Psykologeja ja psykiatreja paikalla?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla hyvä terapia jos toinen osapuoli vain kuuntelee ja ei koskaan kerro mitään itsestä? Ei luottoa synny ei...

Yleensä psykoterpeuttisessa prosessissa on aika merkittävä haitta, jos työntekijä juttelee omista asioistaan. Kyseessä ei ole kaverisuhde, jossa kumpikin jakaa omia asioitaan. Potilaalle on tosi hämmentävää, jos psykoterapeutti tuo omat juttunsa tiskiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ärsytä asiakkaat. Jos he on tulleet mua tapaamaan, siihen on syy ja se syy saattaa aiheuttaa kaikenlaista käytöstä, ja ajattelen, että he saavat tulla juuri sellaisina kuin ovat. Yleensä sen sijaan kyllä ärsyttää toimimattomat ja kankeat organisaatiot ja niiden aiheuttama huono työkulttuuri -tai ilmapiiri. On raskasta, kun ei jotain oragnisatorisista syistä voi auttaa niin paljon kuin oikeasti pystyisi. -PsM

Jäin oikein miettimään kaikkia menneitäkin työpaikkoja ja kollegoitani, en tunne ketään, jota asiakkaat/potilaat ärsyttäisivät. Toki työ on raskasta ja välillä tilanteet ovat rankkoja ja ärsytyksen tunteita tulee, mutta ei ole kyllä alalla tapana puhua tai ajatella niin, että joku asiakas/potilas olisi ärsyttävä.

Minä olen tavannut etenkin psykiatreissa useammankin asiakkaisiinsa sekä halveksuen että ärtyneesti reagoivan. Ja aivan peittelemättä ovat tuoneet tunteensa julki.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy kyllä sanoa ihan suoraan, että sellaiset potilaat, joilla vain on selkeästi ollut jopa liian helppo elämä mikä kostautuu sillä, että aletaan päästään keksiä mikä siinä elämässä on vikana, vaikka yhtään mitään siinä ei ole vikana. Ei vain ole kivaa kun edellinen potilas on sairastunut vakavasti nuorena tai joutunut hyväksikäytön uhriksi ja sitten tämä seuraava potilas valittaa siitä, että hamsteri kuoli 3 vuotta sitten.

Osa potilaista ei luota hoitohenkilökuntaan, joten eivät jaa asioita heille. Kaikkien kanssa ei vaan kemiat kohtaa.

Kävin itsekin joskus sairaanhoitajan tai lähihoitajan kanssa juttelemassa vakavaa masennusta kärsittyäni. Koitin jotakin positiivista keksiä, kun hänellä tuntui olevan jotenkin negatiivinen kuva minusta. Kerroin kuinka joku oli kehunut minua joskus mukavaksi jne. ja koitin tuoda esiin että olen ihan mukava ihminen muiden mielestä. Hän tokaisi että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ihmiset muuttuu. Kävin siellä velvollisuuden tunnusta, en siksi, että siitä olisi ollut mitään hyötyä... Hän ei ikinä ohjannut keskustelua. Minä siellä täytin hiljaisuutta koittaen puhua positiivisesti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ärsytä asiakkaat. Jos he on tulleet mua tapaamaan, siihen on syy ja se syy saattaa aiheuttaa kaikenlaista käytöstä, ja ajattelen, että he saavat tulla juuri sellaisina kuin ovat. Yleensä sen sijaan kyllä ärsyttää toimimattomat ja kankeat organisaatiot ja niiden aiheuttama huono työkulttuuri -tai ilmapiiri. On raskasta, kun ei jotain oragnisatorisista syistä voi auttaa niin paljon kuin oikeasti pystyisi. -PsM

Jäin oikein miettimään kaikkia menneitäkin työpaikkoja ja kollegoitani, en tunne ketään, jota asiakkaat/potilaat ärsyttäisivät. Toki työ on raskasta ja välillä tilanteet ovat rankkoja ja ärsytyksen tunteita tulee, mutta ei ole kyllä alalla tapana puhua tai ajatella niin, että joku asiakas/potilas olisi ärsyttävä.

