus. Mun vauva ei nimittäin halunnut nukahtaa itsekseen vastasyntyneenä, hän ei itse asiassa halunnut olla itsekseen lainkaan, vaan alkoi heti itkeä, jos hänet jätettiin valveilla ollessaan yksin.

Joku viisaampi voi toki selittää, missä vaiheessa olemme ehtineet opettaa vauvalle sen, että yksin on paha olla. Musta on hieman erikoista, että toiset tekevät pelkästään omista lapsistaan sen johtopäätöksen, että kaikkien täytyy olla samanlaisia kuin heidän lapsensa.

Ei se nyt niin vakavaa ole, jos nukutusrumba ei koko iltaa vie. Meillä on esikoinen alkanut nukkua itsekseen joskus 3-5 -vuotiaana, nuorempi 3-vuotias tarvii edelleen seuraa. Kaveri nukutti lastaan 7-vuotiaaksi ja olin ihan järkyttynyt. Turhaan olin. Nyt poika on 13, tasapainoinen ja fiksu kaveri. Ja kyllä, nukahtaa ihan itsellään!

Lapset ovat kuitenkin vain hetken pieniä. Mitä se haittaa, jos oma isä on turvana, kun 5 v käy nukkumaan. 5-7 vuoden päästä ei varmasti enää kaipaa nukuttajaa. 

Olen aina vihannut yksin nukahtamista, mutta pakkohan se oli nukahtaa yksin. 

Menin kuitenkin joskus pikkuveljen viereen nukkumaan, koska en vain halunnut olla yksin.

Sinkkuvuodet, kun asuin yksin, olivat tuskaa. Yhden yön-suhteita kertyi jonkin verran, seksi vieraan kanssa oli pieni hinta siitä että sai jonkun vierelleen yöksi.

Parasta avioliitossani on se että en joudu enää yksin nukkumaan, enkä pakota lapsianikaan siihen. Esikoisella on jo oma sänky, mutta viereeni pääsee milloin tahansa. 

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:17"]

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:07"]

Omat lapseni ovat nukahtaneet itsekseen syntymästään asti. Kuten joku ketjussa kirjoittikin, tuo nukuttaminen on lapselle opetettu tapa, josta voi olla vaikeakin päästä eroon. Uskoisin kuitenkin ap:n tapauksessa kyse olevan "isän ikävästä" lapsi kaipaa isää lähelleen ja siksi käyttäytyy noin.

[/quote]

Mä taas sanoisin, että kyseessä on lapsen ominaisuus. Mun vauva ei nimittäin halunnut nukahtaa itsekseen vastasyntyneenä, hän ei itse asiassa halunnut olla itsekseen lainkaan, vaan alkoi heti itkeä, jos hänet jätettiin valveilla ollessaan yksin.

Joku viisaampi voi toki selittää, missä vaiheessa olemme ehtineet opettaa vauvalle sen, että yksin on paha olla. Musta on hieman erikoista, että toiset tekevät pelkästään omista lapsistaan sen johtopäätöksen, että kaikkien täytyy olla samanlaisia kuin heidän lapsensa.

[/quote]

niitä vauvoja on tässä talossa ollut 5. Kapaloituna pikkupesäänsä ovat nukahtaneet sieltä synnäriltä asti. Lapsen "ominaisuus" saattaa olla, tai sitten ei, paljon vaikuttaa myös vanhempien tapa olla lasten kanssa hereilläoloaikana, samoin kuin rutiineissa, rauhallisuus ja totutut tutut rutiinit tuovat turvaa. En kuitenkaan usko, että niin erilaiset luonteenpiirteet omaavat lapseni olisivat kaikki, samalla "ominaisuudella" varustettuja, mitä nukahtamiseen tulee.

Jatkumo jatkuu aikuisuuteen saakka, vanhemmuus ja kasvatus on työtä 24/7. On löydettävä jokaisen pikkupersoonan kanssa se oikea tapa, helpottaa kummasti yhteiseloa niin uhmaikäisen kuin teiniriiviönkin kanssa :)

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:41"]

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:17"]

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:07"]

Omat lapseni ovat nukahtaneet itsekseen syntymästään asti. Kuten joku ketjussa kirjoittikin, tuo nukuttaminen on lapselle opetettu tapa, josta voi olla vaikeakin päästä eroon. Uskoisin kuitenkin ap:n tapauksessa kyse olevan "isän ikävästä" lapsi kaipaa isää lähelleen ja siksi käyttäytyy noin.

