Lue keskustelun säännöt.
Kun nainen ei halua elää miehen rahoilla- ajatuksia?
16.10.2013 |
Eli itselläni tällainen ongelma.. Asun ulkomailla toista vuotta poikaystäväni luona, duunia en ole kovista yrityksistä huolimatta saanut ja tilillä olevat rahat alkaa käydä vähiin, joten Suomeen paluu on mielessä. Toki rakastan miestä ja haluaisin jäädä mutta en uskalla enkä halua jäädä ilman taloudellista turvaa.
Poikaystävä on valmis elättämään ja pitäisi sitä kunnia-asiana. Menisi kanssani naimisiin, että voisin saada ehkä jotain tukia itselleni, mutta en oikein uskaltaisi ottaa niin isoa askelta vielä. En vain jostain syystä uskalla enkä halua jäädä jonkun elätiksi- haluan aina olla itsenäinen. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi olla mieliksi jollekin rahasumman takia, etten saisi tehdä sitä mitä haluan, päättää omasta elämästäni, ahdistaa kamalasti. Nyt kun ajattelen asiaa, olen aina toistanut samaa kaavaa entisten poikaystävieni kanssa, en ole koskaan päästänyt ketään oikeasti lähelle vaan pitänyt käsivarren päässä. Olen aina jättänyt ennen kuin minut on jätetty ja olen jatkuvasti varautunut eroon, pettämisiin ja minulla on tarve olla tavallaan "niskan päällä". Mikä ongelma mulla mahtaa olla, hylätyksi tulemisen pelkoa, sitoutumiskammoa, jotain luottamisongelmia?
Toisaalta lähtemällä heittäisin todella hyvän miehen hukkaan, joka rakastaa ja huolehtii.
Ottaisin mielelläni vastaan mielipiteitä, onko kohtalotovereita, miten voisin ratkaista tilanteen? Kiitos
Kommentit (16)
En kyllä ole trolli! Ihan oikeiden kysymysten äärellä ollaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin asun ulkomailla ja elan rehellisesti sanottuna miehen rahoilla.
Ensimmaiset vuodet opiskelin milloin mitakin ja sainkin yhden BA tutkinnon viidessa vuodessa (krhm..3 vuotta on se normaaliaika) suoritettua mutta sen jalkeen en edes kerinnyt toita alkaa etsimaan kun tulin raskaaksi ja olin pari vuotta kotona ja sitten uusi lapsi ja sama homma ja kylla taa nyt silta vaikuttaa etta kaikin puolin parempi homma jos olen kotiaitina. Suoraan sanottuna ei kiinnostaisi edes tyoskennella silla alalla mille opiskelin, etta jos viela joskus haluan tyoelamaan palata niin ehka tekisin jotain oppisomiuksella tai opiskelisin kokonaan uuden alan.
Taalla meilla pain missa asun, on kylla ihan normaalia etta elaa miehen rahoilla, varsinkin kun ollaan naimisissa ja mina pidan miehen toissa ollessa huolta kodista ja meidan lapsista ja kun hyvin tullaan toimeen miehen palkalla niin miksi minun pitaisi menna toihin?
mut jos olet nuori tyttonen ja vasta muuttanut uuteen maahan niin voin taata sen sulle, etta tylsistyt kuoliaaksi jos sun paivat koostuu siita etta siivoot kodin ja teet ruoan ja odotat miestasi kotiin. Jos pystyt niin yrita opiskella jotain tai kay osa-aikaisesti toissa vaikka sitten tarjoilijana tai mee jollekin kurssille ja yrita saada rakennettua jonkinlaista tukiverkkoo. Koulussa oli mun hirveen helppo tavata muita ihmisia mut jos olisin heti alussa kotiin jaanyt niin olis kylla ollut vaikeeta.
Toisaalta sit kun tulin raskaaksi niin tapasin taas paljon muita aiteja ja expat mammoja ym.
Minusta on vain luonnollista ja hyvä asia, että haluaa tulla toimeen ns. omillaan.
Ilman muuta pitää olla oma toimeentulo turvattuna, tavalla tai toisella.
Mitenkäs numero 4, onko asiat kunnossa, jos mies kuolee tai lähtee?
