Lue keskustelun säännöt.
Miten saada mies keskustelemaan mahdollisesta ADD-häiriöstä?
01.11.2013 |
Heips!
Olen tällä sivustolla hetken aikaa surffaillut ja lukenut ketjuja koskien ADD:tä. Olen myös lukenut lukuisilta muilta sivuilta ketjuja, selaillut nettitestejä, lukenut kokemuksista jne.
Ensiksi haluan sanoa, että olen itse hyvin kriittinen ja kyseenalaistan helposti kaiken lukemani, tiedostan, että AD(H)D ym. alkavat olla muotisairauksia ja kaikilta löytyy aina muutama oire koskien mitä tahansa oireyhtymää, sairautta, ym.
Ajattelin kuitenkin kertoa mieheni oireistoa, sillä tähän asti tuntemamme 3 vuotta ovat olleet tavalla tai toisella vaikeaa. Olisin tyytyväinen, jos kaikelle saisi syyn jonkun tällaisen kautta, kuin vain että hän on "saamaton, laiska ja ajattelematon k*****ä".
Tavatessamme hän oli mitä hurmaavin herrasmies, ehkä vähän hajamielinen. Oma huone hänellä oli kotonaan kuin pommin jäljiltä, vaatteet kerättynä keskelle lattiaa, joista hän ei tiennyt mitkä olivat likaisia ja mitkä eivät. Jopa hänen naapurissa asuva isoäitinsä kävi joskus siivoamassa vaatekasaa lattialta ja lajittelemassa niitä. Poika ei saanut aikaiseksi.
Muuttaessamme yhteen hän lupasi hienosti laittaa taulut seinille ja hoitaa kaikki "miehen hommat" asunnossa. No, taulujen laittoa sain odotella yli vuoden, eivätkä tiskitkään menneet koskaan ikinä milloinkaan automaattisesti koneeseen. Vaatteet löytyivät lattialta. Mikäli hän jonkun homman sai tehtyä, vaikka asennettua pesukoneen paikoilleen, siitä olisi pitänyt olla ikionnellinen ja kiitollinen ja muistaa kehua häntä vielä päivien päästä. Jos hän keskittyi, niin hän kyllä tekikin hommansa hyvin. Kuitenkaan kun yhden asian sai valmiiksi, niin ei enää kyennyt tarttumaan oma-aloitteisesti seuraavaan, vaan saattoi vaikka istua muuttolaatikoiden keskellä koneellaan ja pelata jotain nettipelejä?
Töiden hakeminen onnistui perhetuttujen kautta, ja töistä melkeinpä soitettiinkin että "Tule, tarvitsemme sinua!" Omatoimisuus oli 0. 21-vuoden ikään mennessä oli ollut työelämässä noin 4kk yhteensä. Hänen kotonaan ihannoidaankin nuoruutta, eikä lapsen ole tarvinnut ottaa vastuuta edes omasta puhelinlaskustaan. On ollut ok istua perseellään pelaten tietokonetta vanhempien antaessa tarvittaessa rahaa. Äiti on toki yrittänyt saada kontaktia häneen, mutta yleensä nalkuttamalla, josta hän meneekin täysin lukkoon.
Kuuntelu on miehelle vaikeaa. Saatan kertoa jotain omaa asiaani, jolloin hän saattaa yhtäkkiä alkaa kertomaan päälle jostain aivan muusta. Tuntuu, etteivät hänen aivonsa rekisteröi puhetta, ellen puhu jostain niin mielenkiintoisesta että jaksaa kuunnella. Käskyjen vastaanottaminen on hankalaa, ei muista hetken päästä mitä olen sanonut. Tuntuu pahalta, kun mies ei kuuntele. Kun hän on kiinnostunut jostain, niin minun pitäisi kuunnella häntä hyvinkin ja olla kiinnostunut myös... :/
Hänen mielestään olen pikkutarkka nalkuttaja. No, minä pidän siisteydestä ja siitä, että vaatteet EIVÄT ole lattialla tai tiskit yön yli pöydällä. En myöskään ymmärrä mukien ja lasien jemmilua pitkin asuntoa. Hän saattaa myös jemmailla tavaroitaan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, kuten kaikki hajuvetensä ja dödönsä ikkunalaudalle, koska "muuten ei muista käyttää niitä?" Minulla ei ole siis oikeutta siirtää niitä vessaan.
