Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen katkeruus
08.09.2020 |
Olemme seurustelleet miehen kanssa kolme vuotta. Pikkuhiljaa miehen puheisiin on alkanut tihkua katkeruutta, joka liittyy ehkä aikaisempiin pettymyksiin naissuhteissa ja myös epäluuloisuutta avioitumista, yhteisen kodin hankintaa ym.minusta normaaleja parisuhteen askeleita kohtaan. Miehellä on hirveän suuri tarve olla itsenäinen ja pelko siitä, että vien hänen rahansa. Itse olen aika pöyristynyt ja yllättynytkin tuosta hänen asenteestaan. Tulen täysin toimeen omillani, säästöjä ja sijoituksia on eli taloudellisesti en millään tapaa tarvitse häntä. Mulle nuo askeleet on tunnepuolen juttuja ja yhtälailla riskin ottaisin minäkin, jos vaikka yhteinen laina otettaisiin.
En tiedä kannattaako tuota miehen katkeruutta edes yrittää ymmärtää, vaan suorilta päättää suhde.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Annoin miehelle aikaa. Totesin olevani ihan yhtä sitoutunut suhteeseemme mutta käyttäväni rahani ja energiani siihen, että laitan oman kotini kuntoon ja että jatkossa tapailisimme vain harvakseltaan. Minusta on kohtuutonta odottaa, että toinen vuosikausia matkustaa joka viikonloppu toisen luokse. Siinä ei ole kyse vain rahasta vaan myös ajankäytöstä; minulla ei ollut miehen asuinkaupungissa omia ystäviä, samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin kotikaupungissani jne. Hän valitsi mieluummin saman katon alle muuttamisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Minä taas ole sitä mieltä, että miehelle ei tarvitse antaa aikaa, vaan jos hän on rakastunut, niin se näkyy tuossakin asiassa eli on halukas sitoutumaan. Olen monesti ihmetellyt naisissa kahta, mielestäni järjenvastaista tapaa.
1. Miesten "pakottaminen" ja painostaminen seurusteluun ja myöhemmin yhteen muuttamiseen. Tällä voidaan jopa ylpeillä, kun taas itse näen tuollaisen merkkinä hyvin onnettomien tähtien alla syntyneenä suhteena - ja kaikki ovatkin päättyneet pettämiseen ja eroon pitemmällä tai lyhyemmällä aikavälillä. Siksi, ettei mies oikeastaan ole riittävän paljon naisesta alunperinkään välittänyt, vaan myöntynyt ja ajautunut suhteeseen olematta oikeasti rakastunut ja sitoutunut.
2. Ajan antaminen tilanteessa, jossa nainen haluaa suhdetta ja perheen, mutta mies "ei tiedä". Se tarkoittaa aivan samaa tilannetta kuin ykköskohta sillä erotuksella, ettei nainen painosta.
Naiset menettävät aikaa valtavasti tuollaisissa suhteissa. Sinä aikana olisi voinut löytää miehen, joka oikeasti rakastaa ja sitoutuu. Toisaalta ykköskohtaan kuuluvat yleensä myös lapset, jotka nainen jälleen haluaa ja mies myöntyy, mutta perhe-elämästä ei tule hyvää.
Ihmisillä on eri aikatauluja sille, milloin haluaa muuttaa yhteen. Yhdellä se on kuukausi, toisella vuosi, kolmannella viisi vuotta. Ihmissuhteet sujuvat paremmin, kun yrittää vähän sopeutua toisen rytmiin.
Ihan hyvin tuon voi kääntää niin että hätäilijä ei rakasta, kun ei anna toiselle tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Sinä saat odotella ja muutella miesten mielen mukaan niin usein kuin haluat, minä en sitä tee. Jos mies ei "vielä" halua muuttaa yhteen, mutta 6kk-12kk päästä ehkä sitten, niin se on hänen valintansa ja päätöksensä. Minun päätös on sitten olla odottelematta tätä päätöstä niin, ettei viitsi asuntoa edes alkaa muutaman kuukauden takia sisustamaan mitenkään, ja vihellyksestä sitten irtisanonta, kun mies uskaltaa. Tai ehkä ei uskalla. Minä tunnen mieheni, ja tiedän että hänellä on ollut katkeruutta entistä elämäänsä kohtaan. Siitä ei pääse yli päänsilittelyllä, vaan eteenpäin menolla, ja uskaltamisella. Aikaa on annettu miettiä omat suunnitelmat ja halut, mutta jos ne eivät kohtaa, on parempi viheltää peli poikki heti, eikä jäädä löysään hirtehiseen odottelemaan.
