Lue keskustelun säännöt.
Syitä, miksi erositte vaikka teillä on lapsia?
tiikerintalvi
13.09.2020 |
Itse aina ajattelin että haluan pitää perheen koossa. Oli omakotitalo ja pieni lapsi.
Suhteeni lapsen isään ei ollut tasapainoinen eikä onnellinen, en vain halunnut nähdä sitä tosiasiaa. Mies oli kiltti, rauhallinen ja jalat maassaoleva ihminen, kun tavattiin ja olin varma että tässä on elämäni mies.
En haluaisi haukkua lapseni isää, mutta kerron nyt itse omat näkemykseni miksi koin suhteemme enemmän huonoksi kuin hyväksi ;
- mies kävi usein käsiksi riidan aikana. Syytä oli itsessänikin koska osasin riidan aikana olla todella ärsyttävä. Riidan aikana suutuin entistä enemmän kun mies käytti todella rumia sanoja riidan aikana.
- mies kontrolloi minua. Toetysti vauvan kanssa kotona ollessani halusin välillä käydä vaivan kanssa eti paikoissa; kylässä sukulaisilla, kaupungilla kaupoilla jne.
Miehen mielestä vauvan paikka on kotona. Suuttui ja huusi minulle kun lähdin vaivan kanssa urheiluliikeeseen etsimään itselleni ulkoilutakkia.
Olin kuulemma itsekäs kun riepottelen vaivaa ympäri kyliä.
- mies oli ylisuojelevainen lapselle; mihinkään ei saisi lähteä eikä olisi halunnut antaa lapsen motoristen taitojen kehittyä eikä tukenut tätä kehittymistä, vaan yritti estellä lapsen itsenäistä kävelyä kun lapsi sen oppimista. Sain huudot kun en taluttanut enää kädestä kun lapsi oppi jo itse.
- mies seurasi pihan valvontakameroista kun äitini hoiti lastamme meidän pihalla, mies ei luottanut keneenkään, hän itse tietää kaikesta kaiken ja osaa parhaiten
- Hänellä meni välit rakkaaseen siskooni ja siskoni perheeseen. Jouluaattona siskoni perhe tulivat meille. Mies meni yksin tietokonehuoneeseensa suömään jouluruuan kun muut istuimme pöydässä.
-
Mies oli pihi, mitään ei olisi saanut hankkia. Tuoan ostaminenkin tuntui hankalalta, yksitoikkoista ruokaa olisi halunnut syödä eikä raskinut ostaa lisukkeita.
Asunto oli kylmä, ei raskinut pitää lämpöä kunnolla päällä. Hänen mielestään saisi olla max 20 astetta. Minulla oli aina villapaita öisin. Saunassa sai käydä kerran viikossa.
Syitä on vaikka kuinka. En tiedä miksi halusin avautua näistä. Haluaisin kait kuulla kommenttia, eihän tuollainen elämä voi olla normaalia ja tavallista..?
Mies hyvässä ammatissa, kotona viihtyvä, ei juoksentele poikken reissuissa.
Mutta emme koskaan käyneet missään.
Nyt siis olemme eronneet, tästä reilu vuosi aikaa.
saamme hyvin sovittua lapsen asiat. Välit asialliset. Vielä huomaa miehen ylivarovaisuuden. Aina kun lapsen isä tuo lapsen luokseni, hän sanoo lapselle; ole sitten varovainen. Ymmärtäisin jos sopisi tilanteeseen, veisi johonkin paikkaan jossa olisi syytä olla varovainen. Mutta sanoo tämän joka kerta. Mutta eikait siinä..
Exä on hyvä ja huolehtivainen isä ja meillä yhteishuoltajuus.
Joskus olen pohtinut eroamme. En mielestäni eronnut ”liian helposti”.
Haluaisin myös kuulla miksi te muut olette ( lapsiperheelliset) päätyneet eroon?
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menetin kunnioituksen miestä kohtaan. Jokvaviikonloppuiset saunakaljat muuttuivat remontti-, asennus-, siivous- ja muutenvaankaljoiksi. Kaljapäissään mies oli ilkeä ja kontrolloiva, vittuili jopa ylioppilaslakista.
Sai itsetunnon kasvatettua neljänkympin kohdalla, kaljottelu näkyy jo naamasta.
Mulla sama juttu. Lasten hyväksi erosin. Nyt ehkä näkevät isäänsä enimmäkseen selvin päin, tosin en voi tietää, viitsiikö olla selvin päin edes sen joka toinen viikonloppu.
Meillä ei viitsinyt. Hän perusti uuden perheen, ja joskus tyttö soitti viikonloppuiltana itkien, kun iskä on kännissä ja ilkeä kaikille.
Ne ajat ovat onneksi jo takana, lapsikin aikuinen ja jollakin tasolla antanut anteeksi isälleen, jonka ymmärtää olevan alkoholisti. Ne muistot siitä avuttomuuden tunteesta, kun et vaan pystynyt auttamaan, pistävät jossain sielunnurkassa edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käyttäytyi törkeästi raskausaikana. Huusi, haukkui, nimitteli. Oli öitä pois kotoa etukäteen ilmoittamatta, ei vastannut puhelimeen, keksi ihme selittelyjä. Huusi ja raivosi ja heitteli tavaroita.