SUURIN ongelma on aikaansaamattomuus. Olemme siis jo kerran eronneet, koska hän on useaan otteeseen pettänyt minua. Nyt kun meidän oli tarkoitus aloittaa "puhtaalta pöydältä" kaikki, niin en arvannut että olen entistä ahdistuneempi kuin aikaisemmin! Olemme siis vasta muuttaneet yhteen, eikä koko muuttohomma alkanut ihan toivotulla tavalla: Hän siis asui 8kk kotona, tekemättä melkein päivääkään töitä, koska kotona vain oli mahdollista olla. Äiti tosiaan yritti nalkuttamalla saada asioita aikaiseksi jolloin poika (20v) käski äitiä painumaan vain vittuun huoneestaan. Eipä siis auttanut. Koko kesän hän rukoili minua palaamaan yhteen, lupasi muuttaa kaikki tapansa ja että hänestä tulee "uusi mies". Päivää ennen muuttoa menin heille, kävelin hänen huoneeseensa ja aloin melkein itkemään: hänellä oli pakkaamatta melkein puolet tavaroistaan. Pakkausaikaa oli ollut kuukausia. Sekaisin tuntein aloin pakkaamaan tavaroita hänen kanssaan... en edes jaksa palata siihen.
Nyt, vasta kuukauden jälkeen hän sai omat tavaransa järjesteltyä siten, etteivät ne ole enää keskellä olohuonetta jokapäiväisenä esteenä. Töitä hän onneksi sattui saamaan myös, sillä pakotin hänet kesällä hakemaan aivan joka paikkaan mikä ikinä tulee vastaan. Työasia on siis järjestynyt ja hän on kahden viikon aikana nukkunut vain kerran pommiin!
Arki ei ole kuitenkaan muuttunut miksikään. Mitään "muuttunutta miestä" en missään näe, ja oma typerä sinisilmäisyys ahdistaa. Nyt onkin sitten tullut mieleen, josko mies on valehtelusta, saamattomuudesta, keskittymiskyvyttömyydestä ym. johtuen vain sairastanut koko ajan tietämättämme ADD:tä? Keskivaikea lukihäiriö hänellä on diagnosoitu lukiossa.
Kuitenkin keskittymisessä on todellisia vaikeuksia, kotityöt eivät onnistu ilman ohjaamista tai sanomista ja asiat pitäisi kertoa hitaasti ja suoraan katsomalla silmiin, jotta varmasti ymmärtää (mikäli siis suostuu kuuntelemaan). Joskus siis saattaa tiskit päätyä koneeseen asti, mutta kun asiasta ei enää muista sanoa niin se unohtuu.
Hänen isässään on havaittavissa samoja piirteitä, olen ymmärtänyt, ettei ole ollut läsnä lasten kasvatuksessa vaan kotona äiti on ollut perheenpää joka hoitaa asiat. Kunnollista isä-poikasuhdetta siis ei ole. Isä häärää mieluummin tietokoneiden kimpussa ja pelailee golfia.
Nyt siis: mieheni ei suostu puhumaan yhtään mistään "hänen" ongelmistaan, sysää kaikki viat minun niskoilleni ja on saanutkin minut uskomaan, että kaikki vika on lähtöisin minusta itsestäni. Olen miettinyt tätä paljon, mutta tullut siihen tulokseen, että meillä on kyllä alkuajoista asti ollut vaikeaa ja tietyt asiat eivät ole muuttuneet miksikään. Olen itse sanovainen enkä aina jaksa odottaa varttia että toinen ehkä tekee jos tekee. Haluaisin ymmärtää häntä ja saada hänet itse tajuamaan, että hänenkin käyttäytymisessään on vikaa. Kaikkea ollaan kuitenkin kokeiltu! Olisin kuvitellut, että kun kerran ollaan erottu ja palattu silti yhteen, että se olisi aukaissut hänen silmänsä ja hän voisi yrittää mutta ei... kun mikään ei riitä eikä auta! Puolustelussa hän on mestari, mistään ei saisi sanoa ja kaiken tosiaan heittää minun syykseni. Käskee hankkiutumaan hoitoon. Onpas mukava uuden elämän alku, kun tosiaan olemme eronneet hänen syrjähyppyjensä takia. Ihan kuin hänellä ei olisi omaatuntoa ollenkaan? Niin, missä VOISI olla vika?
