Dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta on, ulkonäköön liittyvä kiusaamistausta täälläkin. Koen olevani epämuodostunut ja kuvottavan näköinen, etsin jatkuvasti ihmisistä samoja piirteitä kuin itsestäni, kuin todistaakseni että on muitakin yhtä epämuodostuneen/ruman näköisiä ihmisiä kuin mitä itse olen ja että he pystyvät silti elämään normaalia ja hyvää elämää, mutta en tätä koskaan löydä. Koen että kaikki muut ovat ns normaalin rajoissa. Lasten hankintaa en edes uskalla ajatella

Minulla on tismalleen samat ajatukset. 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se sulla oireilee? Olet tyytymätön ulkonäköösi? Älä huolestu. Varmaan puolet ihmisistä on.

En tiedä, saisinko diagnoosia, koska Suomessa tämä diagnoosi on huonosti tunnettu. 

Olen kyllä ulkonäkööni tyytymätön, mutta ehkä vielä syvemmin kuin useimmat. Minussa elää sitkeänä ajatus, että kokemani vastoinkäymiseni liittyvät tavalla tai toisella ulkonäkööni. Ulkonäköön liittyvä itseinho myös vaikeuttaa elämääni päivittäin, koska poden pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pelkään muiden ihmisten suhtautuvan minuun tuomitsevasti ulkonäön takia.

Tämä luultavasti johtuu pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta, joka kohdistui etupäässä ulkonäkööni. Nöyryyttäminen oli jossain vaiheessa jokapäiväistä, samoin ulkonäkövirheideni julkinen ruotiminen ja niille naureskelu. Tiedän, että nyt olen aikuinen ja kiusaajatkin ovat mahdollisesti muuttuneet. Silti aivoni ovat nyrjähtäneet niin ihmeelliseen asentoon, että en pääse tästä järkeilemällä eroon.

Haluaisin kuulla, onko muilla samanlaisia ajatuksia tai kokemuksia. Kiinnostaa sekin, miten olette päässeet niistä eroon, jos olette. Terapia-aikaa olen varaamassa.

- ap

Mulla on syömishäiriö joka aika pitkälti siis liittyy ulkonäköön. Toki siinä on muitakin ongelmia taustalla. Joten osittain ymmärrän tilannettasi. Mua ei tosin olla kiusattu. Peilaan itseäni kymmeniä kertoja päivässä. Terapiassa käyn kyllä mutta ei se tähän ongelmaan ole auttanut.

- numero 2

Ulkonäkö on jotain konkreettista. Siihen voi keskittyä, jolloin sisäinen maailma tavallaan hiljenee.

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö on jotain konkreettista. Siihen voi keskittyä, jolloin sisäinen maailma tavallaan hiljenee.

Olet väärässä. Ei se hiljene. 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se sulla oireilee? Olet tyytymätön ulkonäköösi? Älä huolestu. Varmaan puolet ihmisistä on.

En tiedä, saisinko diagnoosia, koska Suomessa tämä diagnoosi on huonosti tunnettu. 

Olen kyllä ulkonäkööni tyytymätön, mutta ehkä vielä syvemmin kuin useimmat. Minussa elää sitkeänä ajatus, että kokemani vastoinkäymiseni liittyvät tavalla tai toisella ulkonäkööni. Ulkonäköön liittyvä itseinho myös vaikeuttaa elämääni päivittäin, koska poden pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Pelkään muiden ihmisten suhtautuvan minuun tuomitsevasti ulkonäön takia.

Tämä luultavasti johtuu pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta, joka kohdistui etupäässä ulkonäkööni. Nöyryyttäminen oli jossain vaiheessa jokapäiväistä, samoin ulkonäkövirheideni julkinen ruotiminen ja niille naureskelu. Tiedän, että nyt olen aikuinen ja kiusaajatkin ovat mahdollisesti muuttuneet. Silti aivoni ovat nyrjähtäneet niin ihmeelliseen asentoon, että en pääse tästä järkeilemällä eroon.