"Molemmilla tai ainakin sinulla taitaa olla luottamuspulaa ja valtapelailua, ei oikein hyvältä kuulosta tuo miehen pitäminen varpaillaan. Monesti suhteet pilataan ihan itse pelkojen ja epävarmuuksien takia."
Paitsi että minun suhteeni voi hyvin, ja kukoistaa, toisin taitaa olla omasi laita? Yleensä ne keksivät toisten suhteista vikoja, joilla itsellä ei oikein onnistu. Jos itse on tyytyväinen omaan suhteeseensa, ei ole tarvetta keksiä tuntemattomien ihmisten suhteista valtapelejä ja luottamuspulia. Nämä kun tahtovat yleensä peilata sitä omaa huonoa suhdettaan, sanavalintoja myöten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Annoin miehelle aikaa. Totesin olevani ihan yhtä sitoutunut suhteeseemme mutta käyttäväni rahani ja energiani siihen, että laitan oman kotini kuntoon ja että jatkossa tapailisimme vain harvakseltaan. Minusta on kohtuutonta odottaa, että toinen vuosikausia matkustaa joka viikonloppu toisen luokse. Siinä ei ole kyse vain rahasta vaan myös ajankäytöstä; minulla ei ollut miehen asuinkaupungissa omia ystäviä, samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin kotikaupungissani jne. Hän valitsi mieluummin saman katon alle muuttamisen.
Jos sinusta tuntuu että elämäsi loppuu jos yhteen ei muuteta, siinä ei tosiaan jää neuvotteluvaraa. Itse olisin pistänyt tuon toimimaan mieluummin kuin kiristänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Miksi sinun pitää olla patistettava? Etkö pysty tekemään omia päätöksiäsi vaikka joku oman näkemyksensä kertoisikin? KAsvata selkäranka niin et joudu "patistettavaksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Annoin miehelle aikaa. Totesin olevani ihan yhtä sitoutunut suhteeseemme mutta käyttäväni rahani ja energiani siihen, että laitan oman kotini kuntoon ja että jatkossa tapailisimme vain harvakseltaan. Minusta on kohtuutonta odottaa, että toinen vuosikausia matkustaa joka viikonloppu toisen luokse. Siinä ei ole kyse vain rahasta vaan myös ajankäytöstä; minulla ei ollut miehen asuinkaupungissa omia ystäviä, samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin kotikaupungissani jne. Hän valitsi mieluummin saman katon alle muuttamisen.
Jos sinusta tuntuu että elämäsi loppuu jos yhteen ei muuteta, siinä ei tosiaan jää neuvotteluvaraa. Itse olisin pistänyt tuon toimimaan mieluummin kuin kiristänyt.
Miksi haluat tulkita tekstini tuolla tavalla? Selkeästi kirjoitin, että minulle olisi sopinut myös jatkaa suhdetta mutta ottaa enemmän tilaa omalle ajalle, omien ystävien tapaamiselle, oman kodin rakentamiselle, omille harrastuksille. Tapailla silloin tällöin. Kukaan ei puhunut elämän tai edes parisuhteen loppumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Miksi sinun pitää olla patistettava? Etkö pysty tekemään omia päätöksiäsi vaikka joku oman näkemyksensä kertoisikin? KAsvata selkäranka niin et joudu "patistettavaksi!
Lääkkeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Annoin miehelle aikaa. Totesin olevani ihan yhtä sitoutunut suhteeseemme mutta käyttäväni rahani ja energiani siihen, että laitan oman kotini kuntoon ja että jatkossa tapailisimme vain harvakseltaan. Minusta on kohtuutonta odottaa, että toinen vuosikausia matkustaa joka viikonloppu toisen luokse. Siinä ei ole kyse vain rahasta vaan myös ajankäytöstä; minulla ei ollut miehen asuinkaupungissa omia ystäviä, samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin kotikaupungissani jne. Hän valitsi mieluummin saman katon alle muuttamisen.
