Dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen kauneuskirurgiaa. Itselläni se muutti elämän täysin, kun pääsin häiritsevistä piirteistä eroon.

Itse olen tätä harkinnut jo pitkään, ja nyt alkaisi olla rahatkin kasassa. Toisaalta pelottaa toimenpiteen epäonnistuminen.

- ap

Joo, lapsesta asti. Olisin halunnut kiipeillä puissa, mutta pakotettiin leikkimään nukeilla.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se ole ihan fakta, että oikeasti rumalla ulkonäöllä on huomattavasti vaikeampaa oppia hyväksymään itsensä, vs. ihmiset jotka näyttävät vähintään taviksilta tai ovat jopa kauniita. Eikö se ole ihan vain realismia - ei mikään häiriö? Ympäristön reaktiot omaan ulkonäköön totta kai vaikuttavat asiaan, ihan samoin kuin sekin, hyväksyykö ympäristö jonkun persoonallisuuden vai ei. Saako kiitosta vai haukkuja. 

Olen käsittänyt että huomattavan poikkeaviin ulkonäköpiirteisiin saa ihan julkisella puolella korjausleikkauksiakin, siis silloin kun niihin on mahdollista leikkauksella vaikuttaa. Eli yhteiskunta ainakin siinä kohtaa tunnustaa ne vioiksi, jotka oikeasti haittaavat elämää sairauksien tavoin.

Olen samaa mieltä tuosta, että itsensä rumana pitäminen voi olla ihan realismia eikä mikään häiriö.

Samalla kuitenkin tiedän olevan ihmisiä, joilla on samantyyppinen ulkonäkövika kuin minulla. Asia saattaa häiritä heitä jonkin verran, mutta he eivät saa asian takia paniikkikohtauksia, he eivät piileskele varjoissa eikä heillä jää elämä elämättä. Pistää miettimään...

- ap

Onkohan minulla tuollainen?

Olen 37-vuotias 3 lapsen äiti.

Ylipainoinen. En halua tavata kavereita enää enkä mennä mihinkään ulkonäköni vuoksi.

Minulla varmaan toisin päin kuin ap: lla eli olin nuorena todella kaunis ja hoikka. Oli minulla jo silloin huono itsetunto mutta pidin kuitenkin itsekin itseäni kauniina. Sain aina kehuja ulkonäöstäni ja olen saanut kenet olen halunnut enkä varmaan koskaan ole saanut ns pakkeja.

Lihottuani häpeän itseäni niin paljon etten halua nähdä ketään. Toivon aina etten törmää kehenkään tuttuun. Jos olen saanut vähän laihdutettua kuten onneksi nyt on käynyt on tämä vähän parantunut. Silti kieltäydyn juhlista ja muista tapaamisista oikeastaan aina. Kaverisuhteitakin olen menettänyt tämän vuoksi kun en kehtaa näyttäytyä muille.

Nyt on sovittuna 2 menoa ja olen ihan hermoraunio näiden vuoksi.

Jos ei olisi lapsia niin en varmaan poistuisi kotoota koskaan.

Mutta nyt ihan viime aikoina on herännyt ajatus että olenkohan niin kauhea kuin luulen?

Olen lyhyen ajan sisällä kuullut parilta uudelta tuttavuudelta että vaatteet näyttää kivoilta ylläni ja nyt hetki sitten kuultu "olet todella upea" kommentti sai minut miettimään että voisinko sittenkin olla ihan ok?Voisiko nuo kommentit olla sanottu oikeasti vilpittömästi? Mieheni kehuja en ota todesta koska hän on nähnyt minut ilman vaatteita. Vuosia menin nurkkia pitkin enkä näyttänyt itseäni ilman vaatteita edes miehelleni. Nyt vuoden aikana olen rentoutunut vähän. Ollaan oltu 12 vuotta yhdessä.

Tuli varmaan sekava teksti kun ajatukset poukkoilee.

Mutta päivääkään ei mene ettenkö miettisi kuinka ruma ja yököttävä olen.

