Kun elämästä ei tule yhtään mitään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin samaa. Luen tässä 32-vuotiaana taas pääsykokeisiin, ei ole miestä, ei ole lapsia. Nuiva vuokraluukku ja pinnalliset kaverisuhteet.

Minusta sinun tilanteesi ei vaikuta kovin huonolta. Miksi mainitsit vuokraluukun? En ymmärrä, mitä pahaa siinä on.

M31 (Ei naista, lapsia eikä töitä, vuokrakämppä ja kavereita vain yksi, jota tapaan harvoin)

Koska maksan lähestulkoon 700 euroa vuokraa asunnosta, josta en järin edes pidä. Mutta lainaa en uskalla ottaa, enkä varmaan saisikaan. Ei vuokralla asumisessa mitään pahaa ole, jos se sopii elämäntilanteeseen.

Kaikki viime vuoden aikana tapaamani miehet ovat olleet kelvottomia. Viime viikonloppuna tapasin todella mukavan tyypin (baarissa toki), vaihdoimme yhteystietoja ja ehdin jo ajatella, että tässä voisi ollakin jotain. No, eipä ole kuulunut.

Pääsykokeisiin lukeminen on loputon suo, enkä edes tiedä, mitä en tiedä. En hallitse elämääni, vaan kaikki luisuu.

Tuli mieleen, että ap voisi saada lohtua tutustumalla vaikkapa buddhalaisiin tai logoterapia-kirjoihin. Terapeuttini mainitsi joskus maailman olevan suht epäreilu. Kirjallisuus muutenkin auttaa ja antaa ajankulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua vähätellä tällä toivottomuuden tunnettasi, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta kämppä-kun-läävä-en-tiedä-mistä-aloittaisin-siivouksen liian ison seinän edessä seisomisesta. Niinkuin 4/4 kertoo, niin kyllä toivoa on ja asiat pystyy muuttamaan. Koko elämää ei tarvitse siivota yhdellä kertaa. Edes keittiötä ei tarvitse siivota yhdellä kertaa. Edes keittiön pöytää ei tarvitse siivota yhdellä kertaa. Riittää kun siivoaa yhden asian kerrallaan, vaikka se olisi sitten ainoa asia jonka tekee ja toimittaa koko päivänä. Kunhan niitä juttuja, pieniä muutoksia, askelia, ottaa joka päivä tai edes joka toinen.

Masennukseenhan liittyy aloitekyvyttömyys. Olisiko sinulla joku perheenjäsen, joka voisi auttaa sinua tekemään itsellesi muutostyölistan? Ihan konkreettisesti kodin eli sen lähiympäristönsä siivous on hyvä ensimmäinen askel. Sotkuinen koti alleviivaa ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että elämästä ei näyttäisi tulevan yhtään mitään. Kun saa kodin järjestykseen niin samalla lailla saa kyllä elämänsäkin järjestykseen. Pitää vaan saada aloitettua jostakin.

Ongelmien listaaminen yleensä auttaa alkuun pääsemiseksi. Aikaansaavat ihmiset ovat hyvin organisoituneita. Se on taito, jonka jokainen voi opetella. Mikä on pielessä ja vaihtoehtoja miten se korjaantuisi (työttömyys --> työpaikka, osa-aikatyö, oppisopimuspaikka, opiskelupaikka, kansalaisopiston iltakurssi, vapaaehtoistyö?) ja askeleet jotka pitää ottaa jotta asiat etenee (nettihaku vaihtoehdoista, puhelinsoitto, hakemuslomakkeen täyttö). Onko krooninen sairaus hoidossa? Mitä pitää tehdä, että sairaudesta olisi vähemmän haittaa elämässä? 

Koti on kyllä tosiaan tällä hetkellä aika kaaos.. Pyrin sen aina noin kolmen viikon välein tehosiivoamaan ja pienempiä siivouksia välissä, mutta jostain syystä en saa pidettyä sitä siistinä hetkeä kauempaa. Tuossakin taustalla on ehkä sellainen ajatus, että miksi nähdä vaivaa kun paikat kuitenkin sotkeutuu ja kohta joutuu taas uudelleen siivoamaan.

Tiedän, että omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, mutta olen tosiaan yrittänyt muuttaa tilannettani. Olen hakenut töitä, yrittänyt hoitaa sairauttani ja tutustua ihmisiin, mutta mikään ei ole jatkuvasta yrittämisestä huolimatta tuottanut tulosta. En siis ole täysin toimintakyvytön ja lamaantunut (vielä), mutta tällä menolla kovaa vauhtia sitä kohti menossa.

No joo, elämässä ei koskaan tule valmista, aina on jotakin kesken tai kokonaan aloittamatta. Yksi taito on opetella sietämään keskeneräisyyttä ja toisaalta iloitsemaan ja antamaan itselleen tunnustusta niistä asioista, pienistäkin, joita on saanut aikaiseksi ja joita minulla (vielä) on tässä ja nyt. Vanhemmat? Sisarukset? Sairaana ja masentuneena se kauppareissukin on homma joka tuli hoidettua mallikkaasti kotiin. Jos illalla ennen nukkumaan menoa saa poimittua sukat ja vaatteet pois lattialta pyykkikoriin ja tangolle, kolmen minuutin homma, niin hyvä sinä. Ja kotikin pysyy vähän siistimpänä.

Myös muiden auttaminen, huomioiminen, ilahduttaminen auttaa, mikä on tietysti se vapaaehtoistyön juju. Kun keskittyy muihin niin auttaa myös itseään. Mutta ei sen tartte olla muuta kuin että ottaa vaikka joka päiväiseksi missiokseen osoittaa ystävällisyyttä jollekin satunnaiselle kanssaihmiselle. Vaikkapa sille ikäihmiselle, joka tulee roskakatokselle samaan aikaan tai bussipysäkille. Vaihtaa pari sanaa säästä ja päivittelee lehtipuhaltimia. Pieniä kohtaamisia ja sitä että huomaa ja huomioi toisen. Jää kiva mieli itselle ja toiselle. Ikäihmisitä saa muuten hyviä kavereita ja hyvien elämänohjeiden kanssa!

Kuin nat sien vainoamana vaihtelen jatkuvasti paikkoja joissa voin käydä. Johonkin en voi mennä enää. Tottuu tähänkin.

Itsellä muuten sama, mutta en ole työtön, minulla on ihan mieleinen työ. Mutta ei miestä, ei lapsia, ei kavereita, ei omistusasuntoa, pari kroonista sairautta joista toinen kipua ja väsymystä aiheuttava. Ja ikää 45, eli esim. lapsia ei enää tule.

Mutta olen kyllä aika onnellinen ihminen aina silloin, kun kivut ei ole liian kovat. En haluaisi enää miestä, enkä kavereitakaan kaipaa. Omistusasunnottomuus on oma valintani, en ole sinkkuna koskaan halunnut sitoutua isoon lainaan kun asossakin voi asua. Mutta kieltämättä, jos työtä ei olisi, niin voisihan sitä vähän tarpeeton ja toimeton olo olla. Toisaalta: ap:n tilanteessakin varmaan se työn tavoittelu on helpoin asia jos se kiinnostaa, koska sitä ei voi tietää löytääkö hyvää miestä tai kavereita, mutta työn eteen voi sentään tehdä aktivisia asioita kuten käydä kouluja ja kursseja, hakea jne.