Lue keskustelun säännöt.
Miten saada mies keskustelemaan mahdollisesta ADD-häiriöstä?
01.11.2013 |
Heips!
Olen tällä sivustolla hetken aikaa surffaillut ja lukenut ketjuja koskien ADD:tä. Olen myös lukenut lukuisilta muilta sivuilta ketjuja, selaillut nettitestejä, lukenut kokemuksista jne.
Ensiksi haluan sanoa, että olen itse hyvin kriittinen ja kyseenalaistan helposti kaiken lukemani, tiedostan, että AD(H)D ym. alkavat olla muotisairauksia ja kaikilta löytyy aina muutama oire koskien mitä tahansa oireyhtymää, sairautta, ym.
Ajattelin kuitenkin kertoa mieheni oireistoa, sillä tähän asti tuntemamme 3 vuotta ovat olleet tavalla tai toisella vaikeaa. Olisin tyytyväinen, jos kaikelle saisi syyn jonkun tällaisen kautta, kuin vain että hän on "saamaton, laiska ja ajattelematon k*****ä".
Tavatessamme hän oli mitä hurmaavin herrasmies, ehkä vähän hajamielinen. Oma huone hänellä oli kotonaan kuin pommin jäljiltä, vaatteet kerättynä keskelle lattiaa, joista hän ei tiennyt mitkä olivat likaisia ja mitkä eivät. Jopa hänen naapurissa asuva isoäitinsä kävi joskus siivoamassa vaatekasaa lattialta ja lajittelemassa niitä. Poika ei saanut aikaiseksi.
Muuttaessamme yhteen hän lupasi hienosti laittaa taulut seinille ja hoitaa kaikki "miehen hommat" asunnossa. No, taulujen laittoa sain odotella yli vuoden, eivätkä tiskitkään menneet koskaan ikinä milloinkaan automaattisesti koneeseen. Vaatteet löytyivät lattialta. Mikäli hän jonkun homman sai tehtyä, vaikka asennettua pesukoneen paikoilleen, siitä olisi pitänyt olla ikionnellinen ja kiitollinen ja muistaa kehua häntä vielä päivien päästä. Jos hän keskittyi, niin hän kyllä tekikin hommansa hyvin. Kuitenkaan kun yhden asian sai valmiiksi, niin ei enää kyennyt tarttumaan oma-aloitteisesti seuraavaan, vaan saattoi vaikka istua muuttolaatikoiden keskellä koneellaan ja pelata jotain nettipelejä?
Töiden hakeminen onnistui perhetuttujen kautta, ja töistä melkeinpä soitettiinkin että "Tule, tarvitsemme sinua!" Omatoimisuus oli 0. 21-vuoden ikään mennessä oli ollut työelämässä noin 4kk yhteensä. Hänen kotonaan ihannoidaankin nuoruutta, eikä lapsen ole tarvinnut ottaa vastuuta edes omasta puhelinlaskustaan. On ollut ok istua perseellään pelaten tietokonetta vanhempien antaessa tarvittaessa rahaa. Äiti on toki yrittänyt saada kontaktia häneen, mutta yleensä nalkuttamalla, josta hän meneekin täysin lukkoon.
Kuuntelu on miehelle vaikeaa. Saatan kertoa jotain omaa asiaani, jolloin hän saattaa yhtäkkiä alkaa kertomaan päälle jostain aivan muusta. Tuntuu, etteivät hänen aivonsa rekisteröi puhetta, ellen puhu jostain niin mielenkiintoisesta että jaksaa kuunnella. Käskyjen vastaanottaminen on hankalaa, ei muista hetken päästä mitä olen sanonut. Tuntuu pahalta, kun mies ei kuuntele. Kun hän on kiinnostunut jostain, niin minun pitäisi kuunnella häntä hyvinkin ja olla kiinnostunut myös... :/
Hänen mielestään olen pikkutarkka nalkuttaja. No, minä pidän siisteydestä ja siitä, että vaatteet EIVÄT ole lattialla tai tiskit yön yli pöydällä. En myöskään ymmärrä mukien ja lasien jemmilua pitkin asuntoa. Hän saattaa myös jemmailla tavaroitaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, kuten kaikki hajuvetensä ja dödönsä ikkunalaudalle, koska "muuten ei muista käyttää niitä?" Minulla ei ole siis oikeutta siirtää niitä vessaan.