Sanomatta varmaan selvä että meikkaan ja puunaan itseäni ihan lähikauppaankin. Kotona ollessa meikkaan vaikka olisin yksin kotona. Ihan vaan siksi koska en kestä peilikuvaani muuten.

Nyt on alkanut tulla muutakin ahdistuksen tunnetta. Pelkään menettäväni jonkun läheisen tai että itselleni sattuu jotain ja lapset jäävät ilman äitiä.

En ole kärsinyt aiemmin mt-ongelmista ja näitä kahta juttua lukuunottamatta mielialani on hyvä ja odotan tulevaisuutta hyvillä mielin. (Sitä siis että laihtuisin ja voisin alkaa vihdoin elää elämääni)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Kiitos viestistäsi. Minä tiedän olevani monella tavalla ruma, en vastaa yleisiä kauneusstandardeja. Silti omat vikani eivät ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Jos jollakulla muulla on sama virhe kuin minulla itselläni, ajattelen omani olevan pahempi... Näen itseni jotenkin harvinaisen rumana tai jopa epämuodostuneena. Pidän kaikkia muita ihmisiä itseäni paremman näköisenä. 

Samaten järki sanoo, että useimmat ihmiset eivät suhtaudu ulkonäkööni tuomitsevasti, mutta silti pelkään muiden tuomioita yli kaiken. Järki sanoo, ettei muille puhumista tai esiintymistä tarvitse pelätä, eihän siihen kuole, mutta joutuessani esiintymään olen paniikkikohtauksen partaalla tai vähintäänkin murehdin tilannetta päiväkausia etukäteen. 

Ihmisten ilmoilla ollessani minun täytyy aina välillä päästä katsomaan peilistä, miltä näytän. Esimerkiksi lähden muka käymään vessassa mutta oikeasti käynkin vain katsomassa itseäni vessan peilistä. Tunnen ahdistusta, jos lähistöllä ei ole mitään heijastavia pintoja. 

- ap

Tismalleen sama juttu. Tosin olen järkyttävin ihminen kenet olen koskaan nähnyt, kuka tahansa näyttää paremmalta. Minulla myöst tuo, että pakko tietää aina, että miltä näytän. Tarkistan joka ikisessä mahdollisessa valossa kasvoni ennen kun menen ulos, pakko tarkistaa ulkonakin, julkisissa... häiritsee, jos en ole katsonut peiliin vaikka puoleen tuntiin. Hyvä juttu kuitenkin, että pystyt esiintymään. En usko, että itse koskaan kykenen. 

En ymmärrä miten pystytte katsomaan itseänne peilistä, jos kerran olette mielestänne niin hirveän näköisiä. Mua taas ahdistaa kaikki heijastavat pinnat valtavasti. Ja kirkas valaistus. Välttelen viimeiseen asti peiliin katsomista. Jos vaikka vaatteita kaupassa sovittelen niin katson vain vartaloa, vaatteen istuvuutta, en kasvoja. Pystyn katsomaan kasvojani peilistä vain hyvin hämärässä. Ja silloinkin kyllä katkerasti näen oman vastenmielisen rumuuteni. Meikkaan aina ennen kuin lähden ulos ja sen myös teen niin hämärässä valossa kuin vain on mahdollista nähdä meikata... Sälekaihtimet kiinni, pimennysverhot vielä päälle jos kovin valoisaa on. Ja sen jälkeen kun olen meikannut ja ulos lähtenyt en enää halua itseäni katsoa. Ja en todellakaan halua ottaa itsestäni kuvia tai että musta otetaan. Mua suututtaa aivan hirveästi aina jos joku ottaa kuvan niin että mäkin tuun siihen. Mielestäni aina pitäisi kysyä lupa. Eli mulla on vähän samanlaista kuin täällä joku kuvaili. Pystyn kyllä liikkumaan ihmisten ilmoilla vaikka oksettavuuteni tiedostankin, mutta kuviin en halua ikuistua.