Minä olen tavannut etenkin psykiatreissa useammankin asiakkaisiinsa sekä halveksuen että ärtyneesti reagoivan. Ja aivan peittelemättä ovat tuoneet tunteensa julki.

Tosi kurja kuulla. Mun kokemukset on enemmälti psykologeista, mutta onneksi en ole tuollaisiin lääkäreihinkään törmännyt.

Psykologitkin ovat inhimillisiä ja vain ihmisiä kaikkine tunteineen. Valehtelisin, jos sanoisin, että mikään ei koskaan ärsyttäisi töissä. Näitä tunteita ei kuitenkaan näytetä asiakkaalle vaan ne käsitellään työnohjauksessa tai kollegan kanssa. Psykologeihin sijoitetut odotukset ovat minusta usein hyvinkin korkeat, pitäisi olla täydellinen, kaikkitietävä ja osaava yli-ihminen. T. Eräs psykologi

Eivät minkäänlaiset.

Potilaat ovat minun työtäni, teen kaikkien kanssa työtä parhaani mukaan.

Lääkärinä en voi erotella potilaita minkään takia, en ulkonäöin, koulutuksen, sairauden, luonteen, ihovärin, uskonnon enkä muunkaan.

Ainoa tehtäväni on yrittää parantaa potilas ja antaa apua hänen sairauteensa oli se sairaus mikä tahansa.

Huomattavaa on se, että kaikki lääkärit eivät enää nykyisin vanno lääkärin valaa.

Jos vannoo lääkärin valan, on velvoitettu toimimaan aina ja kaikissa tapauksissa lääkärin valan mukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy kyllä sanoa ihan suoraan, että sellaiset potilaat, joilla vain on selkeästi ollut jopa liian helppo elämä mikä kostautuu sillä, että aletaan päästään keksiä mikä siinä elämässä on vikana, vaikka yhtään mitään siinä ei ole vikana. Ei vain ole kivaa kun edellinen potilas on sairastunut vakavasti nuorena tai joutunut hyväksikäytön uhriksi ja sitten tämä seuraava potilas valittaa siitä, että hamsteri kuoli 3 vuotta sitten.

Osa potilaista ei luota hoitohenkilökuntaan, joten eivät jaa asioita heille. Kaikkien kanssa ei vaan kemiat kohtaa.

Kävin itsekin joskus sairaanhoitajan tai lähihoitajan kanssa juttelemassa vakavaa masennusta kärsittyäni. Koitin jotakin positiivista keksiä, kun hänellä tuntui olevan jotenkin negatiivinen kuva minusta. Kerroin kuinka joku oli kehunut minua joskus mukavaksi jne. ja koitin tuoda esiin että olen ihan mukava ihminen muiden mielestä. Hän tokaisi että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ihmiset muuttuu. Kävin siellä velvollisuuden tunnusta, en siksi, että siitä olisi ollut mitään hyötyä... Hän ei ikinä ohjannut keskustelua. Minä siellä täytin hiljaisuutta koittaen puhua positiivisesti...

Eli kun eivät luota, saattavat antaa kuvan, että on tyhjästä masentunut. Kun aloittaa jo lapsuudessa "kaikki on ihan hyvin" esityksen, ei siitä pääse helpolla eroon. Kun oppii kerta toisensa jälkeen ettei voi luottaa, ei pysty avautumaan. Jättää pinnallisen kuvan itsestään ja hoitohenkilökunnasta typerin osa halveksii mitättömän syyn johdosta. Ihminen on paljon enemmän kuin se minkä kuvan itsestään muille antaa. Vakavalle masennukselle on aina jokin muu syy kuin "katkennut kynsi".

Mua pelottaa, jos kollegat eivät tunnusta tai tunnista itsessään koskaan mitään ärsyyntymisen tunteita työssään. On eri asia tunnistaa itsessään jotain turhautumista tms heräävän, kuin näyttää se asiakkaalle saati purkaa sitä asiakkaaseen.