SUURIN ongelma on aikaansaamattomuus. Olemme siis jo kerran eronneet, koska hän on useaan otteeseen pettänyt minua. Nyt kun meidän oli tarkoitus aloittaa "puhtaalta pöydältä" kaikki, niin en arvannut että olen entistä ahdistuneempi kuin aikaisemmin! Olemme siis vasta muuttaneet yhteen, eikä koko muuttohomma alkanut ihan toivotulla tavalla: Hän siis asui 8kk kotona, tekemättä melkein päivääkään töitä, koska kotona vain oli mahdollista olla. Äiti tosiaan yritti nalkuttamalla saada asioita aikaiseksi jolloin poika (20v) käski äitiä painumaan vain vittuun huoneestaan. Eipä siis auttanut. Koko kesän hän rukoili minua palaamaan yhteen, lupasi muuttaa kaikki tapansa ja että hänestä tulee "uusi mies". Päivää ennen muuttoa menin heille, kävelin hänen huoneeseensa ja aloin melkein itkemään: hänellä oli pakkaamatta melkein puolet tavaroistaan. Pakkausaikaa oli ollut kuukausia. Sekaisin tuntein aloin pakkaamaan tavaroita hänen kanssaan... en edes jaksa palata siihen.
Nyt, vasta kuukauden jälkeen hän sai omat tavaransa järjesteltyä siten, etteivät ne ole enää keskellä olohuonetta jokapäiväisenä esteenä. Töitä hän onneksi sattui saamaan myös, sillä pakotin hänet kesällä hakemaan aivan joka paikkaan mikä ikinä tulee vastaan. Työasia on siis järjestynyt ja hän on kahden viikon aikana nukkunut vain kerran pommiin!
Arki ei ole kuitenkaan muuttunut miksikään. Mitään "muuttunutta miestä" en missään näe, ja oma typerä sinisilmäisyys ahdistaa. Nyt onkin sitten tullut mieleen, josko mies on valehtelusta, saamattomuudesta, keskittymiskyvyttömyydestä ym. johtuen vain sairastanut koko ajan tietämättämme ADD:tä? Keskivaikea lukihäiriö hänellä on diagnosoitu lukiossa.
Kuitenkin keskittymisessä on todellisia vaikeuksia, kotityöt eivät onnistu ilman ohjaamista tai sanomista ja asiat pitäisi kertoa hitaasti ja suoraan katsomalla silmiin, jotta varmasti ymmärtää (mikäli siis suostuu kuuntelemaan). Joskus siis saattaa tiskit päätyä koneeseen asti, mutta kun asiasta ei enää muista sanoa niin se unohtuu.
Hänen isässään on havaittavissa samoja piirteitä, olen ymmärtänyt, ettei ole ollut läsnä lasten kasvatuksessa vaan kotona äiti on ollut perheenpää joka hoitaa asiat. Kunnollista isä-poikasuhdetta siis ei ole. Isä häärää mieluummin tietokoneiden kimpussa ja pelailee golfia.