Kommentit (30)
Olen itse asiassa lukenut Narsistisen persoonallisuushäiriön piirteet ja oirekuvaukset, mutta ei hän ole sellainenkaan. Hän kyllä katui tekojaan, mutta tuntuu kuin olisi ne jo unohtanut kaikki. Toisaalta hän on hirveän herkkä eikä mistään saisi sanoa mitään, mikä loukkaa. Myös fyysistä väkivaltaa olen saanut kokea, kun olen pilkannut tai uskaltanut avata suutani liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jospa oletetaan että hänellä on ADD. Sen tiedostaminen tai diagnosointi ei kuitenkaan muuta tai paranna mitään. Olet jo todennut monta asiaa, jotka häneltä eivät onnistu, tuskin onnistuvat jatkossakaan.
Minulla on as-mies ja olen aikaa sitten lakannut odottamasta häneltä selviytymistä niistä asioista, jotka eivät hänen taitopiiriinsä kuulu. Hän on hyvä jossain asioissa ja toisissa taas aivan surkea, siksi on turha zoomailla asioihin, jota eivät onnistu, siitä tulee vaan kaikille paha mieli.
4 jatkaa: tuossa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin että hyväksyt ja rakastat häntä sellaisena kuin on tai lähdet. Ei miehenkään mielestä varmaan ole mukavaa elää sellaisen kanssa, joka muistuttaa jatkuvasti hänen olevan vääränlainen ja tekevän asioita väärin.
Minunkin pitää pyytää jokainen kotityö eriseen, ei mies huomaa onko koneessa pyykejä, pitääö imuroida tai että eteiseen pitää vaihtaa valo. Erityispiirteisen hajamielisyys, huomaamattomuus, unohtelu, myöhästely ei ole kiusantekoa tai tahallista. Oma ajatusmaailma vaan vie niin paljon tilaa, että muu maailma unohtuu ajoittain. Puolisona pitää silloin olla ihminen, joka suodattaa hölmöydet ja näkee ne hyvät asiat.
Kuulostaa täysin normaalilta 21-vuotiaalta, jota on kotona passattu liikaa. Mitä meinaat, että asiaa auttaisi se, että saisit sanottua miehellesi hänellä olevan keskittymishäiriö? Tai edes asian tutkiminen?
Ei tuollaiseen lääkitystä määrätä, että avokin jorinat eivät jaksa kiinnostaa tai kotona ei huvita laittaa pyykkiä pyykkikoppaan. Valitan.
Miehen kyökkidiagnosoinnin sijasta voisit keskittyä jakamaan hänelle osan kotityövastuista ja pysymään työnjaossa. Jos mies ei esim. hoida osuuttaan sovitusti ja käy kaupassa, sinä ostat ruokaa vain itsellesi ja miehen avatessa jääkaapin se on TYHJÄ.
Tietyssä määrin sinunkin pitää tulla vastaan. Et voi yksin päättää, millainen siisteyden on presiis oltava ja alkaa nalkuttaa, jos toisen käsitys riittävästä siivosta on erilainen. Joten: siivoa sinä, mutta jaa muuta työtä vastaavasti tuolle miehelle.
Loppupeleissä kyse on aina siitä, mitä jaksat sietää. Jos mies ei halua tehdä mitään, sinä joko kestät sen tai pistät äijän kotiinsa. Ei se asiaa miksikään muuta, että mies tunnustautuisi add-tapaukseksi. Lääkityskin kyllä parantaa keskittymistä, muttei tee laiskasta ja epäsiististä ahkeraa siivoajaa...