Myös eläkeasiat kannattaa miettiä! Voi järjestää vaikka niin, että mies maksaa eläkevakuutusta.
täällä missä minä olen, euroopan maassa (en halua paljastaa, että missä, etten kärähdä) on tapana, että molemmilla on duuni jos ei sitten palkka ole niin iso, että voi jäädä kotiin ja toisaalta kotiin jäävää pidetään silti vähän outona kun sosiaaliset suhteet jää aika vähiin kotirouvilla. Lasten hoito asia erikseen, silloin voisin varmaan olla kotona ja saisi varmaan naapurustosta kavereita.
Olisi kiva juuri päästä ihmisten ilmoille, siksi olenkin yrittänyt hakea lähes kaikkea mahdollista mutta en ole saanut mitään. Yksi ajatus oli, että voisin ruveta opiskelemaan erästä mielenkiintoista alaa paikallisessa koulussa. Saisin sitä kautta kavereita ja sitä kautta varmaan paremmin omilleni. Minun tosin pitäisi opiskella miehen rahoilla. Voi huoh kun tämä elämä on niin vaikeaa työttömänä.
ap
En minäkään tuollaista haluaisi, elää toisen siivellä. Entä, jos mies ottaa jossain vaiheessa ja lähtee - siinä olet vailla kunnon ammattia ja työkokemusta! Mutta entä, jos nyt etsisit vaikkapa koulutusta toivomaltasi alalta, se olisi ainakin satsaus siihen, että jollain aikavälillä saisit työtä ja itsenäistyisit?
Ei se kotihengettärenä olo niin auvoisaa ole, tiedän monia avioliittoja, jotka eivät ole sitä kestäneet (että siippa - mies tai nainen) on ulkomailla töissä ja toinen ei, vaan viettää aikansa kotia ja lapsia hoitaen. Meissä suomalaissa naisissa elää varsin syvällä ajatus itsenäisyydestä ja omasta merkityksellisestä työurasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä sua mitenkään kummallisena, AP. Mun käsitys aikuisuudesta on se, että ihminen huolehtii itsestään ja kykenee elättämään itsensä.
Se, jos ihmissuhteissaan pitää kumppanin käsivarren mitan päässä, ei luota eikä sitoudu, on aivan eri asia. Avauksessasi niputat nämä asiat yhteen, mielestäni virheellisesti.
Naimisiin meneminen siksi, että aviopuolisona on oikeutettu tukiin, on minulle käsittämätön idea.
Ymmärrän hyvin ajatustasi palata Suomeen, jos töitä ei löydy.
Lukemani perusteella suosittelen kotiin palaamista. Olet asunut aika kauan poikaystävän elätettävänä löytämättä/hakematta töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö mies voi muuttaa Suomeen? Ei ole ollenkaan typerää pitää kiinni itsenäisyydestään niin, että pärjäisi yksinkin taloudellisesti. Ei kuulosta tunnevammalta mielestäni. Puolisolle voi tapahtuakin jotakin.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 12:44"]
Eli itselläni tällainen ongelma.. Asun ulkomailla toista vuotta poikaystäväni luona, duunia en ole kovista yrityksistä huolimatta saanut ja tilillä olevat rahat alkaa käydä vähiin, joten Suomeen paluu on mielessä. Toki rakastan miestä ja haluaisin jäädä mutta en uskalla enkä halua jäädä ilman taloudellista turvaa.
Poikaystävä on valmis elättämään ja pitäisi sitä kunnia-asiana. Menisi kanssani naimisiin, että voisin saada ehkä jotain tukia itselleni, mutta en oikein uskaltaisi ottaa niin isoa askelta vielä. En vain jostain syystä uskalla enkä halua jäädä jonkun elätiksi- haluan aina olla itsenäinen. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi olla mieliksi jollekin rahasumman takia, etten saisi tehdä sitä mitä haluan, päättää omasta elämästäni, ahdistaa kamalasti. Nyt kun ajattelen asiaa, olen aina toistanut samaa kaavaa entisten poikaystävieni kanssa, en ole koskaan päästänyt ketään oikeasti lähelle vaan pitänyt käsivarren päässä. Olen aina jättänyt ennen kuin minut on jätetty ja olen jatkuvasti varautunut eroon, pettämisiin ja minulla on tarve olla tavallaan "niskan päällä". Mikä ongelma mulla mahtaa olla, hylätyksi tulemisen pelkoa, sitoutumiskammoa, jotain luottamisongelmia?