[/quote]

Mä taas sanoisin, että kyseessä on lapsen ominaisuus. Mun vauva ei nimittäin halunnut nukahtaa itsekseen vastasyntyneenä, hän ei itse asiassa halunnut olla itsekseen lainkaan, vaan alkoi heti itkeä, jos hänet jätettiin valveilla ollessaan yksin.

Joku viisaampi voi toki selittää, missä vaiheessa olemme ehtineet opettaa vauvalle sen, että yksin on paha olla. Musta on hieman erikoista, että toiset tekevät pelkästään omista lapsistaan sen johtopäätöksen, että kaikkien täytyy olla samanlaisia kuin heidän lapsensa.

[/quote]

niitä vauvoja on tässä talossa ollut 5. Kapaloituna pikkupesäänsä ovat nukahtaneet sieltä synnäriltä asti. Lapsen "ominaisuus" saattaa olla, tai sitten ei, paljon vaikuttaa myös vanhempien tapa olla lasten kanssa hereilläoloaikana, samoin kuin rutiineissa, rauhallisuus ja totutut tutut rutiinit tuovat turvaa. En kuitenkaan usko, että niin erilaiset luonteenpiirteet omaavat lapseni olisivat kaikki, samalla "ominaisuudella" varustettuja, mitä nukahtamiseen tulee.

Jatkumo jatkuu aikuisuuteen saakka, vanhemmuus ja kasvatus on työtä 24/7. On löydettävä jokaisen pikkupersoonan kanssa se oikea tapa, helpottaa kummasti yhteiseloa niin uhmaikäisen kuin teiniriiviönkin kanssa :)

[/quote]

No, minun vauvani ei tykännyt nukahtaa tai olla muutenkaan yksin. Tarkoittaako se mielestäni sitä, että olen huono vanhempi, vai voisiko se mahdollisesti tarkoittaa sitä, että hän ei todella halunnut nukahtaa yksin?

Kuka tässä ketjussa on huonoksi vanhemmaksi ketään väittänyt? Jokainen mukelo on oma persoonansa. Nukkuvatpa sitten yksin tai nukutettuna. Hellyyttä ja huomiota hakevat myös nukkumaan mennessään. Jotkut vanhemmat osaavat taiteilla siten, että se nukkumisrituaali ei sitä vanhempaa tarvitse. Neuvoja, tai vinkkejä ei kuitenkaan haluta vastaanottaa, vaan heti oletetaan arvostelevan omaa vanhemmuutta, miksi?

Mulla on kolme lasta, joista kukaan ei oppinut vauvana nukkumaan yksin. Ensimmäinen ei itse asiassa edes nukkunut öisin alle vuoden iässä. Sen jälkeen hän siirtyi omaan huoneeseen, mutta nukutimme vieressä ollen. Täytyy myöntää, etten ikinä edes miettinyt ettei niin voisi tai saisi tehdä, minusta se tuntui luonnolliselta ja normaalilta. Toinen lapsi syntyi, kun esikoinen oli 3,5-vuotias, ja monesti nukutin esikoista vieressä istuen ja vauvaa samalla kantoliinassa imettäen. Tämä vauva oli helppo kuin mikä, ja monesti esikoisen nukahdettua sain vietyä liinaan nukahtaneen vauvankin nukkumaan. Tämäkin vauva siirtyi omaan huoneeseen, tai siis samaan huoneeseen esikoisen kanssa, noin vuoden iässä, ja edelleen nukutin molemmat vieressä istuen. Kolmannen syntyessä nämä isommat olivat 6,5v ja 3v, ja koska tämä kolmas oli taas sellainen ei öisin nukkuva, vuorottelimme miehen kanssa: toinen nukutti isompia ja toinen hoiti vauvaa. Vasta kun nuorin alkoi n. 7kk iässä jopa nukkua öisin, palasimme iltamenoihin (harrastuksiin ja järjestötehtäviin), jolloin jompikumpi hoiti nukutukset ja toinen oli menoissaan, ei tietenkään joka ilta. Mutta isommillekin selitettiin, että koska äiti/isi on nyt yksin nukuttamassa kaikki lapset, isompien pitää odottaa että vauva nukahtaa, ja sitten voi tulla heitä nukuttamaan. Alkuun he menivät sänkyihinsä odottamaan,  ja tosi monesti nukahtivat odotellessaan. Sovittiin, että sängystä saa tulla pois, jos on joku hätä tai asiaa, ja varsinkin se 3v kävikin viereisessä huoneessa aluksi monesti, ja joskus kun en jaksanut hänen ramppaamistaan tai vauva ei saanut nukahdettua sen takia, otin hänet meidän sänkyymme nukkumaan. Mutta pikkuhiljaa isommat tottuivat siihen, että äiti ja isä on saatavilla, vaikkei vieressä olekaan nukuttamassa. Nykyään vanhin on 8v, keskimmäinen 4,5v ja nuorin 1,5v, ja nukutukset menee näin: nuorin lähtee iltapuuhiin ja nukkumaan 19.00, hänen vieressään ollaan odottamassa että nukahtaa (yleensä viimeistään 19.30). Isommat saavat sillä aikaa puuhailla omiaan, niitä leikkejä, joita eivät voi pienimmän läsnäollessa leikkiä. Kun nuorin nukkuu, isommat korjaavat leikkinsä, ottavat iltapalaa jos siltä tuntuu, menevät iltapesulle ja sitten sänkyyn n. 20.00. Isä lukee monesti iltasadun, minä taas laulan unilaulun. Toivotetaan hyvät yöt, halitaan ja peitellään, ja minä lähden tekemään kotitöitä. Molemmat jäävät nukahtamaan itsekseen, nuorempi kiipeää lähes joka yö joskus aamuyöstä mun viereen nukkumaan, joskus harvoin tulee isompikin (tosin on silloin yleensä kipeä).