Ja pettäminen - sillä ei kyllä ole pahastikaan tekemistä add:n kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kovasti kuitenkin näet vaivaa miehen eteen joka on pettänyt eikä selvästikään ole mikään unelmien prinssi. Oletko ajatellut, että lukihäiriö ja erityispiirteet periytyvät vahvasti. Oletko valmis pyörittämään sellaista perhettä?
Nii-in, kuitenkin kun siskollani todettiin ADHD, se sai hänet ymmärtämään monia piirteitä itsessään ja auttoi heidän parisuhde-elämäänsä kun ymmärrettiin mistä kaikki johtuu. Jos saisin miehenikin lukemaan asiasta ja pohtimaan sitä itse, niin hän voisi huomata miksi ahdistun ja miksi minusta tuntuu etten jaksa. Toki aikaansaamattomuus on paskin juttu tässä suorituksia vaativassa yhteiskunnassa, mutta en ole itsekään onneksi aina 100% täsmällinen joka asian suhteen. Toki siis en myöskään haluaisi olla ikuinen äiti omalle miehelle... jospa sitten emme vain koskaan tee lapsia kun en jaksa hoitaa tätä yhtäkään.
Säälisin kyllä sitä, joka hänen kanssaan lapsia tekisi. Ihana mies siis kaikinpuolin muuten, mutta kun asiat eivät hoidu... siis ikuinen lapsi, ihan oikeasti. Viihdyn hänen kanssaan, en haluaisi antaa pois, mutta raskasta pitää itsellään. Tuntuukohan joiltain, jotka "oikean" ADD:n kanssa ovat samalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin pettämisasiaa mietin vain sillä, että hän kyllä osasi hienosti valehdella minulle että on milloin missäkin kun oli tapaamassa omaa exäänsä. Piilotti kaikki viestit ja puhelinsoitot, oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta exän puolelta saikin kehuja ja huomiota eri tavalla kuin minulta, joka en aina muista kehua erikseen joka asiasta. Mietin siis vain, olisiko niillä jokin yhteys. Kertoi, että "rakasti kahta naista samaan aikaan"..? Enkä siis tiedä koko ADD-hommastakaan, mutta kun oma isä on samanlainen ja nimenomaan kun nämä periytyy... jos minun tulevaisuuteni on sellaista, että hän "pelaa golfia ja tietokonepelejä" kun minä hoidan lapset niin ei käy.
On aivan sama onko miehelläsi add tai mikä vaan. Haluatko mieheksesi todella tuollaisen ihmisen, joka haistattelee omalle äidilleen, pettää ja hakkaa puolisoaan eikä saa hoidettua mitään asioita?
Mikä SINUSSA on vialla, kun haluat yrittää parantaa, hoitaa, kasvattaa ja muuttaa tuollaista tyyppiä? Etkö arvosta itseäsi tarpeeksi? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi miehen takia? Senkö takia, että "rakastat" häntä niiiin paljon tai että hän on uskomaton sängyssä tms?
Nyt tyttö otat itseäsi niskasta kiinni ja jätät sen miehen! Tiedät kyllä itsekin että sinun tulisi tehdä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tuota, oikeastaan ihastuinkin hänessä ensimmäisenä ulkonäköön... hän on 195 pitkä ja komea nuorukainen :D hän siis NÄYTTÄÄ unelmien mieheltä, mutta on kaukana siitä. Pitää varmaan iskeä joku perusjamppa, joka ei ole niin hyvä myöskään... siellä niin...
Siis olen siskoni kautta lukenut ADHD:sta ja sitä kautta myös ADD:sta, joten se sai minut epäilemään josko olen tietämättäni ihastunut ihmiseen, jossa oli jo valmiiksi jotain tuttua. Mielestäni perheeni on aina ollut vähän erikoinen ja hän sopi sekaan paremmin kuin hyvin. Yhtä hölmö.