Jos sinusta tuntuu että elämäsi loppuu jos yhteen ei muuteta, siinä ei tosiaan jää neuvotteluvaraa. Itse olisin pistänyt tuon toimimaan mieluummin kuin kiristänyt.
Miksi haluat tulkita tekstini tuolla tavalla? Selkeästi kirjoitin, että minulle olisi sopinut myös jatkaa suhdetta mutta ottaa enemmän tilaa omalle ajalle, omien ystävien tapaamiselle, oman kodin rakentamiselle, omille harrastuksille. Tapailla silloin tällöin. Kukaan ei puhunut elämän tai edes parisuhteen loppumisesta.
Joudut nyt vain hyväksymään sen että itse näen tuollaisen painostamisena. Enkä itse lähtisi tuollaiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Annoin miehelle aikaa. Totesin olevani ihan yhtä sitoutunut suhteeseemme mutta käyttäväni rahani ja energiani siihen, että laitan oman kotini kuntoon ja että jatkossa tapailisimme vain harvakseltaan. Minusta on kohtuutonta odottaa, että toinen vuosikausia matkustaa joka viikonloppu toisen luokse. Siinä ei ole kyse vain rahasta vaan myös ajankäytöstä; minulla ei ollut miehen asuinkaupungissa omia ystäviä, samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin kotikaupungissani jne. Hän valitsi mieluummin saman katon alle muuttamisen.
Jos sinusta tuntuu että elämäsi loppuu jos yhteen ei muuteta, siinä ei tosiaan jää neuvotteluvaraa. Itse olisin pistänyt tuon toimimaan mieluummin kuin kiristänyt.
Miksi haluat tulkita tekstini tuolla tavalla? Selkeästi kirjoitin, että minulle olisi sopinut myös jatkaa suhdetta mutta ottaa enemmän tilaa omalle ajalle, omien ystävien tapaamiselle, oman kodin rakentamiselle, omille harrastuksille. Tapailla silloin tällöin. Kukaan ei puhunut elämän tai edes parisuhteen loppumisesta.
Joudut nyt vain hyväksymään sen että itse näen tuollaisen painostamisena. Enkä itse lähtisi tuollaiseen.
Asia selvä. Ehkä siihen vaikuttaa se, ettei sinulla ole tunteita minua kohtaan. Puolisollani mitä ilmeisimmin oli ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei olisi katkera jos olisi tyytyväinen kanssasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Sinä saat odotella ja muutella miesten mielen mukaan niin usein kuin haluat, minä en sitä tee. Jos mies ei "vielä" halua muuttaa yhteen, mutta 6kk-12kk päästä ehkä sitten, niin se on hänen valintansa ja päätöksensä. Minun päätös on sitten olla odottelematta tätä päätöstä niin, ettei viitsi asuntoa edes alkaa muutaman kuukauden takia sisustamaan mitenkään, ja vihellyksestä sitten irtisanonta, kun mies uskaltaa. Tai ehkä ei uskalla. Minä tunnen mieheni, ja tiedän että hänellä on ollut katkeruutta entistä elämäänsä kohtaan. Siitä ei pääse yli päänsilittelyllä, vaan eteenpäin menolla, ja uskaltamisella. Aikaa on annettu miettiä omat suunnitelmat ja halut, mutta jos ne eivät kohtaa, on parempi viheltää peli poikki heti, eikä jäädä löysään hirtehiseen odottelemaan.
"Molemmilla tai ainakin sinulla taitaa olla luottamuspulaa ja valtapelailua, ei oikein hyvältä kuulosta tuo miehen pitäminen varpaillaan. Monesti suhteet pilataan ihan itse pelkojen ja epävarmuuksien takia."
Paitsi että minun suhteeni voi hyvin, ja kukoistaa, toisin taitaa olla omasi laita? Yleensä ne keksivät toisten suhteista vikoja, joilla itsellä ei oikein onnistu. Jos itse on tyytyväinen omaan suhteeseensa, ei ole tarvetta keksiä tuntemattomien ihmisten suhteista valtapelejä ja luottamuspulia. Nämä kun tahtovat yleensä peilata sitä omaa huonoa suhdettaan, sanavalintoja myöten.