Minulla on monia piirteitä, jotka sopivat bdd:hen, mutta en ole saanut kyseistä diagnoosia, vaan oireilu on kuitattu masennukseksi. Olen jo teini-iästä saakka tiennyt olevani ruma ja potenut pahoja koplekseja ulkonäöstäni. Vuosien varrella ruumiinosat joihin inho kohdistuu, ovat hieman vaihdelleet, mutta ne ovat myös osittain pysynet samoina. Oireiden voimakkuus aaltoilee kausittain ja elämänvaiheista riippuen.

Vältän uimahalleja ja -rantoja kuin ruttoa, en pysty tanssimaan ihmisten nähden tai olemaan esillä ihmisjoukossa. Yritän pukeutumisella peittää ongelmakohtiani, enkä ikinä puhu niistä kenellekään siinä pelossa, että ihmiset huomaavat lopullisesti miten epämuodostunut olen. Tarkistan jatkuvasti itseäni peilistä ja mittaan ruumiinosiani, kuin kuvitellen, että joku kerta ongelma olisi kuin taikaiskusta poistunut. No, sitähän ei tietenkään tule tapahtumaan. Skannaan suurinpiirtein joka tilanteessa jokaiselta naiselta nämä ongelmapaikat ja vertaan omiini. Useimmiten joudun pettymään, juuri koskaan en näe ketään, jolla olisi yhtä paha tilanne. Ja useimmilla ainakin huonojen piirteiden lisäksi on myös hyviä piirteitä. En mene edes postilaatikolle ilman meikkiä. Syksyn tuleminen on suuri helpotus, saa käyttää kenenkään ihmettelemättä peittäviä vaatteita ja suuri osa vuorokaudesta on pimeää eli ulkona on helpompi liikkua. Olen joskus halunnut vahingoittaa itseäni näiden rumien ruumiinosien vuoksi ja haaveillut proteeseista niiden tilalle ja kaikenlaisista muistakin kauneusleikkauksista. Huoli ulkonäöstä masentaa välillä todella paljon ja uskon, että se on vaikuttanut ainakin miessuhteisiin negatiivisesti, mutta myös laajemminkin sosiaalisiin suhteisiin ja suoritumiseen opiskelussa ja töissä.

Moni asia edellä tosiaankin sopii bdd:hen, paitsi se, että en keksi huonoja piirteitäni, vaan ne ovat totisinta totta- ikävä kyllä. Suorastaan toivoisin, että mulla olisi bdd , koska se tarkoittaisi, että en ehkä olekaan niin ruma kuin kuvittelen, mutta valitettavasti näin ei ole.

Olen puhunut terapeutilleni paljonkin näistä ulkonäköasioista, mutta olen kokenut, että hän on ollut haluton käsittelemään asiaa.

Mua ärsyttää aivan hirveästi ne kauniit/tavallisen näköiset naiset joilla muka on tämä häiriö. Oikeasti tietävät kyllä aivan hyvin etteivät ole rumia, ja siksipä juuri nostavatkin asiaa esille, keräävät huomiota, sääliä ja kehuja.

Mun ulkonäköongelmat on ihan todellisia, ei keksittyjä. Toisaalta tiedän kyllä että vatvon asiaa aivan liikaa, suurentelen ja annan kohtuuttomasti painoarvoa. En vaan ymmärrä miten tästä voisi yli päästä ja itsensä hyväksyä. Mun ongelmani on iho, ja se on korjaamattomasti pilalla. Miten voisin olla olematta katkera tämän asian tiedostamisesta? Pitkään elin toivossa että tälle voisikin jotain tehdä, keräsin rohkeutta mennä hoitoihin. Ja sitten kun lopulta menin, lopputuloksena huomaan vain tuhlanneeni valtavasti rahaa ja kärsineeni aivan turhaan. Ei yhtään mitään hyötyä ollut niistä. Itse asiassa ne vielä pahensivat asiaa huomattavasti. Nimittäin seuratessani ihoni toipumista toimenpiteistä tulin syynänneeksi itseäni paljon tarkemmin kuin aiemmin - ja huomanneeksi virheitä joihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Ja nyt en enää tietenkään näe muuta kuin ne. Enkä voi katsoa itseäni peilistä muuta kuin pimeässä. Ei ole ihan normaalia tuntea näin valtavaa raivoa omaa ulkonäköään kohtaan. Niin että tekisi mieli repiä oma naama irti, niin vastenmielinen katsottava se on.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää aivan hirveästi ne kauniit/tavallisen näköiset naiset joilla muka on tämä häiriö. Oikeasti tietävät kyllä aivan hyvin etteivät ole rumia, ja siksipä juuri nostavatkin asiaa esille, keräävät huomiota, sääliä ja kehuja.

