Vanhempani eivät kannusta minua ikinä missään :(

Siis tuossa kerroin vain muutaman esimerkin. Kertoja on ollut monta...

En minä oikein ymmärrä miksi aikuinen ihminen vielä tuollaista vanhemmiltaan kaipaa, että kehuttaisiin ja kannustettaisiin. Ei monet vanhemmat ihmiset vaan osaa tuommoisista niin ihmeemmin elämöidä. Ovat varmaan hiljaa sisäisesti iloisia kyllä, että elämä rullaa mallillaan, muttta ei siitä sen enempää. 

Omatkin vanhempani ovat tuollaisia, mutta ei minua se mitenkään häiritse. En minä kaipaa keltään ulkopuoliselta kannustusta ja tukea, kun kaikki menee muutenkin ok. 

Mulla oli samanlaiset vanhemmat, ovat kylläkin jo kuolleet. Ikinä ei mistään kehuttu, kannustettu tai kehoitettu yrittämään. Oletus oli, että ei se onnistu kuitenkaan. Ei toivotettu huomenta, kiitos tai mitään muutakaan. Just tuollainen "aha" oli tavallinen vastaus iloisiin uutisiin. Itse työstän asiaa, jotta muistaisin olla erilainen omille lapsilleni.

Pelkäävät, että ylpistyt, mitä ei tosin tapahdu, elleivät ala painottaa ja jankata, kuinka paljon parempi ja upeampi olet kuin vaikkapa Meikäläisen Matin tytär.

No, en tiedä lohduttaako sua yhtään, mutta mun kannustavat vanhemmat olisivat alkaneet kaivamaan työstäni vikoja ja lopuksi vielä kertoneet, kuinka ennen hyviä arvosanoja oli niiiiiiin paljon vaikeampi saada (Joo, niiden aikana graduksi kelpasi 20- sivun seminaaritasoinen kyhäelmä).

Omat vanhempani suhtauutivat niin, että silloin kun onnistuin suhtauutivat tuolla lailla välinpitämättömästi ja ohittivat ja mitätöivät onnistumisen. Jos en ollut ollut tarpeeksi hyvä, sain kuulla siitä vielä jopa vuosia eteenpäin. Koko ikäni minulla on ollut perustunne, että minua ei hyväksytä, en kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä jne.

Nyt varhaiskeski-iässä en ole enää juurikaan tekemisissä kanssaan.

Pelkuruutta ja tunnekylmyyttä.

Äitini ei kestä mitään vastoinkäymisiä ja on ollut aina hurja alisuoriutuja. Kiltti sairaanhoitaja, josta olisi voinut tulla vaikka mitä mutta hän ei uskaltanut.

Kouluaikana jos minulla oli jossakin vaikeaa, äiti käski antaa periksi. luokan voi uusiakin.

Lukioonmeno oli hänelle ihan kauhistus.

uskon, että vaikka oma kouluni meni ihan ok, olisin ollut todella hyvä jos minua olisi kannustettu. Kannustamattomuus on typerää ja vielä typerämpää on tyytyä siihen, että kaikki on ihan ok.

Omia lapsiani kannustan ja he ovat luokkansa parhaimmistoa hyvin pienellä työmäärällä.

Mutta jos ap kukaan ei ole sinua vielä onnitellut, niin minä onnittelen oikein roppakaupalla. Nyt näet mihin kova työsi opintojen parissa johti. Nyt vaan kunnon työpaikkaa etsimään, äläkä tyydy liian vähään!

En ymmärrä tätä suomalaisten puolustelua siitä, miten on hyvää ja normaalia kasvatusta se, että IKINÄ ei voida kannustaa ja kehua omaa lastaan. Oikeasti sellainen kasvatus on ihan syvältä. Lapsi ei mene kehuista, haleista, rakkaudesta, läheisyydestä rikki. Se, että isä on ylpeä tyttärestään ja hänen tyttöydestään oikeasti kasvattaa hyväitsetuntoisia, itseensä tyytyväisiä naisia.

Millaisia sitten suurin osa suomalaisista naisista on?? Itseenä ja naiseuteensa jatkuvasti tyytymättömiä, seksuaalisuus vähän hakusessa, eikä omista tarpeista uskalleta ääneen puhua, tai ohjata miestä rehellisesti ja suorasanaisesti naisen nautintoon, vaan puhumattomuuden kulttuuri loistaa. Miehen pitäisi puolesta sanasta ymmärtää kaikki mitä nainen haluaa seksissä.