Olen siis halunnut yrittää ymmärtää, halunnut ottaa hänestä selvää että miksi hän on juuri tuollainen.. osasyy ehkä sekin, että olen lukenut psykologiaa, olen hakemassa lääketieteelliseen ja olen nimenomaan kiinnostunut ihmisen mielen liikkeistä ja kaikista käyttäytymiseen liittyvistä seikoista ym. Henkinen paha oloni ei toki olekaan sen arvoista, mitä häneltä saan vastineeksi. Hyvä jos mitään muuta kuin ylpeyttä että on hyvännäköinen mies rinnalla.
Hei, te ADD-miesten naiset tai naisten miehet: tekisittekö nyt jotain eri tavalla kuin ennen? Jos olisitte tienneet diagnoosista aikaisemmin, olisitteko "juosseet karkuun"? Tai mietittekö joskus, millaista on normaali elämä?
Ja en usko että hän on VAIN pilalle hemmoteltu, toki tuplaongelmat tuo varmaan se, että jos aivoissa on häikkää ja vielä äiti passaa lapset pilalle. Olen äitinsä kanssa ottanut asiasta jopa yhteen... :) vastaus oli että "ystävienkin lapset ovat pilalle hemmoteltuja, se vain on niin. Ota tai jätä!"... eli apua ei herunut sieltä kautta.
Väkisinkin tulee mieleen, että taidat olla vähän outo itsekin, sori vaan. Koeta vähän aikuistua. Ei siinä ole mitään hienoa, että mies on pitkä ja hyvä sängyssä ja osaa vittuilla äidilleen (oi onpa se rohkea) ja pettää tyttöystävää (on se kova jätkä, on se).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi hyvinkin olla kyseessä ADD/ADHD. Asiantunteva hoito usein auttaa, mutta se edellyttää asianosaiselta itseltään riittävää motivaatioita ja kokemusta siitä että jotain on oikeasti vialla. Yleensä tämä kokemus taas vaatii syntyäkseen suurta määrää toilailuja ja epäonnistumisia, ja vaikuttaa siltä että niitä ei kaverillasi sittenkaan ole ollut vielä riittävästi. Toisaalta asiantuntevia ADD/HD:n diagnostiikan osaavia lääkäreitä on Suomessa aivan liian vähän, varsinkin tuon ikäiselle ihmiselle. Sekin vaikeuttaa kuvioita huomattavasti, enkä voi olla yhtymättä neuvoon jonka olet lyhyessä ajassa saanut jo monelta kanssakirjoittajalta. JÄTÄ SE. Sinun velvollisuutesi on suojella itseäsi.
T. Lääkäritäti
Sä taidat olla aika nuori. Mäkin olin, kun päädyin yhteen ihanan, komean, seksikkään ja mielenkiintoisen exäni kanssa, jonka huonot puolet olivat aikalailla samoja kuin sinun kumppanillasi, siihen vielä lisäksi se, että oli aika viinaanmenevä. Se oli aivan kamala suhde, meille molemmille. En silloin osannut ymmärtää, että ei häntä voi muuttaa. Asiat helpottivat vasta, kun tajusin etten voi vaatia häneltä sitä mitä muilta aikuisilta ihmisiltä, koska hänestä ei kertakaikkiaan vaan ole siihen. Samalla kuitenkin tein päätöksen, etten tahdo suhdetta, jossa minun on oltava aina kuin äiti lapselle. Voin sanoa, että kun mies kohtelee sinua niinkuin teinipoika äitiään, ei se hurmiollinen seksikään kovin kauaa jaksa kiinnostaa.
Ainoa vaihtoehto olisi ollut, että minun olisi täytynyt pystyä löysäämään hihnaa, oppia elämään kaaoksen keskellä, paskaisessa kämpässä, relaamaan itsekin, olemaan nipottamatta jos lupaukset eivät aina tai edes enimmäkseen pidä tai jos laskut jäävät maksamatta. Elää omaa elämääni, antaa kumppanin elää omaansa. Vetää perseet jos vituttaa sen sijaan että sanoisin joka asiasta. Mutta en mä ole sellainen ihminen. En olisi voinut hyvin sellaisessa ympäristössä. Ei minulla toisaalta ole mitään oikeutta määrätä ketään, miten hänen pitäisi elää omaa elämäänsä. Jos tämmöisissä jutuissa ollaan liian kaukana toisistaan, ei suhteesta vaan tule mitään. Ei se helppoa ollut exällenikään. Varmasti hänestä tuntui monesti, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. En halua enää että kenellekään minun vuokseni tulee sellainen olo, siksi ei kannata liian erilaisten ihmisten väkisin yrittää elää yhdessä.