Nyt siis: mieheni ei suostu puhumaan yhtään mistään "hänen" ongelmistaan, sysää kaikki viat minun niskoilleni ja on saanutkin minut uskomaan, että kaikki vika on lähtöisin minusta itsestäni. Olen miettinyt tätä paljon, mutta tullut siihen tulokseen, että meillä on kyllä alkuajoista asti ollut vaikeaa ja tietyt asiat eivät ole muuttuneet miksikään. Olen itse sanovainen enkä aina jaksa odottaa varttia että toinen ehkä tekee jos tekee. Haluaisin ymmärtää häntä ja saada hänet itse tajuamaan, että hänenkin käyttäytymisessään on vikaa. Kaikkea ollaan kuitenkin kokeiltu! Olisin kuvitellut, että kun kerran ollaan erottu ja palattu silti yhteen, että se olisi aukaissut hänen silmänsä ja hän voisi yrittää mutta ei... kun mikään ei riitä eikä auta! Puolustelussa hän on mestari, mistään ei saisi sanoa ja kaiken tosiaan heittää minun syykseni. Käskee hankkiutumaan hoitoon. Onpas mukava uuden elämän alku, kun tosiaan olemme eronneet hänen syrjähyppyjensä takia. Ihan kuin hänellä ei olisi omaatuntoa ollenkaan? Niin, missä VOISI olla vika?
Kommentit (30)
Mikä sua pitää kiinni tässä jäbässä? Kuinka suuret on tunteet, rakkaus? Se kai on avainkysymys. Yleensä vaan tuollanen kuvio päättyy naisen kannalta huonosti. Ja kyllä tuon tyyppisiin oireisiin, oli ADD/HD tai ei, liittyy kohonnut pettämisriski tulevaisuudessakin, koska impulsiiviset piirteet vauhdittaa hetken mielihalujen perässä juoksemista. Myös päihdeongelmat on tavallisia tossa sopassa. Lähde siis, ellei erittäin painavat syyt kuten elämää suurempi rakkaus, todella estä lähtoäsi. T.Lääkäritäti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 18:30"]
Nii-in, kuitenkin kun siskollani todettiin ADHD, se sai hänet ymmärtämään monia piirteitä itsessään ja auttoi heidän parisuhde-elämäänsä kun ymmärrettiin mistä kaikki johtuu. Jos saisin miehenikin lukemaan asiasta ja pohtimaan sitä itse, niin hän voisi huomata miksi ahdistun ja miksi minusta tuntuu etten jaksa. Toki aikaansaamattomuus on paskin juttu tässä suorituksia vaativassa yhteiskunnassa, mutta en ole itsekään onneksi aina 100% täsmällinen joka asian suhteen. Toki siis en myöskään haluaisi olla ikuinen äiti omalle miehelle... jospa sitten emme vain koskaan tee lapsia kun en jaksa hoitaa tätä yhtäkään.
Säälisin kyllä sitä, joka hänen kanssaan lapsia tekisi. Ihana mies siis kaikinpuolin muuten, mutta kun asiat eivät hoidu... siis ikuinen lapsi, ihan oikeasti. Viihdyn hänen kanssaan, en haluaisi antaa pois, mutta raskasta pitää itsellään. Tuntuukohan joiltain, jotka "oikean" ADD:n kanssa ovat samalta?
[/quote]
Entä jos se oletkin sinä, jolla on adhd ja vaikeuksia kestää hidastempoista miestä. Meinaan kun siskollasikin on adhd ja se on periytyvä sairaus eli sullakin on ehkä sen geenit. Juu, kaikilla sisaruksilla ei sitä välttämättä ole ja se voi hypätä jonkun sukupolven yli, mutta silti.
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 19:33"]
"Ainoa vaihtoehto olisi ollut, että minun olisi täytynyt pystyä löysäämään hihnaa, oppia elämään kaaoksen keskellä, paskaisessa kämpässä, relaamaan itsekin, olemaan nipottamatta jos lupaukset eivät aina tai edes enimmäkseen pidä tai jos laskut jäävät maksamatta. Elää omaa elämääni, antaa kumppanin elää omaansa. Vetää perseet jos vituttaa sen sijaan että sanoisin joka asiasta. Mutta en mä ole sellainen ihminen. En olisi voinut hyvin sellaisessa ympäristössä. Ei minulla toisaalta ole mitään oikeutta määrätä ketään, miten hänen pitäisi elää omaa elämäänsä. Jos tämmöisissä jutuissa ollaan liian kaukana toisistaan, ei suhteesta vaan tule mitään. Ei se helppoa ollut exällenikään. Varmasti hänestä tuntui monesti, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. En halua enää että kenellekään minun vuokseni tulee sellainen olo, siksi ei kannata liian erilaisten ihmisten väkisin yrittää elää yhdessä."