Mun ulkonäköongelmat on ihan todellisia, ei keksittyjä. Toisaalta tiedän kyllä että vatvon asiaa aivan liikaa, suurentelen ja annan kohtuuttomasti painoarvoa. En vaan ymmärrä miten tästä voisi yli päästä ja itsensä hyväksyä. Mun ongelmani on iho, ja se on korjaamattomasti pilalla. Miten voisin olla olematta katkera tämän asian tiedostamisesta? Pitkään elin toivossa että tälle voisikin jotain tehdä, keräsin rohkeutta mennä hoitoihin. Ja sitten kun lopulta menin, lopputuloksena huomaan vain tuhlanneeni valtavasti rahaa ja kärsineeni aivan turhaan. Ei yhtään mitään hyötyä ollut niistä. Itse asiassa ne vielä pahensivat asiaa huomattavasti. Nimittäin seuratessani ihoni toipumista toimenpiteistä tulin syynänneeksi itseäni paljon tarkemmin kuin aiemmin - ja huomanneeksi virheitä joihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Ja nyt en enää tietenkään näe muuta kuin ne. Enkä voi katsoa itseäni peilistä muuta kuin pimeässä. Ei ole ihan normaalia tuntea näin valtavaa raivoa omaa ulkonäköään kohtaan. Niin että tekisi mieli repiä oma naama irti, niin vastenmielinen katsottava se on.

Huoh, ei tämä ole mikään kilpailu. Itseäni raivostuttaa ne, jotka ei ymmärrä että ne omasta mielestäsi ihan tavalliset naiset saattaa nähdä itsensä vääristyneinä hirviöinä. En oikeastaan itse tiedä miltä näytän, se miten näen piirteeni vaihtelee niin rajusti kausien mukaan. Nyt on onneksi hyvä kausi, huonona peitetään peilit pyyhkeillä ja vältellään ulos menemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Kiitos viestistäsi. Minä tiedän olevani monella tavalla ruma, en vastaa yleisiä kauneusstandardeja. Silti omat vikani eivät ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Jos jollakulla muulla on sama virhe kuin minulla itselläni, ajattelen omani olevan pahempi... Näen itseni jotenkin harvinaisen rumana tai jopa epämuodostuneena. Pidän kaikkia muita ihmisiä itseäni paremman näköisenä. 

Samaten järki sanoo, että useimmat ihmiset eivät suhtaudu ulkonäkööni tuomitsevasti, mutta silti pelkään muiden tuomioita yli kaiken. Järki sanoo, ettei muille puhumista tai esiintymistä tarvitse pelätä, eihän siihen kuole, mutta joutuessani esiintymään olen paniikkikohtauksen partaalla tai vähintäänkin murehdin tilannetta päiväkausia etukäteen. 

Ihmisten ilmoilla ollessani minun täytyy aina välillä päästä katsomaan peilistä, miltä näytän. Esimerkiksi lähden muka käymään vessassa mutta oikeasti käynkin vain katsomassa itseäni vessan peilistä. Tunnen ahdistusta, jos lähistöllä ei ole mitään heijastavia pintoja. 

- ap

Tismalleen sama juttu. Tosin olen järkyttävin ihminen kenet olen koskaan nähnyt, kuka tahansa näyttää paremmalta. Minulla myöst tuo, että pakko tietää aina, että miltä näytän. Tarkistan joka ikisessä mahdollisessa valossa kasvoni ennen kun menen ulos, pakko tarkistaa ulkonakin, julkisissa... häiritsee, jos en ole katsonut peiliin vaikka puoleen tuntiin. Hyvä juttu kuitenkin, että pystyt esiintymään. En usko, että itse koskaan kykenen. 