Ad(h)d ei ole sairaus. Se on ominaisuus. Siitä ei parannuta sen enempää kuin vasenkätisyydestä tai sinisilmäisyydestä. On oireita, joiden kanssa
voi oppia elämään, paremmin tai huonommin. Ne on vaan pakko hyväksyä, tai lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 19:06"]
Väkisinkin tulee mieleen, että taidat olla vähän outo itsekin, sori vaan. Koeta vähän aikuistua. Ei siinä ole mitään hienoa, että mies on pitkä ja hyvä sängyssä ja osaa vittuilla äidilleen (oi onpa se rohkea) ja pettää tyttöystävää (on se kova jätkä, on se).
[/quote]
Haha, tämä oli hyvä :D en minä ihan niin ajattele. Mutta siis oikeastaan nämäkin asiat on parempi kuulla ulkopuolelta, niin ne käsittää eri tavalla. Ja siis ei hän ole minua hakannut, mutta saattaa lyödä jos suuttuu.. on kyllä takertunut kiinni siten, että on jäänyt mustelmia. Ja outo ja outo, enemmänkin minä yritän ymmärtää :( ei tässä kyllä tunnu enää olevan mitään ymmärrettävää.
[quote author="Vierailija" time="01.11.2013 klo 19:16"]
Sä taidat olla aika nuori. Mäkin olin, kun päädyin yhteen ihanan, komean, seksikkään ja mielenkiintoisen exäni kanssa, jonka huonot puolet olivat aikalailla samoja kuin sinun kumppanillasi, siihen vielä lisäksi se, että oli aika viinaanmenevä. Se oli aivan kamala suhde, meille molemmille. En silloin osannut ymmärtää, että ei häntä voi muuttaa. Asiat helpottivat vasta, kun tajusin etten voi vaatia häneltä sitä mitä muilta aikuisilta ihmisiltä, koska hänestä ei kertakaikkiaan vaan ole siihen. Samalla kuitenkin tein päätöksen, etten tahdo suhdetta, jossa minun on oltava aina kuin äiti lapselle. Voin sanoa, että kun mies kohtelee sinua niinkuin teinipoika äitiään, ei se hurmiollinen seksikään kovin kauaa jaksa kiinnostaa.
Ainoa vaihtoehto olisi ollut, että minun olisi täytynyt pystyä löysäämään hihnaa, oppia elämään kaaoksen keskellä, paskaisessa kämpässä, relaamaan itsekin, olemaan nipottamatta jos lupaukset eivät aina tai edes enimmäkseen pidä tai jos laskut jäävät maksamatta. Elää omaa elämääni, antaa kumppanin elää omaansa. Vetää perseet jos vituttaa sen sijaan että sanoisin joka asiasta. Mutta en mä ole sellainen ihminen. En olisi voinut hyvin sellaisessa ympäristössä. Ei minulla toisaalta ole mitään oikeutta määrätä ketään, miten hänen pitäisi elää omaa elämäänsä. Jos tämmöisissä jutuissa ollaan liian kaukana toisistaan, ei suhteesta vaan tule mitään. Ei se helppoa ollut exällenikään. Varmasti hänestä tuntui monesti, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. En halua enää että kenellekään minun vuokseni tulee sellainen olo, siksi ei kannata liian erilaisten ihmisten väkisin yrittää elää yhdessä.
Ad(h)d ei ole sairaus. Se on ominaisuus. Siitä ei parannuta sen enempää kuin vasenkätisyydestä tai sinisilmäisyydestä. On oireita, joiden kanssa
voi oppia elämään, paremmin tai huonommin. Ne on vaan pakko hyväksyä, tai lähteä.