---> Nimenomaan tämä kolahti. Tältä minusta tuntuu nyt... ja luulen että siihen se lopulta menee. Mutta onko olemassa ihmisiä, jotka jaksavat katsella tällaista? Onhan hänen äitinsäkin perustanut perheen miehensä kanssa, joka elelee omissa maailmoissaan. Sitten äiti tissuttelee viiniä iltaisin ja itkee pahaa oloaan pois yksin. Tai ei vain myönnä mitään ongelmia, on päättänyt jaksaa kun on omakotitalot ja lapset sun muut...?
[/quote]
Ei mun exääni ainakaan ole kukaan nainen jaksanut kovin kauaa katsella (tiedän, kun olemme sillointällöin satunnaisesti tekemisissä, vaikka erosta jo lähemmäs 10 vuotta). Aina edellisestä erottua hän on löytänyt hyvin nopeasti uuden naisen, mutta nopeaan ovat viimeistään yhteenmuutettua nuo suhteet loppuneetkin vähän suurpiirteisempienkin naisten kanssa.
En oikeasti oman kokemukseni perusteella voi suositella sulle mitään muuta kuin eroa. Ei parisuhteessa kenenkään pitäisi joutua venyttämään itseään muottiin, johon ei sovi. Toisen kanssa kuuluisi olla hyvä olo ihan sellaisena kuin on.
Kyllä ADD: hen voi kokeilla lääkitystä ja kuntoutusta.
Pojallani on ADHD ja epäilen, että miehellänikin on jotain sen suuntaista. Molemmat ovat todella hurmaavia ja rakastavia ja heitä on helppo rakastaa hyvinä hetkinä. Ärsyttäviä piirteitä on vaan oppinut sietämään hyvien luonteenpiirteiden takia. Molemmat ovat äärettömän kiinnostuneita tietyistä asioista ja jaksavat höpöttää niistä loputtomasti. Ovat impulsiivisia
mutta toisaalta saamattomia arkisten asoiden suhteen. Tavarat on usein hukassa ja kuulo on valikoiva.
Pärjään mieheni kanssa, kun hoidan asiat itse enkä vaadi liikoja. Lapsemme kasvattaminen on rankkaa ja uuvuttavaa mutta toisaalta hän on maailman aurinkoisin, oivaltavin ja rakastavin ihminen. Jos nyt saisin valita, en olisi perustanut perhettä mieheni kanssa.
Sinä olet vielä todella nuori, joten nauti elämästä ja ajastasi miehesi kanssa. Keskustelkaa suhteestanne ja siitä, tulisiko teillä on tasavertaiset velvollisuudet yhteisessä kodissanne. Jakakaa kotityö niin, että toinen vastaa keittiön siisteydestä ja toinen pesee pyykkejä ja viikkaa niitä kaappeihin. Jos toisen vastuulla oleva kotityö jää tekemättä, on nalkuttaminen oikeutettua. Älä todellakaan mieti vielä perheen perustamista, ainakaan tämän miehen kanssa. Jos teillä on vaikeuksia nyt, eivät lapset helpota elämää, päinvastoin. Et pysty muuttamaan miestä vaan hänen on itse ymmärrettävä että näin ei voi jatkaa. Älä itse suostu nalkuttavan äidin rooliin vaan pidä huoli että olet suhteessa, jossa sinua arvostetaan ja kunnioitetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 19:49"]
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 18:30"]
Nii-in, kuitenkin kun siskollani todettiin ADHD, se sai hänet ymmärtämään monia piirteitä itsessään ja auttoi heidän parisuhde-elämäänsä kun ymmärrettiin mistä kaikki johtuu. Jos saisin miehenikin lukemaan asiasta ja pohtimaan sitä itse, niin hän voisi huomata miksi ahdistun ja miksi minusta tuntuu etten jaksa. Toki aikaansaamattomuus on paskin juttu tässä suorituksia vaativassa yhteiskunnassa, mutta en ole itsekään onneksi aina 100% täsmällinen joka asian suhteen. Toki siis en myöskään haluaisi olla ikuinen äiti omalle miehelle... jospa sitten emme vain koskaan tee lapsia kun en jaksa hoitaa tätä yhtäkään.