Olen eri, mutta ei tuo minustakaan kovin vakaalta ja tasapainoiselta suhteelta kuulosta, jos toista täytyy erikseen pitää varpaillaan eli epävarmana suhteen tilasta. Kyllä hyvään suhteeseen kuuluu luottamus yhteiseen tulevaisuuteen.
Ja tuo "se joka sanoo on itte" on käypä argumentti korkeintaan viisivuotiaiden keskustelussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa erota, nyt on sellaiset setit että ei ole onnellista menoa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Sinä saat odotella ja muutella miesten mielen mukaan niin usein kuin haluat, minä en sitä tee. Jos mies ei "vielä" halua muuttaa yhteen, mutta 6kk-12kk päästä ehkä sitten, niin se on hänen valintansa ja päätöksensä. Minun päätös on sitten olla odottelematta tätä päätöstä niin, ettei viitsi asuntoa edes alkaa muutaman kuukauden takia sisustamaan mitenkään, ja vihellyksestä sitten irtisanonta, kun mies uskaltaa. Tai ehkä ei uskalla. Minä tunnen mieheni, ja tiedän että hänellä on ollut katkeruutta entistä elämäänsä kohtaan. Siitä ei pääse yli päänsilittelyllä, vaan eteenpäin menolla, ja uskaltamisella. Aikaa on annettu miettiä omat suunnitelmat ja halut, mutta jos ne eivät kohtaa, on parempi viheltää peli poikki heti, eikä jäädä löysään hirtehiseen odottelemaan.
"Molemmilla tai ainakin sinulla taitaa olla luottamuspulaa ja valtapelailua, ei oikein hyvältä kuulosta tuo miehen pitäminen varpaillaan. Monesti suhteet pilataan ihan itse pelkojen ja epävarmuuksien takia."
Paitsi että minun suhteeni voi hyvin, ja kukoistaa, toisin taitaa olla omasi laita? Yleensä ne keksivät toisten suhteista vikoja, joilla itsellä ei oikein onnistu. Jos itse on tyytyväinen omaan suhteeseensa, ei ole tarvetta keksiä tuntemattomien ihmisten suhteista valtapelejä ja luottamuspulia. Nämä kun tahtovat yleensä peilata sitä omaa huonoa suhdettaan, sanavalintoja myöten.
Olen eri, mutta ei tuo minustakaan kovin vakaalta ja tasapainoiselta suhteelta kuulosta, jos toista täytyy erikseen pitää varpaillaan eli epävarmana suhteen tilasta. Kyllä hyvään suhteeseen kuuluu luottamus yhteiseen tulevaisuuteen.
Ja tuo "se joka sanoo on itte" on käypä argumentti korkeintaan viisivuotiaiden keskustelussa.
Minun mielestäni sinä et kuulosta kovin vakaalta etkä tasapainoiselta. Jo pienet lapset tekevät tuota että haukkuvat toisissa kateellisena niitä ominaisuuksia joita itselleen haluaisivat, joten kyllä, alle viisivuotiaiden touhultahan tuo luulottelusi vaikuttaa meidän muiden mielestä.
Kannattaa käydä ihan ammattilaisen kanssa juttelemassa. Moni on saanut suhteensa pelastettua pariterapian avulla. Tsemppiä jatkoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko tehneet yhteistä vuosibudjettia? Yhteiset ja omat avattuna ja eroteltuna?
Minut mies painosti yhteiseen kotiin ja muutin aika äkkiä pois. Emme olleet riittävän läheisiä yhteiseen kotiin ja perhettä perustamaan.
Olet rengastanut ulin.
Ei vaan, yhä useammat miehet ovat katkeria kun katsovat parhaat nuoruusvuotensa (16-30) kun tytön ja naiset pyörivät gulli garu sellissa antaen seksiä, säätösuhteita ja huomiota vain sille niile top 1% miehille.
Sitten kun 30 lähestyy, alkaa todellisuus valjeta suurimalle osalle näistä naisista: Ei hän tule sellaista top 1% miestä itselleen rengastamaan, se ei vain ole mahdollista koska nämä miehet eivät sitoudu häneen.
