Huomaan kompensoivani huonommuuttani ylemmyydentunteella

Tai vähintäänkin syvällä olevaa tunnetta huonommuudesta ja viallisuudesta.

Tämähän on keittiöpsykologin tekstiä, mutta olen huomannut, että tunnen aivan selkeästi ylemmyyttä, kun olen sellaisessa seurassa jossa on syytäkin epäillä, että olen muihin verrattuna vähintäänkin huono.

Tämän oivalluksen tein koulussa. Pääsin opiskelemaan lukematta pääsykokeisiin. Olen huomannut, että olen ns. pihalla alani asioista ja muita selvästi jäljessä. Kun osa minusta hoksaa tämän, vedän superviitan ylleni ja ajattelen, että hohoi, minunpa ei tarvinnut edes lukea että pääsin sisään. Olen siis pa-rem-pi. Paikkani ansainnut älyllä ja ahkeruudella. Muut ovat tyhmiä ja laiskoja, kirjaviisaita ja siksi tietävät. Minä olen heitä ylempänä, minun ei edes tarvitse tietää.

Silti, todellisuudessa, olen alallani sanalla sanoen huono, ja vieläpä tiedän sen. Vasta tänään sen tiedostin: kompensoin räikeästi, ja siksi en saa kavereita.

Koulu on siis vain esimerkki, koska toistan samaa kaikkialla elämässä.

Miten eroon tästä oudosta kaavasta? Tiedostamalla ”lujemmin ja syvemmin”? Terapialla? Onko muita keinoja?

Onko minulla joku persoonallisuushäiriö?