Se oli aivan kauheaa. Lopputuloksena en enää viihtynyt kotona enkä pystynyt kunnolla nukkumaan ja se sai aikaan vielä lisää huutoa ja riitaa.
Lapsi syntyi, miestä ei jaksanut kiinnostaa. Jopa se päivä, kun tultiin vauvan kanssa laitokselta, perjantai-ilta. Mies oli raivoissaan, kun tulin silloin kotiin, ei olisi sopinut hänelle. Ei ottanut edes takkia pois, lähti ovet paukkuen.
Ei ollut ostanut edes mitään ruokaa jääkaappiin. En ollut saanut kunnolla nukuttua sairaalassa. Olin väsynyt, vauva itki, ei ollut ruokaa. Yritin mennä vauvan kanssa nukkumaan, en voinut. Minulla oli sairaalaan lähtiessä monta päivää aiemmin tullut lapsivesi sänkyyn ja siellä sängyssä oli edelleen ne likaiset, haisevat lakanat.
Mies ei vastannut puhelimeen, soitin monta kertaa.
Ei ollut ihan sitä, mitä olin odottanut, että perhe-elämä vauvan kanssa olisi.
Kaksi viikkoa vielä tuon jälkeen mies huusi ja riiteli ja tuli aikaisintaan puoliltaöin kotiin. Sitten hän yksi päivä lähti, sanomatta sanaakaan.
Siten se ero tuli.
Semmoista se on kun hankkiutuu salaa raskaaksi puhkomalla kondomeja ja väittämällä syövänsä pillereitä, vaikka ei enää syökään.
Siellä ilman jäänyt alamittainen katkera ulisee. Aina on kaikki muitten syytä.
Juuri niin. Kaikki on aina miesten vika. Kaikki miehet ovat sikoja.
Veikkaan, että harva mies jättäisi apua pyytävää, juuri synnyttänyttä naista ja vastasyntynyttä vauvaa ilman apua, vaikka kyseessä ei olisi edes oma vaimo ja oma lapsi.
Veikkaan, että aika moni ihan vieraskin mies tuossa tilanteessa auttaisi vaihtamaan ne lakanat, hakisi kaupasta ruokakassin ja kysyisi, voinko vielä tehdä jotakin.
Kyllä tietysti voi olla nainenkin "huijannut isäksi", mutta ainakin täälä sanoi, ettei huijannut. Päävikaa on ollut miehellä. Ennen ehkäisyn keksimistä vuosisadan alussa isoäitini aviomies raahasi raskaana olevan, synnyttävän vaimonsa pakkasessa keskelle korpea synnyttämään ja jätti sinne. Vastasynnyttänyt nainen sai ensimmäisenä alkaa pilkkoa polttopuita, jotta sai korpikämpän lämpimäksi ja sulatettua lunta pestäkseen itsensä ja lapsensa. Onneksi parin päivän kuluttua ohi meni metsästysporukka niin eivät kuolleet nälkään ja pääsivät pois sieltä juuri ja juuri. Valitettavasti jotkut ihmiset ovat pahoja ja raskaanoleva ja vastasyntynyt ovat aina osin muiden armoilla.
Ap. Olet kokenut avioliitossasi niin fyysistä, henkistä kuin taloudellistakin väkivaltaa. Yksikin mainitsemasi asia oli se sitten kiinnipitäminen, pihiys tuossa määrin, eristäminen muusta yhteiskunnasta olisi ollut jo yksinään erittäin painava avioeron syy.
Oletko käynyt keskustelemassa kokemuksistasi ammattiauttajan luona?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kyllä ahdistavalta tuollainen ylivarovaisuus ja kontrollointi. Ei lapsi opi luottamaan itseensäkään jos vanhempi on kokoajan varoittelemassa ja kyttäämässä vieressä. Yleensä isät ovat juuri niitä jotka äitiä enemmän rohkaisevat kokeilemaan uusia asioita, ihmeellistä toimintaa lapsesi isältä.
Kyllä minä äitinä yritän rohkaista lasta. Kiipeilemään, temppuilemaan, sukeltamaan, kokeilemaan rajojaan. Minua on lapsena varoiteltu kaikesta ja minusta tuli ylivarovainen. Olen yrittänyt itse päästä siitä irti ja lapsestani haluan rohkean naisen! Meillä saa kiivetä pöydälle, hypätä tuoleilta ja kiviltä ja kannoilta, jne.
Ylivarovaisuus on todella huono juttu lapsen kannalta. Hänelle ei kasva riittäviä taitoja ja itsevarmuutta, mikä vaikuttaa koko loppuelämään. Yksi ystäväni rajoitti lastensa liikkumista niin paljon, että eivät osaa pyöräillä edes yläasteella, eivätkä oppineet uimaankaan, kun ei saanut mennä vyötäröä syvemmälle veteen.
Aloittajalle sanoisin, että hän on elänyt aivan kammottavassa suhteessa. Jos on yhtään henkistä tai fyysistä väkivaltaa, niin silloin on aika erota välittömästi - myös lasten takia.
Mulla sama juttu. Lasten hyväksi erosin. Nyt ehkä näkevät isäänsä enimmäkseen selvin päin, tosin en voi tietää, viitsiikö olla selvin päin edes sen joka toinen viikonloppu.