[/quote]
Olen 22-vuotias nyt, ja hän minua vuotta nuorempi. Ja tiedän, ettei ADHD/ADD ole sairaus, vaan luonteenpiirre, ominaisuus, häiriö, nimenomaan asia, joka on opittava hyväksymään. Jotkuthan lääkkeet saattavat vaikuttaa keskittymiskykyyn, mutta en ole ensisijaisesti hakemassa täältä apua siihen, mitä lääkkeitä hänen pitäisi saada vaan siihen, että olenko edes oikeilla jäljillä. Ideana ei ole saada hänelle "ADD"-leimaa otsaan ja sitten "kaikki olisi hyvin", vaan oppia_ymmärtämään. Myös hänen itsensä tulisi huomata tämä, ennen kuin kusee elämänsä. Tosin on hänen onni, että vanhemmat ovat melko varakkaita, joten ei ole koskaan kusessa kun aina saa rahaa jos tarvii tai tulee hätä.
"Ainoa vaihtoehto olisi ollut, että minun olisi täytynyt pystyä löysäämään hihnaa, oppia elämään kaaoksen keskellä, paskaisessa kämpässä, relaamaan itsekin, olemaan nipottamatta jos lupaukset eivät aina tai edes enimmäkseen pidä tai jos laskut jäävät maksamatta. Elää omaa elämääni, antaa kumppanin elää omaansa. Vetää perseet jos vituttaa sen sijaan että sanoisin joka asiasta. Mutta en mä ole sellainen ihminen. En olisi voinut hyvin sellaisessa ympäristössä. Ei minulla toisaalta ole mitään oikeutta määrätä ketään, miten hänen pitäisi elää omaa elämäänsä. Jos tämmöisissä jutuissa ollaan liian kaukana toisistaan, ei suhteesta vaan tule mitään. Ei se helppoa ollut exällenikään. Varmasti hänestä tuntui monesti, ettei hän osaa tehdä mitään oikein. En halua enää että kenellekään minun vuokseni tulee sellainen olo, siksi ei kannata liian erilaisten ihmisten väkisin yrittää elää yhdessä."
---> Nimenomaan tämä kolahti. Tältä minusta tuntuu nyt... ja luulen että siihen se lopulta menee. Mutta onko olemassa ihmisiä, jotka jaksavat katsella tällaista? Onhan hänen äitinsäkin perustanut perheen miehensä kanssa, joka elelee omissa maailmoissaan. Sitten äiti tissuttelee viiniä iltaisin ja itkee pahaa oloaan pois yksin. Tai ei vain myönnä mitään ongelmia, on päättänyt jaksaa kun on omakotitalot ja lapset sun muut...?
Olet vielä itsekin aika nuori ja olisi ehkä aiheellista unohtaa koko mies. Et saa häntä muuttumaan, se on vain hyväksyttävä. Miten voit antaa anteeksi tuollaiset pettämiset. Tuntuu tyypiltä, jolla homma verissä. Pahoittelen, mutta ansaitset ehdottomasti parempaa!
Kiitos ProNeuronin linkistä "Lääkäritäti". Pettämistä en ole ikinä antanutkaan anteeksi sen jälkeen, kun kaikki tuli ilmi. Hän vain itkemällä ja lupailemalla kaikkea sai minut vakuuttumaan kaikesta - tyhjästä. On erityisen taitava puhumaan ja manipuloimaan! Olen itsekin melko jääräpää välillä, mutta hänessä on kuin jotain huumetta joka saa mieleni muuttumaan. Emme siis tällä hetkellä seurustele, vaikka asumme yhdessä. Halusin muuttaa yhteen nyt sillä ehdolla, että "katsomme mitä tuleman pitää". Tuntuu ettei hän oikein elä tässä päivässä? Tai ei muista mitään mistään.. välillä tuntuu että hän on vain vitun tyhmä vaikka älliä kyllä löytyy. Sitten kun huvittaa löytyä...
Olisiko vika siinä, että miehesi onkin narsisti?