Kiitoksen kaipuu

Muistan kaivanneeni yh:na kaikkein enitten toisen ihmisen kumppanuutta, Sitä että voi jutella vaikka illan kymppiuutisista tai huokaista toiselle, että olipa raskas työpäivä. Kaipasin hirveästi hellyyttä ja vierekkäin nukkumista, en niinkään seksiä.

Parisuhteessa voi olla myös kiirtoksenkipeä niin, ettei mikään koskaan riitä. Puoliso ei "koskaan" muista kiittää siitä, että tiskit on aian tiskattuna, vaatteet ojossa ja lapset hyvin hoidettu. Oikeasti omanarvontunto on löydettävä ITSE itsestään, muuten kiitoksen jatkuva kaataminen on puolisolle sellainen taakka, kuin kantaisi vettä siivilällä.

Tietysti on hyvä saada tuntea itsensä arvostetuksi, mutta se vamuus oman olemassaolon tärkeydestä on tultava sisältä päin.

Tarkkailepa paljonko alkoholia käytät ja lisääntyvätkö määrät. Tuo tie vie helposti mukanaan.

Kiitos kannanotostasi. Ehkä sen vastauksen saaminen onnistuu netin kautta. En kuitenkaan ole lähdössä sille tielle, että julkistaisin aikaansaannoksiani fb:ssa tai perustaisin blogin. Jos vaikka sitten siihen jää koukkuun ja suree sitten sitä, että blogia ei kukaan lue, tai fb-päivityksiäni ei kukaan tykkää... Yksin tallustaminen ei minulle ole sitä, ettenkö arvostaisi omaa tekemistäni - mutta olisihan se niin paljon kivampaa, jos saisi sitä huomiota joltain muultakin. Onhan se ikään kuin tunnustusta tehdystä työstä. Hyväksyntääkin jollain lailla. Että joku on niin paljon kiinnostunut siitä mitä teen, että viitsii seurata mitä tapahtuu ja sanookin siitä jotain. Kai se on kypsyyttä, että en lähde hakemaan huomiota niinkuin pienet lapset, potkimalla bussipysäkin laseja edes sen negatiivisen huomion saadakseni.

Mä mietin samoja juttuja,olen naimisissa. Mutta asia on juuri niinkuin kirjoitit: "No siksi että siinä parisuhteessa olin näitten samojen asioiden kanssa ihan yhtä yksin."

Onko se kaikki joka toinen viikonloppu sen miehen harteilla? Jos näin, niin sinulla on sitten paljon aikaa etsiä sitä kumppania. Joillain se lapsi on joka viikonloppu "harteilla", joten nauti alkuun säännöllisestä vapaastasi!

Ap tässä: lapset ovat kanssani koko ajan, mukaanlukien ne pari tuntia/kk jona lasten isä heitä tapaa. Hänellä ei ole edellytyksiä huolehtia lapsista, joten olen paikalla näiden tapaamistenkin aikana. Ehkä joskus myöhemmin kun lapset ovat riittävän isoja, ei vielä moneen vuoteen.

En väitä, että minulla ei olisi ns. omaa aikaa, ei siitä ole kyse. Mutta uuden kumppanin löytäminen ei ole enää tällä iällä niin helppoa. Erosta on pari vuotta aikaa, enkä välttämättä haluaisikaan enää asua kenenkään kanssa. Vaikeutensa siinäkin. Haluaisin ehkä sen henkisen yhteyden jonkun kanssa, joka olisi ns. "minua varten", enkä ensimmäiseksi tahtoisi muuttaa yhteen.