Lue keskustelun säännöt.
Pahinta on menettää elämänilo ja -halun ja tulevaisuuden toivo
12.09.2020 |
Pahinta mitä ihmiselle voi ikinä elämässä sattua on se, että menettää elämänilon ja -halun ja tulevaisuuden toivon. Ihminen voi elää vaikka missä köyhyydessä tai olla parantumattomasti sairas tms., mutta hänen sisällään voi asua suunnaton ilo. Mutta kun nämä menee, ihminen menettää kaiken.
Kommentit (24)
Jep. Pelko tekee paljon siihen, nauttiiko elämästä vai ei. Mä en lue uutisia enää, koska kasvattaa turhaan pelkoa tulevasta. En voi vaikuttaa mihinkään joten turhaan etukäteen pelkään tulevaisuutta. Sitten jos elämä heittää minut rannalle telttaan asumaan niin heittäköön, mutta en halua ajatella etukäteen niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aivan oikeassa. Ja tuohon tilaan voi joutua, vaikka ei olisi (fyysisesti) sairas, vammautunut, varaton, yksinäinen jne. Toki se vaanii lähempänä niitä, joita menetykset ba onnettomuudet ovat murjoneet.
Olen itse ollut tuossa tilassa. En nähnyt elämässäni mitään toivoa, olin täysin lamaantunut. Vietin päivät sängyssä peiton alla kuolleeksi tekeytyneenä. Muuhun ei ollut energiaa. Makasin liikkumattomana pimeässä. Osasin vaivuttaa itseni tällaiseen koomaan, kun mitään muuta, ulkopuolista apua tilanteeseeni en löytänyt.
Pikkuhiljaa sieltä nousin. Yksi talvi meni koomassa, eikä masennus-lamaannus heti hellittänyt, mutta siitä elämä alkoi valjeta.
Minut on testattu mutta kestin sen.
Tervetuloa mun elämääni. Lapsuudesta saakka ollut noin. Eikä juuri kukaan ota todesta. Suoritan vaan ihan zombiena, kun en jaksa taistella enää.
Tuli mieleen äitini. Jo alle viisikymppisestä asti pelännyt ja murehtinut vanhuutta. Kuinka tulee varmasti olemaan niin köyhä, sairas ja yksinäinen. Mitään hyvää ei näe tulevaisuudessa, odottaa vain kurjaa loppua. Hän on nyt 65v ja täysin terve, me lapset olemme tekemisissä hänen kanssaan viikottain. Rahaa ei juuri ylimääräistä ole, mutta niin että pärjää. Vaan mihinkään ei ole tyytyväinen. Äidilleni kävi juuri noin ja se kurja loppu tulee valitettavasti hänen päänsä sisältä :( on yritetty tarjota psykiatrista apua, mutta ei ota vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Näin on. Mutta vielä sitäkin pahempaa on se että kun sen ilon saa viimeinkin takaisin, rangaistus tulee kuin Manulle illallinen.
Mitä tarkoitat? Ei minulle ole tullut "rangaistusta"?
Ainoastaaan joskus tulee mieleen, miten elämäni meni kuin hukkaan monta vuotta. Mutta sitähän on hyödytöntä murehtia, jälkikäteen? Mennyt mikä mennyt.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin on. Ei mitään mitä odottaa, mitään minkä vuoksi taistella, ei mitään syytä nousta sängystä. Kuin olisi sisältä kuollut, vain tyhjä kuori vailla sielua.
Tulevaisuuden toivo kyllä laskee ainakin näistä syntyvyysuutisista ja miten eläkeikää ja eläkemaksuja tullaan nostamaan minun elinaikana. On myös ennusteltu ettei nyt suuria eläkemaksuja maksavat ihmiset välttämättä saa eläkettä läheskään siinä suhteessa mitä nyt maksamme sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viina auttaa aina!
Eipäs autakaan. Alkoholi lamaa keskushermostoa ja kun ylität tietyn rajan, krooninen alkonkäyttö vie sua yhä syvemmälle depikseen. Toisaalta, sit elimistö on jo riippuvainen viinasta, etkä voi lopettaakaan. Tuo se vasta helvetillinen noidankehä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuossa on kaksi tasoa, kummastakohan ap puhuu. Minä menetin ilon ja tulevaisuuden toivon ja elämän halun ajat sitten, mutta silti oli se ajatus että ilo ja toivo on periaatteellisella tasolla mahdollisia maailmassa, paitsi mulle. Jos olisi annettu mahdollisuus valita elänkö vai katoanko maailmasta niin kuin minua ei olisi ollut koskaan ollut olemassakaan (ettei läheiset kärsisi), olisin epäröimättä valinnut katoamisen. Sitten kun itselleni merkityksellinen ihminen, sukulainen johon tukeuduin ja luotin about ainoana maailmassa, petti rankalla tavalla, meni ihan oikeasti usko maailmaan ja elämään next levelillä. Se tuntuu siltä kuin olisi ensin istunut näytelmän yleisössä ja eläytynyt ja nauranut ja itkenyt muiden mukana ja kuvitellut että näytelmä on oikea elämä. Ja sitten yhtäkkiä sinkoutuisi näytelmän kulisseihin ja katselisi yksin sieltä likaisista, karuista kulisseista miten muut nauraa ja itkee ja kuvittelee että että näytelmä on totta. Ilman mahdollisuutta enää koskaan päästä sinne muiden mukaan. Koska vaikka menisikin takaisin muiden joukkoon ja yrittäisi eläytyä, näkisi ikuisesti vain ne likaiset elottomat kulissit ja tietäisi että tämä ei ole totta.