En ymmärrä miten pystytte katsomaan itseänne peilistä, jos kerran olette mielestänne niin hirveän näköisiä. Mua taas ahdistaa kaikki heijastavat pinnat valtavasti. Ja kirkas valaistus. Välttelen viimeiseen asti peiliin katsomista. Jos vaikka vaatteita kaupassa sovittelen niin katson vain vartaloa, vaatteen istuvuutta, en kasvoja. Pystyn katsomaan kasvojani peilistä vain hyvin hämärässä. Ja silloinkin kyllä katkerasti näen oman vastenmielisen rumuuteni. Meikkaan aina ennen kuin lähden ulos ja sen myös teen niin hämärässä valossa kuin vain on mahdollista nähdä meikata... Sälekaihtimet kiinni, pimennysverhot vielä päälle jos kovin valoisaa on. Ja sen jälkeen kun olen meikannut ja ulos lähtenyt en enää halua itseäni katsoa. Ja en todellakaan halua ottaa itsestäni kuvia tai että musta otetaan. Mua suututtaa aivan hirveästi aina jos joku ottaa kuvan niin että mäkin tuun siihen. Mielestäni aina pitäisi kysyä lupa. Eli mulla on vähän samanlaista kuin täällä joku kuvaili. Pystyn kyllä liikkumaan ihmisten ilmoilla vaikka oksettavuuteni tiedostankin, mutta kuviin en halua ikuistua.

Joo, tuo salakuvaaminen on kaikista pahinta. Tai kun ei uskota että ei oikeasti halua tulla kuvaan. Olin juuri juhlissa joissa puolituttu yritti leikillään vetää minut valokuvaan mukaan ja toinen intti syytä haluttomuudelleni. Ahdistavaa ja en tietenkään halunnut alkaa avautumaan tilanteessa siitä, että kuvaan tulemattomuuden syynä on se etten halua viikosta muutamaan kuukauteen kestävää ahdistuskautta jonka aikana mietin itsemurhaa päivittäin.

Up

Mulla on tuo. Tosin mua häiritsee tämä että ruman ulkonäkönsä inhoaminen olisi sairaus, vaikka rumuus olisi (ja tässä tapauksessa on) todellista. Olen aina hävennyt ulkonäköäni muiden ihmisten seurassa, olen erittäin pahasti itsetuhoinen jos joudun näkemään itseni kuvissa, välttelen peileihin katsomista. En ole koskaan ollut kunnon suhteessa kenenkään kanssa enkä luultavasti tule olemaankaan, en häpeä kroppaani mutta en halua kenenkään näkevän itseäni (naamaa) niin läheltä. Ristiriidassa tuon kanssa on se että meikkaaminen ei ole mulle keino parantaa oloani, kun ei vaan ole koskaan ollut sellainen olo että olisin meikattuna yhtään parempi kuin ilmankaan.

Tiedän että tämä johtuu traumoista ja että kukaan ei suomessa osaa hoitaa tätä (ja jos osaisikin niin terveydenhuoltojärjestelmä ei toimi siten että bdd:stä kärsivät pääsisivät niille tähän perehtyneille terapeuteille vaan se millainen terapeutti sattuu olemaan saatavilla siellä missä asut on sattumaa). Itse olen kokenut että tästä ei voi puhua terapeutillekaan koska tiedän että asia vähäteltäisiin ja ohitettaisiin vaikka on mun trauma- ja ahdistushäiriössä oikeasti se pahin ongelma tämä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tuo. Tosin mua häiritsee tämä että ruman ulkonäkönsä inhoaminen olisi sairaus, vaikka rumuus olisi (ja tässä tapauksessa on) todellista. Olen aina hävennyt ulkonäköäni muiden ihmisten seurassa, olen erittäin pahasti itsetuhoinen jos joudun näkemään itseni kuvissa, välttelen peileihin katsomista. En ole koskaan ollut kunnon suhteessa kenenkään kanssa enkä luultavasti tule olemaankaan, en häpeä kroppaani mutta en halua kenenkään näkevän itseäni (naamaa) niin läheltä. Ristiriidassa tuon kanssa on se että meikkaaminen ei ole mulle keino parantaa oloani, kun ei vaan ole koskaan ollut sellainen olo että olisin meikattuna yhtään parempi kuin ilmankaan.