En ole tosiaan ikinä nähnyt tarvetta rajoittaa lasteni halua olla lähellä. Jos he haluavat syliin, he pääsevät, tai haluavat nukahtaa äidin vieressä, se järjestetään,  ja jos haluavat tulla äidin viereen yöllä, siihen mahtuu. Monesti ihmiset ihmettelevät, mitä mieltä mieheni on tästä, eikö häntä häiritse se, että olen "niin kiinni lapsissa", ja olen vastannut rehellisesti: en ole edes kysynyt hänen mielipidettään, joten en tiedä sitä. Jos häntä häiritsee, sitten hän vain joutuu elämään sen kanssa, niinkuin aikuinen nyt monesti saattaa joutua elämään mielestään ärsyttävien ja häiritsevien asioiden kanssa. Nämä lapset ovat pieniä vain tämän yhden ja ainoan kerran, tämä on heidän ainoa lapsuutensa, ja juuri tällä ajalla on mielettömän suuri vaikutus heidän tulevaisuuteensa - minkälainen heidän perusluottamuksensa ihmisiin on, minkälaista läheisyyttä ja kosketusta he pitävät normaalina, minkälaiseksi heidän suhtautumisensa maailmaan muodostuu ja niin edelleen. Minulle on todella tärkeää, etten ainakaan tuuppaa lapsiani maailmaan niin, että he ovat koko lapsuutensa kerjänneet huomiota ja syliä, mutta pääasiassa kuulleet, että oota ny, ihan kohta, ei nyt ehi. Toisaalta olen myös huomannut, ettei minun lapsillani ole tarvetta roikkua pitkin päivää puntissani mankumassa syliin tai mitä nyt milloinkin, kuten monesti lasten näkee tekevän. He tulevat ja kiipeävät syliin, jos olen istumassa, ja jos seison, he tulevat eteeni kädet ojossa, jolloin nostan heidät syliin. Siinä he ovat hetken ja lähtevät sitten takaisin omiin puuhiinsa. Näin ollen mieheni saa myös halinsa ja muun läheisyytensä nauttia suht rauhassa, ei lapsilla ole ollut tarvetta änkeä syliin jo pelkästään siksi että näkevät äidin ja isin halailevan. 

Ap:n kysymykseen mun vastaus siis on, ettei minkään ikäisen tarvitse osata nukahtaa tai nukkua yksin. Monta kertaa aikuistenkin kuulee kertovan, miten on vaikea nukahtaa ja outoa nukkua yksin, kun puoliso on työmatkalla tai muuten reissussa. Jos aikuinen ei osaa nukahtaa tai nukkua yksin, miksi ihmeessä pienen lapsen pitäisi se osata? Yksin nukkuminen ei ole edes luonnollista ihmiselle - ihminen on laumaeläin, lauman pääasiallinen tehtävä on tuoda suojaa sen yksittäisille jäsenille, ja lauman jäsenet nukkuvat lähekkäin, koska se on turvallisempaa kuin nukkua yksin.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 10:21"]

Ei se nyt niin vakavaa ole, jos nukutusrumba ei koko iltaa vie. Meillä on esikoinen alkanut nukkua itsekseen joskus 3-5 -vuotiaana, nuorempi 3-vuotias tarvii edelleen seuraa. Kaveri nukutti lastaan 7-vuotiaaksi ja olin ihan järkyttynyt. Turhaan olin. Nyt poika on 13, tasapainoinen ja fiksu kaveri. Ja kyllä, nukahtaa ihan itsellään!

