Vanhempani eivät kannusta minua ikinä missään :(

Vähän joo samanlaista täälläkin, varsinkin äidin puolelta, muttei onneksi ihan yhtä räikeänä. Ja ihan sama juttu kaksikymppisellä, että selän takana kyllä kehutaan, heh. Isä on vähän lunkimpi, mutta äidille tuntuu olevan vaikeaa antaa positiivista palautetta suoraan, on ehkä muutenkin tunnetasolla hieman estynyt joissain asioissa. Olisihan se kiva kuulla noita asioita suoraankin, mutta minkäs teet. Onneksi se ei ole estänyt itseäni olemaan onnellinen, ylpeä tai tyytyväinen jne.

Omille lapsilleni haluaisin kuitenkin opettaa avoimempaa tunneilmaisua, uskon että se on kuitenkin vahvuudeksi elämässä ja etenkin ihmissuhteissa/vuorovaikutuksessa sekä eduksi myös hyvän itsetunnon kehittymiselle.

Syitähän voi olla. Vanha perinne siitä, ettei itseä saa kehua ettei ylpisty, oma katkeruus ja kateus menestystäsi kohtaan tms.

Meillä samanlaista, paitsi että esim. tenteistä äiti saattoi kysyä "menikö ihan penkin alle", ja raskausuutiset on aiheuttaneet kauhistelua ja voivottelua (ja siis akateemisesti koulutettuna, työkokemusta ja vakityöpaikan omaavana yli kolmekymppisenä olen lapset saanut). Lasten syntymän jälkeen on sanonut onnea, äärimmäisen väkinäisesti ja ilosta ei tietoakaan. Oman äidin kohdalla ainakin vaikuttaa että on elänyt oman elämänsä säästöliekillä ja peläten kaikkea, eikä varmaan kykene ymmärtämään ettei kaikkien elämä ole sellaista. 

Joku ihmetteli miksi aikuinen kaipaa vanhempien tukea ja kannustusta. Kyllä minusta on normaalia olettaa, että omien vanhempien kanssa voisi jakaa elämän iloja ja suruja - ja kyetä ilahduttamaan myös vanhempia oman elämän iloilla. Vaikkei se välttämätöntä olekaan niin luonnollista kyllä, ja ainakin itse toivon että osaan sitten omien lasten elämässä olla mukana toisella tavalla kuin omat vanhempani. 

Meillä suhtautuminen ei ole ollut noin välinpitämätöntä, oikeastaan ilmapiiri on ollut melko positiivinen ja rakastava, mutta minunkaan vanhempani eivät ole osanneet kannustaa. Olisi hyvä kuulla omilta vanhemmiltaan, että kyllä sinä pärjäät, tai olet kyllä tosi hyvä tuossa tai tuossa..

Tavallaan ymmärrän ettei heillä ole ollut valmiuksia siihen omasta menneisyydestään ja heidän oman lapsuutensa mitätöinti-haukkumis-kasvatustyylstä johtuen. Varsinkin äitini lapsuus-teini-ikä oli täynnä haukkumista ja liian suurta vastuuta pikkusisaruksista.

Olen huomannut että kaipaan kehuja, mutten oikein osaa ottaa niitä vastaan... Tiedän että olen erittäin taitava ja lahjakas siinä mitä teen, muttei minulla ole oikein itsevarmuutta uran suhteen. Nyt yli kolmekympisenä äitinä alan jo tuntea itseni hyvin ja ymmärtää vanhempienikin taustoja, eikä muiden mielipiteillä ole enää suurtakaan merkitystä minulle.

Eipä sitä omia vanhempiaan voi muuttaa, voi vain yrittää kohdella omia lapsiaan paremmin, niin että he tuntevat hyväksyntää ja arvostusta, auttaa kasvattamaan heille tervettä itsetuntoa.

Yritä antaa vanhemmillesi anteeksi ja ihan oman itsesi takia yritä ymmärtää mistä heidän käytöksensä johtuu.

Äiti 35v.

Olkaa iloisia sillä vanhempanne kuitenkin kuolevat pian ja pääsette heistä eroon ja voitte viettää ihanaa elämää lastenne kanssa, kunnes he alkavat haukkua ja arvostelua teitä.