Haluaisin kuulla, onko muilla samanlaisia ajatuksia tai kokemuksia. Kiinnostaa sekin, miten olette päässeet niistä eroon, jos olette. Terapia-aikaa olen varaamassa.

- ap

Mulla on syömishäiriö joka aika pitkälti siis liittyy ulkonäköön. Toki siinä on muitakin ongelmia taustalla. Joten osittain ymmärrän tilannettasi. Mua ei tosin olla kiusattu. Peilaan itseäni kymmeniä kertoja päivässä. Terapiassa käyn kyllä mutta ei se tähän ongelmaan ole auttanut.

- numero 2

Hei, ja kiitos viestistäsi. Itselläni pakkomielteinen suhtautuminen liittyy enemmänkin kasvoihin, lähinnä ihoon ja viime aikoina myös kasvopiirteisiin. Minua kiusattiin lähinnä kasvoista. Jos painosta tai vartalonmallista olisi kiusattu, olisin varmaan kehittänyt jonkin syömishäiriön itselleni.

Vuosia sitten kävin terapiassa, ja siellä sivuttiin ulkonäköäkin. Kuitenkin minulle jäi sellainen mielikuva, että terapeutti oli vähän haluton käsittelemään aihetta ja kuittasi sen jollakin kliseisellä "jokaisessa on jotain kaunista" tai "eihän ulkonäkö ole elämässä tärkeintä" -lausahduksella. 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö on jotain konkreettista. Siihen voi keskittyä, jolloin sisäinen maailma tavallaan hiljenee.

Olet väärässä. Ei se hiljene. 

- ap

Tarkennan: huomio siirtyy pois varsinaisen ongelman kohtaamisesta eli katse kääntyy ulos, kun sen pitäisi kääntyä sisälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ulkonäkö on jotain konkreettista. Siihen voi keskittyä, jolloin sisäinen maailma tavallaan hiljenee.

Olet väärässä. Ei se hiljene. 

- ap

Tarkennan: huomio siirtyy pois varsinaisen ongelman kohtaamisesta eli katse kääntyy ulos, kun sen pitäisi kääntyä sisälle.

Voihan se noinkin olla. Mutta entä jos ulkonäkö on oikeasti se pahin ongelma ihmisen elämässä?

Onko sama juttu kun ajattelee että on normaalin näköinen tai jyvän näköinen vaikka on todella ruma.

Vierailija kirjoitti:

Onko sama juttu kun ajattelee että on normaalin näköinen tai jyvän näköinen vaikka on todella ruma.

Ei. Kuvaamasi kaltaisella ihmisellä on normaali, terve itsetunto, tai jos hänellä on jokin häiriö, kyse on jostain ihan muusta. Dysmorfisessa ruumiinkuvahäiriössä on kyse nimenomaan siitä, että ihminen näkee ulkonäkönsä korostuneen negatiivisella tavalla ja ulkonäön miettiminen häiritsee asiaa suhteettoman paljon. 

- ap

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Vierailija kirjoitti:

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Kiitos viestistäsi. Minä tiedän olevani monella tavalla ruma, en vastaa yleisiä kauneusstandardeja. Silti omat vikani eivät ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Jos jollakulla muulla on sama virhe kuin minulla itselläni, ajattelen omani olevan pahempi... Näen itseni jotenkin harvinaisen rumana tai jopa epämuodostuneena. Pidän kaikkia muita ihmisiä itseäni paremman näköisenä. 

Samaten järki sanoo, että useimmat ihmiset eivät suhtaudu ulkonäkööni tuomitsevasti, mutta silti pelkään muiden tuomioita yli kaiken. Järki sanoo, ettei muille puhumista tai esiintymistä tarvitse pelätä, eihän siihen kuole, mutta joutuessani esiintymään olen paniikkikohtauksen partaalla tai vähintäänkin murehdin tilannetta päiväkausia etukäteen. 

Ihmisten ilmoilla ollessani minun täytyy aina välillä päästä katsomaan peilistä, miltä näytän. Esimerkiksi lähden muka käymään vessassa mutta oikeasti käynkin vain katsomassa itseäni vessan peilistä. Tunnen ahdistusta, jos lähistöllä ei ole mitään heijastavia pintoja. 