Säälisin kyllä sitä, joka hänen kanssaan lapsia tekisi. Ihana mies siis kaikinpuolin muuten, mutta kun asiat eivät hoidu... siis ikuinen lapsi, ihan oikeasti. Viihdyn hänen kanssaan, en haluaisi antaa pois, mutta raskasta pitää itsellään. Tuntuukohan joiltain, jotka "oikean" ADD:n kanssa ovat samalta?
[/quote]
Entä jos se oletkin sinä, jolla on adhd ja vaikeuksia kestää hidastempoista miestä. Meinaan kun siskollasikin on adhd ja se on periytyvä sairaus eli sullakin on ehkä sen geenit. Juu, kaikilla sisaruksilla ei sitä välttämättä ole ja se voi hypätä jonkun sukupolven yli, mutta silti.
[/quote]
Olen itsestäni hakenut myös näitä piirteitä, mutta en ole ollenkaan ADHD-tyyppinen. Olen enemmänkin järjestelmällinen ja suunnitteleva, kuin sellainen mitä ADHD on. Siskoni vastakohta. Pikkuveljelläni on Asperger-epäilyä, itselleni myös tietyt sosiaaliset tilanteet tuottaa vaikeuksia, ystävyyssuhteiden luomiset ym., mutta pärjään elämässäni toistaiseksi.
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 20:07"]
Pojallani on ADHD ja epäilen, että miehellänikin on jotain sen suuntaista. Molemmat ovat todella hurmaavia ja rakastavia ja heitä on helppo rakastaa hyvinä hetkinä. Ärsyttäviä piirteitä on vaan oppinut sietämään hyvien luonteenpiirteiden takia. Molemmat ovat äärettömän kiinnostuneita tietyistä asioista ja jaksavat höpöttää niistä loputtomasti. Ovat impulsiivisia
mutta toisaalta saamattomia arkisten asoiden suhteen. Tavarat on usein hukassa ja kuulo on valikoiva.
Pärjään mieheni kanssa, kun hoidan asiat itse enkä vaadi liikoja. Lapsemme kasvattaminen on rankkaa ja uuvuttavaa mutta toisaalta hän on maailman aurinkoisin, oivaltavin ja rakastavin ihminen. Jos nyt saisin valita, en olisi perustanut perhettä mieheni kanssa.
Sinä olet vielä todella nuori, joten nauti elämästä ja ajastasi miehesi kanssa. Keskustelkaa suhteestanne ja siitä, tulisiko teillä on tasavertaiset velvollisuudet yhteisessä kodissanne. Jakakaa kotityö niin, että toinen vastaa keittiön siisteydestä ja toinen pesee pyykkejä ja viikkaa niitä kaappeihin. Jos toisen vastuulla oleva kotityö jää tekemättä, on nalkuttaminen oikeutettua. Älä todellakaan mieti vielä perheen perustamista, ainakaan tämän miehen kanssa. Jos teillä on vaikeuksia nyt, eivät lapset helpota elämää, päinvastoin. Et pysty muuttamaan miestä vaan hänen on itse ymmärrettävä että näin ei voi jatkaa. Älä itse suostu nalkuttavan äidin rooliin vaan pidä huoli että olet suhteessa, jossa sinua arvostetaan ja kunnioitetaan.