Ja millaisia suomalaisia miehiä on kasvatettu? Tunnekylmiä, itsekkäitä, kaikessa passuutettuja, -pojat on poikia- periaatteella. Mies kasvaa vasta parisuhteessa aikuiseksi, viimeinen tilaisuus tulee kun, syntyy omat lapset, tai sitten yleensä tulee avioero, kun nainen ei jaksa lasten lisäksi kannatella miehenkin puolesta vastuuta.

Suomessa olisi oikesti hyvä, että vanhemmat olisivat terveellä, rehellisellä tavalla ylpeitä lapsistaan. Antaisivat positiivista palautetta, kun siihen on aihetta, ja kannustaisivat ja ennenkaikkea uskoisivat lapseen! Lapsi uskoo itseensä, jos ensin häneen uskotaan! Ei lytättäisi herkkää minuutta ja itsetuntoa. Vanhempien tehtävä on kertoa lapselle, että hän on rakastettava ja arvostettava. Että hän pärjää ja pystyy vaikka mihin, kun jaksaa vain ponnistella.

[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 21:54"]

Pelkuruutta ja tunnekylmyyttä.

Äitini ei kestä mitään vastoinkäymisiä ja on ollut aina hurja alisuoriutuja. Kiltti sairaanhoitaja, josta olisi voinut tulla vaikka mitä mutta hän ei uskaltanut.

Kouluaikana jos minulla oli jossakin vaikeaa, äiti käski antaa periksi. luokan voi uusiakin.

Lukioonmeno oli hänelle ihan kauhistus.

uskon, että vaikka oma kouluni meni ihan ok, olisin ollut todella hyvä jos minua olisi kannustettu. Kannustamattomuus on typerää ja vielä typerämpää on tyytyä siihen, että kaikki on ihan ok.

Omia lapsiani kannustan ja he ovat luokkansa parhaimmistoa hyvin pienellä työmäärällä.

Mutta jos ap kukaan ei ole sinua vielä onnitellut, niin minä onnittelen oikein roppakaupalla. Nyt näet mihin kova työsi opintojen parissa johti. Nyt vaan kunnon työpaikkaa etsimään, äläkä tyydy liian vähään!

[/quote]Kiitos!

Ja kiitos muillekin, jotka ymmärtävät. Ikävä kuulla, että monella muullakin on samanlaisia kokemuksia. Itse yritän omien lasten kanssa kiinnittää huomiota tähän asiaan. Sekä siihen, että sanon heille rakastavani heitä ja halaan ja hellin. Noitakaan en ikinä ole saanut vanhemmiltani.

Suomessa on kauhea tabu tuo ylpistyminen. Jos lasta kehutaan normaalisti eli silloin kun oikeasti on aihetta, ei lapsi ylpisty. Mutta jos lasta kehutaan ihan kaikessa niin sitten kasvaa hemmoteltu vekara, jolla kaikki pyörii itsensä ympärillä. Kyllä tervejärkinen lapsi ymmärtää itsekin milloin onnistui, ja kun vanhemmat kehaisevat että kylläpäs oli hieno suoritus, tulee lapsi hyvälle mielelle, että hänen tekemisellään ja yrittämisellään on väliä! Kunnioittakaa lapsen työtä, niin saatte ahkerat, sinnikkäät lapset.

Miksi korkeakoulutus siirtyy tutkimukisen mukaan vanhemmilta lapsille? Kyseessä on ennenkaikkea asenne ja kannustus! Kannustuksella ja lapsen ohjaamisella on valtava vaikutus, ihan tutkimustietoa ja näyttöä löytyy juurikin tällä koulutuksen tasolla ja sen siirtymisellä sukupolvelta toiselle.

[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 21:47"]

En minä oikein ymmärrä miksi aikuinen ihminen vielä tuollaista vanhemmiltaan kaipaa, että kehuttaisiin ja kannustettaisiin. Ei monet vanhemmat ihmiset vaan osaa tuommoisista niin ihmeemmin elämöidä. Ovat varmaan hiljaa sisäisesti iloisia kyllä, että elämä rullaa mallillaan, muttta ei siitä sen enempää. 