- ap

Millainen hoito auttaa dysmorfiaan? Voiko se lievittyä, tai pääseekö siitä jopa kokonaan eroon?

Toivottavasti en nyt triggeröi ketään pahasti (jos epäilyttää, jättäkää lukematta).

Katsoin tuon dokkarin Areenasta. Siinä nainen piirsi rumiksi kokemistaan piirteistään kuvia paperille. Sitten psykiatri väitti, että ei näe naisen kasvoissa noita piirteitä. Hämmennyin, koska minä kyllä näin ne kaikki. Nenän hän oli piirtänyt tietyn malliseksi, sellaiseksi kuin hänen nenänsä on oikeastikin. Toki hieman liioitellen, mutta ei täyteen fotorealismiin voi kuulakärkikynällä pystyäkään.

Tämä nainen on taiteellisesti lahjakas ja kykenee havainnoimaan visuaalisia asioita, kuten mittasuhteita, tarkasti. Ihan oikein hän oli piirteensä havainnut. Se, missä hänen ajattelunsa meni mielestäni vikaan, on ainoastaan noiden piirteiden uskominen rumiksi. Kaunis hän minun mielestäni on. Ei täydellinen, mutta täydellisyys ei usein olekaan kaunista.

Itse olen lapsesta asti inhonnut löysää ihoani. Se roikkuu kasvoillani kuin bulldogilla. Saan itsestäni osapuilleen ihmisen näköisen jos jännitän pään alueen lihaksia niin, että kasvojen iho kohoaa ylöspäin otsalta, mutta tämä ei onnistu koko aikaa. Teen tuota vaistomaisesti peiliin katsoessani, mutta kun näen itsestäni valokuvan, joka on otettu varoittamatta, se on järkytys, koska siinä näytän ilmeisesti sellaiselta kuin muut minut näkevät.

Onko minulla nyt sitten ruumiinkuvan häiriö, vai onko kyse vain siitä että olen aika kamalan näköinen ja realistisena ihmisenä ymmärrän ja tunnustan tämän tosiasian? En ole nähnyt samanlaista ihoa kenelläkään toisella, vaikka olen yrittänyt etsiä. Paitsi ihmisillä, jotka ovat kymmeniä vuosia minua vanhempia, ja osalla heistäkin iho on kiinteämpi.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti en nyt triggeröi ketään pahasti (jos epäilyttää, jättäkää lukematta).

Katsoin tuon dokkarin Areenasta. Siinä nainen piirsi rumiksi kokemistaan piirteistään kuvia paperille. Sitten psykiatri väitti, että ei näe naisen kasvoissa noita piirteitä. Hämmennyin, koska minä kyllä näin ne kaikki. Nenän hän oli piirtänyt tietyn malliseksi, sellaiseksi kuin hänen nenänsä on oikeastikin. Toki hieman liioitellen, mutta ei täyteen fotorealismiin voi kuulakärkikynällä pystyäkään.

Tämä nainen on taiteellisesti lahjakas ja kykenee havainnoimaan visuaalisia asioita, kuten mittasuhteita, tarkasti. Ihan oikein hän oli piirteensä havainnut. Se, missä hänen ajattelunsa meni mielestäni vikaan, on ainoastaan noiden piirteiden uskominen rumiksi. Kaunis hän minun mielestäni on. Ei täydellinen, mutta täydellisyys ei usein olekaan kaunista.

Itse olen lapsesta asti inhonnut löysää ihoani. Se roikkuu kasvoillani kuin bulldogilla. Saan itsestäni osapuilleen ihmisen näköisen jos jännitän pään alueen lihaksia niin, että kasvojen iho kohoaa ylöspäin otsalta, mutta tämä ei onnistu koko aikaa. Teen tuota vaistomaisesti peiliin katsoessani, mutta kun näen itsestäni valokuvan, joka on otettu varoittamatta, se on järkytys, koska siinä näytän ilmeisesti sellaiselta kuin muut minut näkevät.