[/quote]

Me luemme joka ilta tytöllemme (8-vuotias) iltasadun ja yleensä hän nukahtaa kainalooni tai hetken päästä iltasadun jälkeen. Iltahetket kun olemme vieretysten, juttelemme päivän tapahtumista tai kutittelen häntä tai hupsuttelemme, ovat korvaamattoman arvokkaita meille. Joskus joku sanoo, että tällainen olisi jotenkin epätervettä tai lapsi ei opi olemaan yksin. Tunnen sääliä näitä ihmisiä kohtaan ja koen, että HE ovat niitä epäterveitä ja heillä on jonkinlaisia tunne-elämän ongelmia. Luotan omaan näkemykseeni ja älyyni enemmän kuin muiden mielipiteisiin, vaikka tuo mielipide olisi suurimmalla osalla vanhemmista. En tee näin laiskuuttani tai ilman jonkinlaista kasvatuksellista johtolankaa. Vanhemman fyysinen läheisyys kehittää lasta yhtä lailla kuin rajojen asettaminen tai mikä tahansa muu kasvatuksellinen keino. Sen lisäksi oman lapsen hellittely ja halailu on minusta harvinaisen luonnollista.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 11:34"]

Ap:n kysymykseen mun vastaus siis on, ettei minkään ikäisen tarvitse osata nukahtaa tai nukkua yksin. Monta kertaa aikuistenkin kuulee kertovan, miten on vaikea nukahtaa ja outoa nukkua yksin, kun puoliso on työmatkalla tai muuten reissussa. Jos aikuinen ei osaa nukahtaa tai nukkua yksin, miksi ihmeessä pienen lapsen pitäisi se osata?

Yksin nukkuminen ei ole edes luonnollista ihmiselle - ihminen on laumaeläin, lauman pääasiallinen tehtävä on tuoda suojaa sen yksittäisille jäsenille, ja lauman jäsenet nukkuvat lähekkäin, koska se on turvallisempaa kuin nukkua yksin.

[/quote]

Täysi peesi

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 11:02"]

Kuka tässä ketjussa on huonoksi vanhemmaksi ketään väittänyt? Jokainen mukelo on oma persoonansa. Nukkuvatpa sitten yksin tai nukutettuna. Hellyyttä ja huomiota hakevat myös nukkumaan mennessään. Jotkut vanhemmat osaavat taiteilla siten, että se nukkumisrituaali ei sitä vanhempaa tarvitse. Neuvoja, tai vinkkejä ei kuitenkaan haluta vastaanottaa, vaan heti oletetaan arvostelevan omaa vanhemmuutta, miksi?

[/quote]

No mitä se on, kun kerrotaan, että kaikki lapset ovat tällaisia kuin minun lapseni, joten kaikkien lasten täytyy myös toimia samalla tavalla kuin minun lapseni. Jos eivät toimi, vanhemmat ovat opettaneet heidät huonoille tavoille.

Neuvoja ja vinkkejä otetaan vastaan sitten kun niitä kysytään. Jos jonkun vauva ei halua olla yksin, siihen ei sen kummempia vinkkejä ole kuin että sitä vauvaa ei sitten kannata jättää yksin. Siihen ei auta se, että jonkun toisen vauva on kapaloituna jäänyt tyytyväisenä nukkumaan pesäänsä.

Sen ikäinen joka asuu yksin.

Meillä tyttö alkoi tosi pienestä iltasadun ym. toimien jälkeen yksin nukkumaan, kun menin toiseen huoneeseen tekemään muita juttuja, eikä pitkään ollut mitään ongelmaa. Nyt yli kolmevuotiaana on yhtäkkiä alkanut yksin nukahtaminen ja pimeä pelottamaan, ja kyllä suon lapselle sen, että saa nukahtaa turvassa äidin viereen. Minun mielestäni ei ole mitään ikää, jolloin pitäisi nukkua yksin. Riippuu yksilöstä (toiset on pelokkaampia kuin toiset/"liian vilkas" mielikuvitus), mutta jokaisella on myös erilaisia kausia; joskus tarvii enemmän äitiä/isiä, joskus taas vähemmän. Itse olin tosi herkkä ja pelkäävä lapsi, joten osaan samaistua. Sen takia en evää lapselta turvallisuuden tunnetta, jonka saa, kun saa nukahtaa vieressä.

Me nukutetaan vuoroiltoina 6,5v lapsi joka ilta uneen asti. Joko luetaan satu tai vaan jutellaan kaikesta ja silitellään. Se on ihana rauhallinen iltahetki ja lapsi nukahtaa onnellisena. Ei tuohon koko hommaan kulu kuin max 30min. Silloin lapsi usein kertoilee ajatuksistaan ja "salaisuuksistaan" oma-aloitteisesti, kun ei ole kiire minnekään eikä mitään häiriötekijöitä.

