Onko kenenekään suhde alkanut ns. vaikeissa olosuhteissa?

No sen vaan ties syvällä sisimmässään.

Se hymy kun hänet näin...

Oliko kumpikin siitä heti varma?

Kun pääsimme kosketusetäisyydelle kaikki helpottui.

Asuimme eri maissa. Mutta ei haitannut, pakko oli jatkaa. Ei ollut vaihtoehtoa. Kukaan muu ei kiinnostanut.

On. Tietysti tiesimme, että valinta vaikuttaa koko loppuelämäämme ja mullistaa kaiken. Nyt olemme naimisissa ja lapsiakin kaksi, eikä kukaan enää jaksa jauhaa Pskaa. Juoruilua varmaan riittää, mutta onpa myös itselle tullut selväksi tosiystävien ja kaksinaamaisten ero.

Pidin siitä toisesta paljon, vaikken sitä alkuun näyttänytkään tarpeeksi. Ajan kanssa opin luottamaan suhteeseen.

Joo, olin kyllä varma heti alussa. Sen jälkeen tosin epäilin hetken, mutta en vain voinut olla erossa tästä miehestä.

t. 2

Meillä oli varmaan miljoona väärinkäsitystä alussa. Mutta kun vaan jaksoimme käydä niitä läpi ja keskustella, niin aloimme ymmärtämään toisiamme paremmin. Tunteen voimalla jaksoin jatkaa ja kyllä kannatti ! 2v takana.

Kyllä, tosin hankaluudet eivät olleet pelkästään miehestä riippuvaisia ja olivat lisäksi sellaisia, joiden uskoin olevan voitettavissa (ja mies itsekin osoitti olevansa sitä mieltä). Siksi uskoin, että suhde ansaitsee mahdollisuuden, koska mies itsessään on oikea kultakimpale... Ja kannatti, nyt 6 vuotta myöhemmin ollaan todella onnellisia, eikä alkuaikojen vaikeuksiakaan ole tarvinnut miettiä ensimmäisen seurusteluvuoden jälkeen.

Minkään reppanan äitihahmoksi tai esim päihderiippuvaisen/pahan pojan parantajaksi en olisi siis alkanut.

Juu, aluksi yritettiin kieltää tunteet ja kun siitä ei tullut mitään niin jouduttiin salailemaan suhdetta kavereilta (perhe & lähimmät ystävät tiesivät). Noin kuukauden salailun jälkeen koko soppa levähti käsiin.

En ollut ikinä tuntenut yhtä syviä tunteita ketään muuta miestä kohtaan, siksi ajattelin että pakko sitä on edes yrittää.

Nyt ollaan oltu seitsemän vuotta yhdessä ja tästä n. vuosi naimisissa. Kannatti siis yrittää :)

On kyllä. Mies oli vasta eroamassa silloisesta vaimostaan, ja tunne-elämä oli ihan sekaisin. Ensimmäiset vuotemme yhdessä oli sitä, että mies tempoi sen välillä että välillä halusi ehdottomasti olla kanssani, välillä palata entisen vaimon kanssa yhteen, ja välillä mennä yksinäisyyteen miettimään omia psyykkisiä juttujaan. Minä pysyin rinnalla kärsivällisesti, enkä vaatinut mitään. Olin ystävänä rinnalla silloin, kun hän oli taas exän kanssa, tai lähti Valamon luostariin hiljentymään, ja naisystävänä rinnalla kun hän sitä halusi. Ja koko ajan TIESIN että hänestä tulee minun mieheni, kunhan vaan jaksan olla painostamatta mitenkään. Ja niin tuli :)