Tiedän että tämä johtuu traumoista ja että kukaan ei suomessa osaa hoitaa tätä (ja jos osaisikin niin terveydenhuoltojärjestelmä ei toimi siten että bdd:stä kärsivät pääsisivät niille tähän perehtyneille terapeuteille vaan se millainen terapeutti sattuu olemaan saatavilla siellä missä asut on sattumaa). Itse olen kokenut että tästä ei voi puhua terapeutillekaan koska tiedän että asia vähäteltäisiin ja ohitettaisiin vaikka on mun trauma- ja ahdistushäiriössä oikeasti se pahin ongelma tämä.

Hei, ja kiitos viestistäsi. Luulin jo ketjuni kuolleen. 

Itsekin koen, että minun rumuuteni on ihan todellista. Kasvoissani olevat viat olevat ihan oikeita, häiritseviä ja yleisesti rumina pidettyjä piirteitä. Ulkonäköäni on myös haukuttu paljon. Rumuuteni on todellista - en kuitenkaan osaa sanoa, miten suhtautuisin ulkonäkööni, jos olisin saanut nuorena olla rauhassa ja ilman kiusaamista. 

En osaa yhtään sanoa, miten tätä pitäisi hoitaa tai miten asiaa pitäisi lähestyä. Itsekin olen saanut terapeuteilta jokseenkin vähättelevää suhtautumista: minun käskettiin ajatella positiivisia asioita, ja usein toistuva kommentti on "mutta eihän ulkonäkö ole elämässä tärkeintä". Niin, toki on helppo ajatella noin, jos oma ulkonäkö on normaali. Tiedostan sen, että ulkonäkö ja siihen liittyvät ajatukset hallitsevat elämääni liiaksi ja että tunne-elämäni on häiriintynyt, mutta samalla kuitenkin rumuus on täysin todellista ja on rajoittanut elämääni monella tavalla. 

Itse koin kognitiivisen psykoterapian liian "mekaaniseksi" ja asioita yksinkertaistavaksi. Tarvitsisin luultavasti traumaterapiaa tai kehonkuvaan keskittyvää terapiaa. Jälkimmäistä ei tosiaan Suomessa taida olla saatavilla.

- ap

Nosto

Käykö täällä enään kukaan lukemassa? Minulla on myös ruumiinkuvahäiriö,tata ei kyllä ole diagnosoitu. Koin jatkuvaa pahaa oloa rumuudestani ja vastenmielisestä kasvoistani. Minua ei koskaan kuitenkaan olla kiusattu tai haukuttu, mutta olen vakuuttunut rumuudestani. Kaupungilla olo on kaiheaa ja ystävien kanssa ajattelen vain kasvojeni rumuutta. En pääse näotä ajatuksia eroon. Psypolilla olen käynyt ja koittaa sanoa vääristyneestä kehonkuvastani mutta asia yleensä ohitetaan olankohaiutuksella ja viitataan vaan normaaliin ulkonäköpaineisiin,ja tämä on surullista että asiaa ei oteta todesta.

Sairastuon päihdekierteeseen viisivuotta sotten.se oli ainoa pako keino ulkonäöstä,vaikkei tämä ainoa syy päihdesairaukselle omlut. Mutta kun olin ottanut päihteitä pystyin aina leskittymään olennaiseen ja olemaan ohmidyen parissa,vaikka lopulta ajauduinkin päihdepiireihin mutta siellä loin olevani normaalin näköine. Kun oli sekaisin ei tarvinnut kuunnella jatkuvaa ajatuksia omasta ulkonäöstä.