Onko minulla nyt sitten ruumiinkuvan häiriö, vai onko kyse vain siitä että olen aika kamalan näköinen ja realistisena ihmisenä ymmärrän ja tunnustan tämän tosiasian? En ole nähnyt samanlaista ihoa kenelläkään toisella, vaikka olen yrittänyt etsiä. Paitsi ihmisillä, jotka ovat kymmeniä vuosia minua vanhempia, ja osalla heistäkin iho on kiinteämpi.

Niin. Itse havainnoin ulkonäköäni omasta mielestäni melko realistisesti. Minulla on monia yleisesti rumina pidettyjä piirteitä, ja näiden piirteiden olemassaolo kerrottiin minulle jo kouluaikana. Nykyajan psykologia on ns. positiivisuuden psykologiaa, ja toisinaan se tarkoittaa potilaalle valehtelemista, kuten tuossa dokumentissa. Jos mainitsisin rumista piirteistäni jollekin psykologille, hän luultavasti käskisi minun olla ajattelematta niitä ja asia olisi sillä kuitattu. 

Kuitenkaan pelkkä rumien piirteiden toteaminen ei kai tarkoita häiriintynyttä suhtautumista. Minun tapauksessani häiriintyneisyys tulee siitä, että ulkonäön miettiminen vie ajastani kohtuuttoman paljon. Hyvin usein olen myös jättänyt menemättä jonnekin tai tekemättä jotain siksi, että tunnen olevani kamalan näköinen. 

Siltikin esitit mielestäni ihan aiheellisen kysymyksen. Joidenkin mielestä kai jo se, että pitää itseään rumana, on häiriintynyttä. Vaikka siis olisikin ihan kaikilla mahdollisilla mittareilla ja standardeilla objektiivisesti katsottuna ruma ja mahdollisimman kaukana kauneusihanteista. 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Kiitos viestistäsi. Minä tiedän olevani monella tavalla ruma, en vastaa yleisiä kauneusstandardeja. Silti omat vikani eivät ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Jos jollakulla muulla on sama virhe kuin minulla itselläni, ajattelen omani olevan pahempi... Näen itseni jotenkin harvinaisen rumana tai jopa epämuodostuneena. Pidän kaikkia muita ihmisiä itseäni paremman näköisenä. 

Samaten järki sanoo, että useimmat ihmiset eivät suhtaudu ulkonäkööni tuomitsevasti, mutta silti pelkään muiden tuomioita yli kaiken. Järki sanoo, ettei muille puhumista tai esiintymistä tarvitse pelätä, eihän siihen kuole, mutta joutuessani esiintymään olen paniikkikohtauksen partaalla tai vähintäänkin murehdin tilannetta päiväkausia etukäteen. 

Ihmisten ilmoilla ollessani minun täytyy aina välillä päästä katsomaan peilistä, miltä näytän. Esimerkiksi lähden muka käymään vessassa mutta oikeasti käynkin vain katsomassa itseäni vessan peilistä. Tunnen ahdistusta, jos lähistöllä ei ole mitään heijastavia pintoja. 

- ap

Tismalleen sama juttu. Tosin olen järkyttävin ihminen kenet olen koskaan nähnyt, kuka tahansa näyttää paremmalta. Minulla myöst tuo, että pakko tietää aina, että miltä näytän. Tarkistan joka ikisessä mahdollisessa valossa kasvoni ennen kun menen ulos, pakko tarkistaa ulkonakin, julkisissa... häiritsee, jos en ole katsonut peiliin vaikka puoleen tuntiin. Hyvä juttu kuitenkin, että pystyt esiintymään. En usko, että itse koskaan kykenen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella erikoinen sairaus tosiaan. Rajoittaa elämää todella paljon. Itse en pysty pitämään esimerkiksi kaihtimia auki, en halua kenenkään näkevän minua yhtään sen enempää kuin on pakko. Täytyy myös meikata todella paljon ennen kuin pystyn mihinkään lähtemään. Jos listaisin kaiken mitä ulkunäköobsessioni minulle aiheuttaa, minua pidettäisiin hulluna. Kerroin kaverille murto-osan, ja hän pitää minua hulluna jo nyt.

