Täydelliset äidit älkää vaivautuko lukemaan

Luin, vaikka olenkin täydellinen äiti.

Olen kokenut vauva-ajat aina raskaiksi, varsinaisesti olen lähes jatkuvasti vanhemuudesta vasta lasten ollessa taaperoita tai vanhempia. Myös elämä murrosikäisten kanssa on ollut mukavaa mielestäni. Vauvat ovat edelleen mielestäni ihania, mutta myös hiukan pelottavia siinä mielessä, että vaikka heitä hoitaisi kuinka hyvin, silti voi mennä aika huonosti (esim. koliikki, univaikeudet, vatsavaivat, hammasvaivat jne.). Palautekin on vähäistä ja elämänpiiri aika ahdas. Silti olen halunnut olla myös vauva-aikana lasten ensisijainen hoitaja. Tuo aika on kuitenkin ollut monella tapaa vaikeaa.

Mäkin väsyn usein äitiyteen ja siihen tunteeseen että koko ajan on vastuussa, täytyy tehdä ruokaa, hoitaa arki, ja olla läsnä, pieni lapsi vaatii 110 % ja tuntuu että minusta itsestäni ei ole jäljellä Mitään. Olin rättiväsynyt jo pikkulapsiaikana, ja uhmaiät uuvuttivat lisää. Olen kyllä mielestäni suht hyvä äiti ja huolehdin kaikesta lapsen hyvästä liikaakin. Mutta syyllisyys kalvaa koska silti tunnen olevani kykenemätön äidiksi. Ahdistun siitä että pieni lapsi on koko ajan iholla ja elämme "lapsielämää".

Voispa vaan unohtaa äitiyden suorittamisen. Saan onneks hengitystaukoja ja käyn leffassa tms. aikuisten juttuja ja mies on lapsen kanssa.

Vauva-aikana en kyllästynyt, sillä mulla oli helppo vauva. Joskus otti yöheräilyt pattiin, koska en osannut nukkua sittenkään kun lapsi jo nukkui yönsä. Kyllästyminen tuli siinä vaiheessa, kun ei lapsi nukkunut enää päikkäreitä. 

Varsinaisen raskasta aikaa oli siinä 4-6 vuotiaan kanssa, jota ei kaverit huolineet leikkeihin. Se mielipaha lapsen puolesta ja se ainainen leikkiminen lapsen kans.

Kiitoksia vastauksista. Lohduttavaa lukea, etten välttämättä ole yksin....

Minulla on muutaman kuukauden ikäinen vauva, ja vaikka hän ihana onkin ja kaikki kasvuun liittyvät jutut tuntuvat todella mahtavilta, esimerkiksi monta tuntia päivässä imettäminen kyllästyttää toden teolla =(

-AP

Lue kirjaa, kun imetät. Niin minä tein, ei kyllästyttänyt!

?? 

En ole mikään täydellinen äiti, mutta ei mulla alkanut tympiä. Toki tarvitsen välillä myös omaa aikaa esim. harrastuksissa.

No en ehkä vauvaan enkä lapseen, mutta äitiyteen. Ainaiseen huolehtimiseen ja velvollisuuksien hoitamiseen.

Epävirallisesti se raja on siinä kuuden kuukauden kohdalla, kun hormonit eivät enää kannattele sitä äidin väsymystä. Itselleni tuli ensimmäisestä lapsesta kolmen kuukauden kohdalla eka väsähtäminen (koska lapsi kääntyili koko ajan, oli todella pahantuulinen ja hoivasin häntä yksin) ja toisesta tuli oikeastaan jo laitoksella; lapsi aloitti huudon heti alussa ja huusi vuoden putkeen. Ja kumpaakin lasta olen siis syvästi rakastanut ja hoitanut hyvin ja hellästi, mutta voi luoja että välillä on tuntunut siltä että eikö tää vauva-aika ikinä lopu. Eikä siis vähiten sen vuoksi, että hankalahoitoinen lapsi on lapsi, jolla on hankala olla, ja sitä on tosi ikävä katsoa sivusta, kun ei voi tehdä mitään.

Vauvavuosi on joskus se kaikkein raskain vuosi pikkulapsiajassa, eikä suinkaan aina sellaista onnellista pusuttelua ja köllöttelyä. Se vaan pitää hoitaa kunnialla vaikka miten sinnitellen, sen jälkeen helpottaa. 

Siinä vaiheessa kun syntyi toinen 1,5v ikäerolla ja löytyi koliikkia, vaikea synnytys, valvomista ja venymistä yli jaksamisen, remonttia, muuttoa ym. samaan aikaan. Hiukan myöhemmin vielä lasten uhma vuorotellen päälle! Siinä vaiheessa, ei ennen.

10 kk kohdalla olin aivan kypsä siihen huonosti nukkumiseen jne. Olin vaan niin kauhean väsynyt.