Jep.
Itsellä menossa jo 20. vuosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viina auttaa aina!
Eipäs autakaan. Alkoholi lamaa keskushermostoa ja kun ylität tietyn rajan, krooninen alkonkäyttö vie sua yhä syvemmälle depikseen. Toisaalta, sit elimistö on jo riippuvainen viinasta, etkä voi lopettaakaan. Tuo se vasta helvetillinen noidankehä on.
Kyllä auttaa, juovuksissa oleminen on ainoa siedettävä olotila tällaisessa paskalandiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitää paikkansa, siksi onkin niin surullinen näky monissa keskikaljakuppiloissa kun näkee monien ihmisten kasvoista että usko tulevaisuuteen on mennyt.
Tämä on niin totta. Itselläni on tällä hetkellä moni asia paremmin kuin pitkään aikaan, mutta jollain tasolla ilo puuttuu elämästä. Luultavasti menetin elämänilon jo nuoruusvuosina. Ilmeisesti traumaterapia odottaa, tosin en tiedä, auttaako se.
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa mun elämääni. Lapsuudesta saakka ollut noin. Eikä juuri kukaan ota todesta. Suoritan vaan ihan zombiena, kun en jaksa taistella enää.
Jatkan vielä, että mulle ei ole edes mahdollista, että voisin vain jäädä sänkyyn makaamaan, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Olen kokeillut. Läheiset syyllistää ja painostaa, osa yrittää auttaa mutta eivät ymmärrä ja siten lähinnä pahentavat mun oloa. ”Mullakin oli siipi maassa, mutta sitten aloin lenkkeillä ja karppaamaan, ja kävin shoppailemassa, ja siitä se lähti./ Mulla vasta hirveetä on ollutkin, mutta otin kuule vaan itteeni niskasta kiinni./ Voi kamala oon niin huolissani susta etten saa enää itekään nukuttua tai tehtään muutenkaan yhtään mitään.”
Töissä oon joutunut aikanaan kamalaan painostukseen sekä pomojen että työterveyshuollon kautta, että lopeta se laiskottelu ja tee työs. Lääkitystä on kokeiltu aika monenlaista, osasta on tullut kamalia sivuvaikutuksia, ja silti vaan ois pitänyt pystyä ottamaan kyseistä lääkettä vielä ainakin pari viikkoa, ja samalla käymään töissäkin - vaikka on paniikkioireita, pääkipua, pahoinvointia, huimausta yms. Sittemmin olen tyytynyt syömään sellaista lääkitystä, mikä ei ole aiheuttanut hankalia sivuvaikutuksia, vaikkei nyt varsinaisesti tehoakaan. Sama keskusteluterapian kanssa. Tyydyttävä sellainen on parempi kuin ei mitään, ja ne on tullut koettua joista on vakavasti enemmän haittaa kuin hyötyä.
En vaan jaksa enää pullikoida vastaan. Arvatkaa vaan olenko katkera sisimmässäni. Suorastaan murhaavan. Mutta turha edes yrittää selittää tätä kenellekään, kohtaan epäuskoa ja tymistystä vain, ja oloni tulee entistä pahemmaksi. Vähättely jota olen saanut osakseni hoitohenkilökunnalta mm. päivystyksissä, on edelleen traumaattisimpia kokemuksiani, vaikka perheenjäseneni teki itsemurhan, mut on raiskattu, ja piti tehdä abortti. Ja tuon lisäksi on muitakin raskaita juttuja.
Olkoon sitten. Vihaan elämää syvästi ja olen katkera ja kuoleman väsynyt. Ja yritän näyttää siltä että noin ei olisi, koska muuten elämästäni tulee vielä hlvetillisempää.
Minä olen menettänyt ja myös tarkoitan sitä. Olen menettänyt kaiken ja siksi teen itsemurhan kun on sopiva hetki..
Vierailija kirjoitti:
Minä olen menettänyt ja myös tarkoitan sitä. Olen menettänyt kaiken ja siksi teen itsemurhan kun on sopiva hetki..
Toivon, ettet tee itsellesi mitään pahaa.
"Päivä koittaa vielä risukasaankin".
Joo. Näin on. Mutta vielä sitäkin pahempaa on se että kun sen ilon saa viimeinkin takaisin, rangaistus tulee kuin Manulle illallinen.