Pitäisin erittäin huolestuttavana, jos psykiatri tai psykologi väittäisi kirkkain silmin, että kukaan ei koskaan aiheuta mitään negatiivista tunnetta! Aivan outo ajatus, että tällaista ei saisi olla. Kommentoin aikaisemmin, että hyvin oppositiossa olevien kanssa jossain kohtaa tulemaan vastatunteita ja joku kommentoi, että mene työnohjaukseen tai vaihda alaa. Totta kai menen juuri työnohjaukseen, enhän sanonut, että purkaisin sen nuoreen. :D Aivan erikoinen kommentti. Jos vaikeahoitoisten erikoissairaanhoidon asiakkaiden kanssa työskennellessä aina pitäisi vaihtaa alaa, kun herää joku tunne, niin ei siellä olisi enää ketään töissä. Kuten joku sanoi, emme me koneita ole, vaan ihmisiä omine tunteinemme myös.

Voi tietysti olla, että ne joita ei koskaan mikään ärsytä tai turhauta, työskentelevät ehkä helpomman populaation kanssa. Itselle on aina aivan mahtavaa ja palkitsevaa, kun potilas lähtee mukaan työskentelyyn, kertoo ajatuksistaan, on motivoitunut ja haluaa ottaa apua vastaan. Ja niitä huonoiten voiviakin kohtaan löytyy aina myös sitä empatiaa. Ei se ole maailmanloppu, jos vaikka jatkuva tiuskiminen saa myös toisessa jonkun reaktion aikaan. Ammattilaisen täytyisi olla myös ns. terve peili sille asiakkaalle. Eli jos vaikka huorittelet toista, niin se saa aikaan siinä toisessa jotain.

Miksi se huoritteleva, vastahankainen asiakas ärsyttäisi sinua? Sun pitäis muuttaa jotain siinä mitä teet jotta hän alkaa vastaamaan sun aloitteisiin. Ja huorittelun voit antaa mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Sen ei pitäis mennä sun tunteisiin. Jos haluat olla asiakkaan opettaja tai peili, niin ole, mutta ei pitäis mennä tunteisiin eikä asiakkaan pitäis sen perusteella tuntua ärsyttävältä. Työskentelen pienten lasten kanssa ja mielestäni on ammatillisuutta, että tämmöset asiat ei mene tunteisiin, vaan sulla on toimivia malleja päässäs millä käsittelet ne siinä hetkessä itelles.

Täällä on pelkkiä psykopaatteja

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka eivät syö lääkkeitään. Olen määrännyt teille ne lääkkeet syystä. LL, psykiatri

Toinen vaihtoehto on työstää ongelmansa psykoterapiassa. Siellä hoidetaan syytä, lääkkeillä vain oireita.

Huomaan että harmittaa, jos asiakas / potilas peruuttaa tapaamisen viime tingassa tai ei saavu ollenkaan, mikä on harvinaista. 

Harmittaa, jos alkaa tuntua, että potilas / asiakas ei ole aito ja avoin, vaan jättää aukkoja tarinaansa tai yrittää tehdä vaikutuksen tarinallaan, totta kai ymmärrän, että tähän on syynsä, mutta en voi auttaa, jos en pysty näkemään ja kokemaan potilasta /asiakasta henkisesti paljaana.

Vierailija kirjoitti:

Miksi se huoritteleva, vastahankainen asiakas ärsyttäisi sinua? Sun pitäis muuttaa jotain siinä mitä teet jotta hän alkaa vastaamaan sun aloitteisiin. Ja huorittelun voit antaa mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Sen ei pitäis mennä sun tunteisiin. Jos haluat olla asiakkaan opettaja tai peili, niin ole, mutta ei pitäis mennä tunteisiin eikä asiakkaan pitäis sen perusteella tuntua ärsyttävältä. Työskentelen pienten lasten kanssa ja mielestäni on ammatillisuutta, että tämmöset asiat ei mene tunteisiin, vaan sulla on toimivia malleja päässäs millä käsittelet ne siinä hetkessä itelles.[/

En taida nyt enää jaksaa vääntää rautalangasta. Olen ammatillinen ja rauhallinen, eivät ne ”mene tunteisiin”. Jos asiakkaiden asiat eivät saisi mitään aikaan auttajissa, prosessissa olisi jotain vikaa. Ei silloin tarvittaisi työnohjaustakaan mihinkään. Mut turha tätä on jankata, tehköön jokainen työnsä niin hyvin kuin osaa ja pitäköön huolta ammattietiikasta ja omasta jaksamisesta.