Omatkin vanhempani ovat tuollaisia, mutta ei minua se mitenkään häiritse. En minä kaipaa keltään ulkopuoliselta kannustusta ja tukea, kun kaikki menee muutenkin ok. 

[/quote]Minusta on kyllä ihan normaalia odottaa läheisiltä jotain positiivista reaktiota ko tilanteessa. Kurjaa, jos ei osata iloita toisen onnistumisista ja tietysti myötäelää vastoinkäymisissä. Lämpimät onnittelut sinulle ap hienosta suoriutumisesta!

Juu, tollaisiahan ne. Ei ne osaa kehua, eipä niitäkään varmasti ole turhia ylistetty. Oon ottanut opikseni, että jaan tuollaiset kutkuttavat uutiset ensin miehen tai kavereiden kanssa. Ja kerron vanhemmille niin, että ei ees haittaa, vaikkeivät hurraisi.

Ap, et ole ainoa. Mulla on samanlaiset vanhemmat, ikinä ei ole kannustettu mihinkään, päinvastoin. Kun n. 6-vuotiaana halusin alkaa tanssia balettia, äiti sanoi "ei sun enää kannata alottaa". Kun pääsin opiskelemaan TOISTA yliopistotutkintoa, isä sanoi sen olevan "rangaistus", koska en ollut ekalla kerralla osannut valita oikein. Just. Kun olin ostanut omasta mielestäni kivan mekon kaverin valmistujaisiin, isä nauroi halveksivasti. Olen myös koko elämäni saanut kuulla olevani lihava (mitat parhaimmillaan 170/60, nyt painoa on noin 20 kiloa lisää mutta asialla ei ole mitään merkitystä, koska oon kuullut läskijankkausta koko elämäni). Ja sitten mietin miksi mulla on niin huono itsetunto, miksi musta tuntuu ettei kukaan pidä musta enkä kelpaa kellekään...niin, miksiköhän?Sarkastinen hymiö tähän jos sellainen on olemassa.

Ei ole minunkaan äitini kovin kannustava osannut olla.

Jos uskalsin hänelle jonkun suunnitelman kertoa etukäteen, niin hänen ensireaktionsa oli "älä nyt kuitenkaan, ei se onnistu". Mistään vaikeasta asiasta ei koskaan edes ollut kyse, vaan pikemminkin jostakin kukkapenkin perustamisesta tai seinän maalaamisesta.

Sitten jos hän huomasi minun onnistuneen jossakin, tuli vilpitön kommentti "en olis ikinä uskonut että sinä onnistut". Vaikka siinä seinän maalaamisessa.

Kun lapsena olisin halunnut alkaa harrastamaan luistelua tai yleisurheilua, nauroi äitini minulle "ei sinusta oo semmoseen kun oot noin laiha ja hontelo". Ihan tavallinen hoikka tyttö olin.

Nämä kommentit nielin aina hiljaa, mutta siinä vaiheessa kun niitä alkoi tulemaan lapsilleni, niin oli pakko puuttua asiaan. Esim. kun esikoiseni oppi lukemaan 1. luokalla, kommentoi äitini lapselle näin "en olis ikinä uskonut että sinä opit" Ö.Ö

Kun kysyin äidiltäni miksi hän tuolla tavoin kommentoi, väitti hän sen olevan kannustamista. Haukkuipa sitten minut taas vaihteeksi tuttuun tapaan omituiseksi ja hulluksi kun en sitä ymmärtänyt :/

Joku tuossa ylempänä ihmetteli miksi tämmöiset vaivaa aikuisen ihmisen mieltä. Ehkä hänestä olisi kiva kuunnella jatkuvaa dissaamista läheiseltä ihmiseltä, mutta useimmille semmoisen kuunteleminen on raskasta.

Niin, tätä on ollut monen lapsuus ja myös minun. Ikinä ei mistään kehuttu tai kiitelty, silloin kun mokasi niin haukkumista kyllä riitti. Kaikki onnistumiset kuitattiin olankohautuksella... myöhemmin en enää edes välittänyt onnistuinko vai mokasinko. Kun ei sillä kerran ollut mitään väliä, ei edes itselle. Nyt aikuisena taistelen huonon itsetuntoni kanssa.