Ja ta-aa, sitten tämä nainen siirtyy "juoksut juosseena" etsimään sitä jonka kanssa voisi perustaa perheen. Miehen joka maksaisi sitä asuntolainaa ja elättäisi perheen.
Mietis mitä ajatuksia se herättää tuossa kunnon miehessä joka ikävuoden 16-30 on ensin saanut nauttia vain oman kätensä seurasta?
Vierailija kirjoitti:
Mitä mies on sanonut kun olet ottanut asian nätisti mutta suorasukaisesti puheeksi?
Sitä näissä aloituksissa aina ihmettelen, eikö näistä asioista ole JO keskusteltu kotona ennen kuin kysytään täältä neuvoa?? Eikö ihmiset puhu oikeista asioista ollenkaan?
En ole ap mutta samoja mietin! Miten puhua kun toiseen ei saa mitään otetta?
Mies kuuntelee, sanoo ymmärtävänsä, yrittää hallita puheitaan/käytöstään... MUTTA kun tilanne taas tulee, mies on unohtanut kaiken ja entinen tyyli iskee silmille!!
Siinä tilanteessa koen suunnatonta ihmetystä, MIKÄ voi olla niin vaikeaa: Eikö mies välitä, onko niin itsekäs vai eikö kykene yhteistyöhön/hillitsemään käytöstään.....?
ps. minun miehen katkeruus kumpuaa hänen lapsuudestaan, toistaa vanhempiensa malleja, ikävää!
Parempi erota. Oma ex oli samanlainen. Kaikki yhteinen oli lopulta hänen, minun takiani hän ei ollut voinut tehdä sitä ja tätä ja rahaakin oli vähemmän minun takiani yms...
Totuus siis se että tienasimme saman määrän, mutta mie joo ja poltti paljon sekä osti kalliita pelilaitteita ja pelejä... rahaa ei siis jäänyt hänellä säästään koskaan kaikkien laskujen ja vuokran jälkeen. (Maksoimme yhteiset menot puoliksi)
Minä taas ostan muutaman laadukkaan vaatteen vuodessa ja käytän rahaa silloin tällöin kahviloihin ystävien kanssa. Rahaa jäi minulla siis aina säästöön jolla maksoin yhteiset matkamme. Silti mies jaksoi aina välittää kuinka tuhlaan rahaa kahviloissa/ravintoloissa kun voisin keittää sitä kahvia kotonakin yms. Tuhlasin siis kuulemma rahojamme. Kun jätin hänet niin on sitten levitellyt katkerana kuinka vein hänen rahojaan ja tuhlasin ympäri kaupunkia.
Jotkut ei vaan osaa katsoa elämää objektiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa että miehesi haluaa olla itse harjanvarressa, ja luulee että näin pystyy kontrolloimaan elämäänsä, johon myös teidän suhde liittyy. Hänellä on siis illuusio siitä että et voi "viedä hänen rahojaan" mikäli hän pitää niistä kynsin hampain kiinni. Voihan sitä keskustella illat pitkät ja koittaa kääntää miehen päätä, mutta itse turvautuisin lyhyeen monologiin, jonka jälkeen toteaisin että tämä suhde tällaisena ei ole minua varten. Mun mies, silloin kun puhuttiin yhteenmuutosta, oli vastahankaan, että "meillähän on hyvä näin". Sanoin että on hyvä joo, mutta kun nyt joudun pakkotilanteessa kuitenkin muuttaa tästä vuokrakaksiostani, niin jos muutan toiseen vuokrakaksioon, en lähde sieltä sitten sillä miehen valitsemalla hetkellä "hetken päästä" hänen kanssaan yhteen muuttamaan, ett äse on sitten siinä, ja minä asun siinä kaksiossani luultavasti vuosia. Mies oli katsos ajatellut että n. vuoden päästä voitaisiin ehkä muuttaa yhteen. Sanoin että vuosi on 365 päivää, enkä lähde etsimään ja vvaihtamaan kovalla vaivalla asuntoa sen takia että mies tarvitsee vielä nuo 365 päivää tietääkseen haluaako muuttaa kanssani vai ei, että antaa sitten olla..