[/quote]
Johan se melkein itkukin tuli... olenkin miettinyt nyt kaiken aikaa sitä, että jospa vain olisimmekin nuoria ja viettäisimme keskenämme aikaa ja se siitä sitten. Ei perheitä (koskaan) ja kunnon ero sitten kun molemmat siihen valmiita. Siis viihdyn miehen kanssa, mutta tiedän että haluan tulevaisuudessa perheen, mutta en hänen kanssaan. Ristiriitaista. Ja hän tosiaan ensimmäinen mies, jota kohtaan olen koskaan tuntenut näin paljon, kutsuttakoon kai rakkaudeksi.
Hänelle itselleen olisi mielestäni hyvä, että hän kävisi jossain keskustelemassa tästä ja tiedostaisi, että jokin on vialla. Hänessä on paljon siskoni piirteitä, jotka olen tosiaan huomannut vasta kun netistä olen lukenut. Olen myös lainannut kirjoja ja lukenut, lukenut ja lukenut asioista.... vasta nyt tajunnut, että hänessä ja siskossani on paljon samoja piirteitä. En kuitenkaan laittaisi häntä ADHD-muottiin, koska ei ole ylivilkas ollut koskaan. Enemmänkin todella hidas ja rauhallinen. Jos edes JOSKUS vaikka lähdöt onnistuisivat ilman ainaista hakemista ja muuta, niin ei tässä olisi ongelmaa. Mutta kun aina saa odottaa, odottaa, odottaa... jos minua joutuu joskus odottamaan, niin se on maailmanloppu ja minulle saa olla vihainen. Hmph!
Olen yllättynyt, että ihan oikeita tapauksia löytyy näinkin paljon. Pelkäsin hieman sitä, että kun tosiaan kaikki luulivat jossain kohtaa puolisoidensa olevan narsisteja, niin nyt muotisana on juuri ADHD/ADD. Mielestäni en kuitenkaan epäile turhaan, koska ilman muiden huolenpitoa mieheni elämä olisi kaaosta. Hän ei vain myönnä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Myös fyysistä väkivaltaa olen saanut kokea, kun olen pilkannut tai uskaltanut avata suutani liikaa."
Siis, kirjoititko sinä ap tämän? Kyllä tuossa pitäisi mennä ehdoton raja. Suunsoitto ei KOSKAAN oikeuta fyysistä väkivaltaa. Älä ihmeessä jää noin epäterveeseen suhteeseen. Sairastut kohta itsekin.
Siis juu kirjoitin, mutta siis ei hän ole minua hakannut. Jossain kohti asiaa selvitinkin, mutta siis on ottanut kiinni käsistä, että on jäänyt mustelmia, painanut seinää vasten.. nämä siis ovat olleet enemmän silloin kun viimeksi erosimme ja riitojen yhteydessä lähinnä. Kyllä hän läimäyttää tai huitaisee jos sanon jotain, minkä ottaa pahasti itseensä loukkauksena. Toki ymmärrän, etten saisi pelätä sitä... hän on vain oikeasti todella rauhallinen ja ylikiltti. Mutta jos loukkaan häntä tai kerron "totuuksia" niin ei kestä yhtään. Hänessä ei ole mitään vikaa.
Mikä sua pitää kiinni tässä jäbässä? Kuinka suuret on tunteet, rakkaus? Se kai on avainkysymys. Yleensä vaan tuollanen kuvio päättyy naisen kannalta huonosti. Ja kyllä tuon tyyppisiin oireisiin, oli ADD/HD tai ei, liittyy kohonnut pettämisriski tulevaisuudessakin, koska impulsiiviset piirteet vauhdittaa hetken mielihalujen perässä juoksemista. Myös päihdeongelmat on tavallisia tossa sopassa. Lähde siis, ellei erittäin painavat syyt kuten elämää suurempi rakkaus, todella estä lähtoäsi. T.Lääkäritäti