Joo, toi suunnitelmien lyttääminen on vakio!! Muistan, että kerroin äidilleni aikovani hakea erääseen täydentävään koulutukseen, niin äitini reaktio oli "no et kyllä varmana hae!!!!!!" Ja kyseessä siis oli noin kaksi kuukautta kestävä erillisopintojakso :D Vittu että alko ärsyttää taas, ei olis ollut häneltä pois...enkä muuten sitten hakenut. Miksiköhän ja sarkastinen hymiö taas.

[quote author="Vierailija" time="31.10.2013 klo 21:57"]

En ymmärrä tätä suomalaisten puolustelua siitä, miten on hyvää ja normaalia kasvatusta se, että IKINÄ ei voida kannustaa ja kehua omaa lastaan. Oikeasti sellainen kasvatus on ihan syvältä. Lapsi ei mene kehuista, haleista, rakkaudesta, läheisyydestä rikki. Se, että isä on ylpeä tyttärestään ja hänen tyttöydestään oikeasti kasvattaa hyväitsetuntoisia, itseensä tyytyväisiä naisia.

 [/quote]

Allekirjoitan tämän täysin.
 Omalle isälleni oli jotenkin hirivttävää, kun kaunistuin yhdessä vaiheessa nuorena aikuisena. Olin alaknut myös kuntoilla ja vartaloni oli huomattavasti kauniimpi ja vähärasvaisempi kuin ennen. Isä kommentoi kuinka rumalta bodarilta näytin ja mikä oikein luulen olevani. Vaikka todellakaan en ollut mikään bodari, pikemminkin siron sporttinen. Hänen hannetyttärensätuntui olevan ulkosiesti epäviehättävä, miesmäinen ja vain älyllisistä asiosita kiinnostunut. Tuolloin kommentit sattuivat, aikuistuttuani kunnolla mielipiteet eivät enää hetkauttaneet, tosin kauheasti ei ole tehnyt mieli olla yhteyksissäkään häneen.

Osaisiko joku kyökkipsykologi(miksei oikeakin, jos linjoilla) sanoa mistä tuo isän mitätöinti johtui? 

*ihannetyttärensä tuntui olevan ulkoisesti

Tutulta kuulostaa *huoh* Mutta tiedän että kuitenkin oma äitini(ja isäni joka tosin on kuollut muutama vuosi sitten) ovat minun ns. selkäni takana ylpeitä ja iloisia. Saattoivat vaikka sukulaisille puhua/kehua miten kiva juttu että tyttö pääsi opiskelemaan tms. mutta asianomaiselle itselleen sitä ei voi sanoa :S siinä on varmaan juuri tuota "ei voi kehua ettei vaan ylpisty" -asennetta. Joka on siis ihan väärä. Kuten joku aiemmin tuossa sanoi, lasta (aikuistakin!) saa ja pitää kehua aiheesta! Kyllä siinä on jotakin tunnekylmyyttä ettei uskalleta iloita toisen puolesta, kannustaa tms. Ikäänkuin jos tuleekin sitten joku pettymys niin "itku pitkästä ilosta" jne. Pessimisti ei pety ja muut kliseiset sanonnat kuvaavat hyvin näitä vanhempiamme. Ja kiltin tytön syndrooma. Äitini on joutunut itse tyytymään elämässään, ehkä katkeroitunut ja kyynistynyt juuri sen takia että on kasvatettu ns. kiltiksi tytöksi: nainen ei saa vaatia, ei tavoitella, ei menestyä. vaan pitää tyytyä, olla muiden tarpeiden tyydyttäjä :( ja vaikea siinä on sitten lapsiaan kasvattaa aivan erilaisiksi mitä itse on. Tavallaan siis ymmärrän myös näitä vanhempiamme.

No, psykoterapiassa olen näitä saanut miettiä ja sen olen luvannut itselleni että minä en tyydy. En ole olemassa VAIN muita varten. Ja tämän opetan varmasti omille lapsilleni.

Mutta sinulle ap: rutkasti onnea!! Olet huippusuorituksen saanut aikaan, olehan ylpiä ;)

Mun mummi sanoi aina: "Omia lapsia ei saisi kehua". Niin hänet oli kasvatettu ja hän kärsi siitä kovasti. Ihan kokonaan hän ei osannut kierrettä katkaista, mutta oma äitini on onneksi aina kehunut. Ei tosin niin paljon kuin minä kehun omiani. Eli Suomessa tämä on ihan kulttuurisidonnainen asia. Päätetään me, että ei enää tehdä niin!!