Sama koski sormusten ostamista. Ei tarvitse mitään rinkulaa merkiksi rakkaudestaan. Epäilin ääneen että mies on varmaan hieman yksinkertainen, jos kuvittelee että rinkula olisi rakkauden merkki, ja muutoin rakkautta ei olsii. Samaan syssyyn tuli tietysti naimisiinmeno puheeksi, ja mies totesi olleensa jo naimisissa kerran, joten tietää mitä se on. Tuosta tuli minulla sanomista, ja totesin että jos kerran kanssani yhdessä oleminen on sitä samaa mitä muidenkin kanssa, niin sitten saa olla puolestani. Ollaan asuttu yhdessä nyt 4 vuotta. Mies on vonkunut naimisiin, mutta en ole itse ollut enää halukas.
Mies tietä kyllä että olen menossa elämässäni naimisiin. Jossain välissä. Hänelle tekee ihan hyvää vuorostaan itse nyt vähän olla varpaillaan, ja haluta itse olal se kenen kanssa naimisiin menen.
Mies on halunnut edetä hitaammin pohtien asioita ja nyt sä koet oikeutetuksi pompottaa ja pistää vastaan ihan periaatteen vuoksi?
Ei tuokaan ihan tervettä ole.Enkä tajua mikä ongelma kaksioon muutto ja sieltä pois on, se kestää päivän.
Kodin rakentaminen vie paljon enemmän kuin päivän. Olin itse samankaltaisessa tilanteessa. Olimme seurustelleet vakavissamme vuosia ja vietin viikosta 2-4 päivää miehen luona, kun omaan asuntooni (koko taloyhtiöön) tuli iso remontti. Oli päivänselvää, että muutan sen alta miehen luo. Osa huonekaluistani ja tavaroistani meni kierrätykseen, osa siirtolavan kautta roskiin ja osan toin talteen miehen luo. Kaikki ei olisi tänne mahtunut enkä halunnut vuokrata maksullista varastoa huonekaluille, jotka olivat jo siinä vaiheessa aika kulahtaneita.
Siinä kohtaa kysyin, haluaako mies vielä joskus asua saman katon alla vai ei ja myös hänelle olisi sopinut, että "ehkä vähän myöhemmin". Totesin, että sekin sopii, minä alan rakentaa uudelleen omaa kotiani (hankkia uudet huonekalut, sisustaa jne) ja koska panostan siihen niin minä en enää matkusta miehen luokse viikottain vaan jatkamme sitten kyllä yhtä sitoutuneina (jos hän niin haluaa) mutta tapaamme vain silloin tällöin (tähän selityksenä se, että asuimme eri kaupungeissa ja minulla meni matkoihin useita kymmeniä euroja joka kerta kun hänen luokseen matkustin).
Minä haluan asua kodissa, en kämpässä. Jos olisin investoinut pari-kolme tuhatta viihtyisän kodin luomiseen, en todellakaan olisi tehnyt sitä sillä ajatuksella, että ehkä vuoden tai kahden kuluttua jälleen myyn omia tavaroitani pois tai laitan kierrätykseen. Ja mieskin valitsi mieluummin saman katon alla asumisen kuin "tapailusuhteen" jossa nähdään vain silloin tälloin.
Minä taas olisin antanut miehelle aikaa. On paljon sisustamista tärkeämpää että molemmilla on hyvä olla ja yhteen muutetaan kun se tuntuu molemmista luontevalta.
Jos toinen ei ole sitoutunut parisuhteeseen, ei se asia muutu vaikka hänet patistaakin muuttamaan yhteen.
Minä taas ole sitä mieltä, että miehelle ei tarvitse antaa aikaa, vaan jos hän on rakastunut, niin se näkyy tuossakin asiassa eli on halukas sitoutumaan. Olen monesti ihmetellyt naisissa kahta, mielestäni järjenvastaista tapaa.
1. Miesten "pakottaminen" ja painostaminen seurusteluun ja myöhemmin yhteen muuttamiseen. Tällä voidaan jopa ylpeillä, kun taas itse näen tuollaisen merkkinä hyvin onnettomien tähtien alla syntyneenä suhteena - ja kaikki ovatkin päättyneet pettämiseen ja eroon pitemmällä tai lyhyemmällä aikavälillä. Siksi, ettei mies oikeastaan ole riittävän paljon naisesta alunperinkään välittänyt, vaan myöntynyt ja ajautunut suhteeseen olematta oikeasti rakastunut ja sitoutunut.