Haluaisin vain pitää itseäni tavallisen näköisenä, mutta peilikuva, kamerat kertovat, että olen kaukana normaalista. Olen ruma epänormaalilla tavalla. Tavikset ja kauniit eivät ymmärrä kuinka paljon vaikeampaa heillä voisi olla. On vaikea uskoa, että voisin olla siedettävän näköinen kenenkään mielestä, koska näen itseni todella rumana. Kuka valehtelee, silmäni vai muut ihmiset?

Kiitos viestistäsi. Minä tiedän olevani monella tavalla ruma, en vastaa yleisiä kauneusstandardeja. Silti omat vikani eivät ole niin kamalia, etteikö niiden kanssa voisi elää. Jos jollakulla muulla on sama virhe kuin minulla itselläni, ajattelen omani olevan pahempi... Näen itseni jotenkin harvinaisen rumana tai jopa epämuodostuneena. Pidän kaikkia muita ihmisiä itseäni paremman näköisenä. 

Samaten järki sanoo, että useimmat ihmiset eivät suhtaudu ulkonäkööni tuomitsevasti, mutta silti pelkään muiden tuomioita yli kaiken. Järki sanoo, ettei muille puhumista tai esiintymistä tarvitse pelätä, eihän siihen kuole, mutta joutuessani esiintymään olen paniikkikohtauksen partaalla tai vähintäänkin murehdin tilannetta päiväkausia etukäteen. 

Ihmisten ilmoilla ollessani minun täytyy aina välillä päästä katsomaan peilistä, miltä näytän. Esimerkiksi lähden muka käymään vessassa mutta oikeasti käynkin vain katsomassa itseäni vessan peilistä. Tunnen ahdistusta, jos lähistöllä ei ole mitään heijastavia pintoja. 

- ap

Tismalleen sama juttu. Tosin olen järkyttävin ihminen kenet olen koskaan nähnyt, kuka tahansa näyttää paremmalta. Minulla myöst tuo, että pakko tietää aina, että miltä näytän. Tarkistan joka ikisessä mahdollisessa valossa kasvoni ennen kun menen ulos, pakko tarkistaa ulkonakin, julkisissa... häiritsee, jos en ole katsonut peiliin vaikka puoleen tuntiin. Hyvä juttu kuitenkin, että pystyt esiintymään. En usko, että itse koskaan kykenen. 

...En aina olekaan pystynyt. Viime aikoina olen pystynyt rauhoittelemaan itseäni sen verran, että selviän tilanteista jotenkuten. Mutta vaikeaa se on. 

- ap

Eiköhän se ole ihan fakta, että oikeasti rumalla ulkonäöllä on huomattavasti vaikeampaa oppia hyväksymään itsensä, vs. ihmiset jotka näyttävät vähintään taviksilta tai ovat jopa kauniita. Eikö se ole ihan vain realismia - ei mikään häiriö? Ympäristön reaktiot omaan ulkonäköön totta kai vaikuttavat asiaan, ihan samoin kuin sekin, hyväksyykö ympäristö jonkun persoonallisuuden vai ei. Saako kiitosta vai haukkuja. 

Olen käsittänyt että huomattavan poikkeaviin ulkonäköpiirteisiin saa ihan julkisella puolella korjausleikkauksiakin, siis silloin kun niihin on mahdollista leikkauksella vaikuttaa. Eli yhteiskunta ainakin siinä kohtaa tunnustaa ne vioiksi, jotka oikeasti haittaavat elämää sairauksien tavoin.

En tiedä onko tästä apua teille ketjuun kirjoittaneille, mutta mainitsen kuitenkin.

Itselläni oli ulkonäköön liittyvää vakavaa epävarmuutta ja itseinhoa erityisesti sen jälkeen, kun pitkä parisuhteeni oli päättynyt. Oli sitä ollut jo aiemminkin, mutta tuolloin se riistäytyi käsistä. Päivittäin tuijotin peiliin ja analysoin vikojani. Mietin pääni puhki, miten saisin minkäkin vian pois ja mitä se maksaisi. Lopulta päätin vain kokeilumielessä alkaa uskoa, että vika onkin pääni sisällä eikä ulkoisissa asioissa. Tai siis vaikka en uskonut tuohon, päätin alkaa käyttäytyä kuten sellainen henkilö käyttäytyisi, joka siihen uskoo.