Nukutin vierelle ainakin 5-vuotiaaksi, luultavasti pidempäänkin. Jossain vaiheessa lapsi alkoi mennä itsekseen nukkumaan, mutta nukkui vielä meidän vanhempien kanssa. Vasta 10-vuotiaana muutti omaan huoneeseen ja sänkyyn nukkumaan.

Aina on nukuttu hyvin koko perhe, ei ole tarvinnut lapsen vuoksi hypätä sängystä ylös vaikka yöheräilyä olikin pitkään. 

Meillä neljävuotias poika pelkää yksinoloa. Illalla hänelle luetaan iltasatu ja hän nukahtaa sen aikana. Toki jos hän on todella väsynyt, hän nukahtaa yksinkin, mutta emme vaadi sitä. Muistan itse vaatineeni iltasatua kuusivuotiaaksi asti, mulla oli vilkas mielikuvitus (on edelleen) ja vanhemman oleminen vieressä helpotti sitä oloa. Tuo esikoinen lisäksi tuntuu pelkäävän tonttuja. Ovat hoidossa niistä puhuneet, ja lapsi on ihan kauhuissaan kun hän puhuu tuntuista jotka kurkkivat ikkunoista.

Kuopus oli koliikkivauva ja on kokoajan vaatinut paljon läheisyyttä. Alkuajat hän nukkui vieressäni, mutta nykyään nukahtaa sänkyyn ilman tassuttelua, riittää että olen vieressä.

Lapsilla liittyy kuitenkin nukkumaanmenoon paljon erillaisia tunteita. Jos lapsi näkee esim. paljon painajaisia (minä ainakin näin silloin kun vanhempani erosivat, sekä silloin kun olin isän uuden perheen luona) voi se nukkumaanmeno olla pelottavaakin. 

Minä ainakin tulen istumaan siellä sängyn vieresä niin pitkään kun lapset sitä haluavat. Kuitenkin sitten joskus tulee sika, jolloin lapset eivät enää halua syliin tai sängyn viereen istumaan ja silloin voin muistella tätä aikaa lämmöllä.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 08:19"]

Meillä neljävuotias poika pelkää yksinoloa. Illalla hänelle luetaan iltasatu ja hän nukahtaa sen aikana. Toki jos hän on todella väsynyt, hän nukahtaa yksinkin, mutta emme vaadi sitä. Muistan itse vaatineeni iltasatua kuusivuotiaaksi asti, mulla oli vilkas mielikuvitus (on edelleen) ja vanhemman oleminen vieressä helpotti sitä oloa. Tuo esikoinen lisäksi tuntuu pelkäävän tonttuja. Ovat hoidossa niistä puhuneet, ja lapsi on ihan kauhuissaan kun hän puhuu tuntuista jotka kurkkivat ikkunoista.

Kuopus oli koliikkivauva ja on kokoajan vaatinut paljon läheisyyttä. Alkuajat hän nukkui vieressäni, mutta nykyään nukahtaa sänkyyn ilman tassuttelua, riittää että olen vieressä.

Lapsilla liittyy kuitenkin nukkumaanmenoon paljon erillaisia tunteita. Jos lapsi näkee esim. paljon painajaisia (minä ainakin näin silloin kun vanhempani erosivat, sekä silloin kun olin isän uuden perheen luona) voi se nukkumaanmeno olla pelottavaakin. 

Minä ainakin tulen istumaan siellä sängyn vieresä niin pitkään kun lapset sitä haluavat. Kuitenkin sitten joskus tulee sika, jolloin lapset eivät enää halua syliin tai sängyn viereen istumaan ja silloin voin muistella tätä aikaa lämmöllä.

[/quote]

sika=se aika.

Anteeksi kirjoitusvirheet, kirjoitan tabletilla, eikä tämä kosketusnäppis ole oikein minun juttuni.

Vauvatkin oppivat nukkumaan itsekseen, eiköhän se ole vain tapa miten pitkiä nukutusrituaaleista tehdään. Olen tehnyt omien lasten kanssa samoin kuin kotiperheessäni oli aikoinaan tapana: lasten kanssa ollaan illalla nin paljon, että päivän kuulumiset ehditään vaihtaa. Iltapesuillakin jutellaan. Viimeiseksi illalla sylitellään, halataan, peitellään sänkyyn ja suukotetaan. Lapset kyllä nukahatavat ihan autuaina sen jälkeen.