2. Ajan antaminen tilanteessa, jossa nainen haluaa suhdetta ja perheen, mutta mies "ei tiedä". Se tarkoittaa aivan samaa tilannetta kuin ykköskohta sillä erotuksella, ettei nainen painosta.
Naiset menettävät aikaa valtavasti tuollaisissa suhteissa. Sinä aikana olisi voinut löytää miehen, joka oikeasti rakastaa ja sitoutuu. Toisaalta ykköskohtaan kuuluvat yleensä myös lapset, jotka nainen jälleen haluaa ja mies myöntyy, mutta perhe-elämästä ei tule hyvää.
Ihmisillä on eri aikatauluja sille, milloin haluaa muuttaa yhteen. Yhdellä se on kuukausi, toisella vuosi, kolmannella viisi vuotta. Ihmissuhteet sujuvat paremmin, kun yrittää vähän sopeutua toisen rytmiin.
Ihan hyvin tuon voi kääntää niin että hätäilijä ei rakasta, kun ei anna toiselle tilaa.
Tosi rakkaus odottaa - avioliittoon. Ehtiipähän tutustua ilman suurempia riskejä toisen luonteeseen hyvässä ja pahassa.
Miesten tuntuu olevan vaikeaa erottaa omat tunteet ja päähänpinttymät todellisuudesta. Itse olen hakannut päätä samaan mäntyyn kohta 5 vuotta ja olen jo lähdössä.
Oma mieheni on järjettömän vainoharhainen vapaudestaan. Minua joustavampaa ja itsenäisempää naista hän ei takuulla tule löytämään, ja joka kerta loukkaannun kun minua syytellään asioista joita en ole tehnyt. Ihan kuin hän ei tuntisi minua lainkaan, vaan on maalannut päässään minusta jonkun aivan toisen ihmisen. Tämä on mennyt niin pitkälle, että joskus kun olen täysin neutraali/jopa hyväntuulinen, hän alkaa mykkäkoulun. Kun kysyn mistä kenkä puristaa niin hän on kuulemma hiljaa koska olen suuttunut hänelle. Minulla ei ole ollenkaan tapana suuttua yleensäkään, saati sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen keskustelija ja pohtija. Alan tulla hulluksi tässä suhteessa enkä enää tiedä itsekään kuka oikein olen. Siksi tämä päättyy. Päätä sinäkin tuo ennen kuin olet sekaisin kuin seinäkello.
Alue: Aihe vapaa
Minä taas ole sitä mieltä, että miehelle ei tarvitse antaa aikaa, vaan jos hän on rakastunut, niin se näkyy tuossakin asiassa eli on halukas sitoutumaan. Olen monesti ihmetellyt naisissa kahta, mielestäni järjenvastaista tapaa.
1. Miesten "pakottaminen" ja painostaminen seurusteluun ja myöhemmin yhteen muuttamiseen. Tällä voidaan jopa ylpeillä, kun taas itse näen tuollaisen merkkinä hyvin onnettomien tähtien alla syntyneenä suhteena - ja kaikki ovatkin päättyneet pettämiseen ja eroon pitemmällä tai lyhyemmällä aikavälillä. Siksi, ettei mies oikeastaan ole riittävän paljon naisesta alunperinkään välittänyt, vaan myöntynyt ja ajautunut suhteeseen olematta oikeasti rakastunut ja sitoutunut.
2. Ajan antaminen tilanteessa, jossa nainen haluaa suhdetta ja perheen, mutta mies "ei tiedä". Se tarkoittaa aivan samaa tilannetta kuin ykköskohta sillä erotuksella, ettei nainen painosta.
Naiset menettävät aikaa valtavasti tuollaisissa suhteissa. Sinä aikana olisi voinut löytää miehen, joka oikeasti rakastaa ja sitoutuu. Toisaalta ykköskohtaan kuuluvat yleensä myös lapset, jotka nainen jälleen haluaa ja mies myöntyy, mutta perhe-elämästä ei tule hyvää.