Aloin kuvata itsestäni videopäiväkirjoja muutaman kuukauden välein. Se tuntui aluksi aivan mahdottomalta tehtävältä (videolla näytän vielä paljon rumemmalta kuin peilissä ja äänenikin on kammottava), mutta tein sen silti. Muun ajan käytin siihen, että hoidin mielenterveyttäni paremmalle tolalle monin eri keinoin. Kiinnitin huomiota ruokavalioon, liikuntaan, valon määrään (kirkasvalohoidot), mittautin veriarvot ja aloin syödä tarvittavia lisäravinteita, aloin hoitaa sosiaalisia suhteitani paremmaksi ja hakeutua kauemmaksi myrkyllisistä ihmisistä, luin ylipäätään paljon masennuksen lääkkeettömästä hoidosta ja otin kaikki löytämäni keinot päivittäiseen käyttöön omassa elämässä. Ja jatkoin niitä sinnikkäästi vaikka ne eivät heti auttaneetkaan. Esim. päivittäinen kirkasvaloannos alkoi tehota vasta neljän kuukauden kohdalla. Pidin oirepäiväkirjaa ja aloitin psykoterapian. Myöhemmin aloin myös kehittää pukeutumistyyliäni pienin askelin ja opettelin meikkaamaan tavalla, joka ei näytä ylimeikatulta, eli niin että näytän edelleen omalta itseltäni. Ei siksi etten mielestäni olisi tarvinnut paljoa meikkiä, vaan siksi että niin terve ja tasapainoinen, itsensä hyväksyvä ihminen tekisi. 

2-4 kuukauden välein juttelin sitten kännykän videokameralle fiiliksistäni vapaamuotoisesti. Oikeastaan jokaisella kuvauskerralla huomasin näyttäväni kauniimmalta kuin edellisellä kerralla. Ehkä vain vähän, mutta kuitenkin. Sitten pari vuotta tätä tehtyäni tilanne oli muuttunut jo niin paljon, että koen parantuneeni. On minulla edelleen epävarmuutta omasta ulkonäöstä, mutta uskon sen nyt mahtuvan normaaliuden rajoihin. 

Tämä muutos, jonka olen läpikäynyt, siis ihan oikeasti näkyy noilla videoilla. En ole käynyt missään leikkauksissa tai muuten radikaalisti muokannut ulkonäköäni, päin vastoin. Olen mennyt luonnollisempaan ja terveempään suuntaan. Suurin muutos on tullut uskoakseni siitä, että voin henkisesti paljon paremmin. Se vaikuttaa ulkonäössäkin moneen asiaan: ilmeisiin, mikroilmeisiin, kehon asentoon ja ryhtiin, eleisiin, puhetapaan, hymyilyn määrään, kasvojen eloisuuteen, jne jne. Kun olen itsevarma ja pidän itsestäni, näytän myös oikeasti kauniimmalta vaikka fysiikkani olisi ihan sama kuin aina ennenkin.

Minullakin on useampia yleisesti rumana pidettyjä piirteitä, mutta uusimmalta videolta näen, että huomio ei kiinnity niihin kun olen sisäisesti hyvinvoiva ja onnellisen oloinen. Ilmeet vaihtuvat niin nopeasti toisiin, että yksittäinen piirre ei nouse huomion keskipisteeksi samalla tavalla kuin jos möllötän mykkänä peilin edessä tuijottaen vain sitä yhtä piirrettä ja hokien itselleni kuinka rumalta se näyttää.

Suosittelen kauneuskirurgiaa. Itselläni se muutti elämän täysin, kun pääsin häiritsevistä piirteistä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Onko sama juttu kun ajattelee että on normaalin näköinen tai jyvän näköinen vaikka on todella ruma.

Eli lähes kaikki kaljamahaiset sohvaperunaukot jotka kuolaa instafitnessmimmejä? Niillä on niin rautainen itsetunto ettei sitä horjuta mikään.