Toisaalta lähtemällä heittäisin todella hyvän miehen hukkaan, joka rakastaa ja huolehtii.
Ottaisin mielelläni vastaan mielipiteitä, onko kohtalotovereita, miten voisin ratkaista tilanteen? Kiitos
[/quote]
Millainen on hukka, joka rakastaa ja huolehtii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalainen nainen ei osaa "elää miehen rahoilla", se on heti siivellä elämistä.
Itseäni ei haittaa vaikka mies on tavallaan elättänyt meitä, en koe sitä naisena ongelmaksi. Olen muutenkin aika perinteisten roolien kannattaja. En esim.koskaan vaihda lamppuja tai rappaa auton ikkunoita. Mutta olen itsenäinen kuitenkin ja tiedän, että pärjäisin 100% yksin lasten kanssa. Olen vahva naisena ja äitinä. Arvostan naiseuttani ja elämääni ja äitiyttäni
Ap:lla on identiteettikriisi, ja koska ei osaa käsitellä sitä, harkitsee hyvästä miehestä luopumista. Toki hyviä miehiä on muitakin ja joillakin on varaa heitellä niitä matkan varrella hukkaankin. Mutta yhtä lailla tämä voi olla ap:n paras tilaisuus saada hyvä mies. Miksi pitäisi luopua siitä tilaisuudesta vain siksi, ettei osaa käsitellä oman päänsä sisäisiä itsenäisyysongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 12:44"]
Ajatuskin siitä, että minun pitäisi olla mieliksi jollekin rahasumman takia, etten saisi tehdä sitä mitä haluan, päättää omasta elämästäni, ahdistaa kamalasti.
[/quote]
Kyllä minuakin ahdistaisi tuollainen ajatus. Mutta enpä ajattele noin, vaikka mies meidän talouteen rahat tuokin. En minä yksien rahojen takia ala olemaan miehelleni sen enempää mieliksi kuin muutenkaan olisin. Ja totta kai teen mitä haluan ja päätän omasta elämästäni. Jos mies alkaisi minua jotenkin rajoittamaan vedoten siihen, että hän tuo rahat taloon, niin saisi kyllä selitellä aika lailla, että eikö tarkoittanutkaan sitä, kun sanoi, että hänelle on kunnia-asia elättää perheensä. Eikä minulla ole mitään töihin menoa vastaan, jos se sitä vaatisi, että saan käyttää rahoja kuin omiani. Mutta oikeasti mun mies antaa mieluummin rahat mun käyttöön kuin alkaa höösäämään kotihommia ja vähentämään omaa työntekoaan. Eli mieskin on sitä mieltä, että ne on munkin rahoja, jotta hän saa maksimoida rakkaan työntekonsa. Ja kun mies on sitä mieltä, niin miksi en minäkin olisi.
Koska sinä sanot toistavasi ajatuksissa samaa kaavaa, niin mieti nyt tosissasi sitä, että miksi sinä et osaa pitää miehen ansaitsemia rahoja ominasi, vaikka mies ne sinulle antaisi. Eikö sulla ole tarpeeksi itsetuntoa olla itsenäinen, jos et ole ansiotyössä.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 12:44"]Ajatuskin siitä, että minun pitäisi olla mieliksi jollekin rahasumman takia, etten saisi tehdä sitä mitä haluan, päättää omasta elämästäni, ahdistaa kamalasti.
[/quote]
Tämä kai riippuu siitä miehestä, vai mitä? Jos mies on sen luonteinen, että haluaa määräillä ja estellä, niin hän tekee sen, vaikka sinulla olisi rahaakin.
Minä olisin mielelläni elätettävänä, mutta valitsisin miehen, jolla ei ole typeriä vaatimuksia elättämisen suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 17:00"]
Suomalainen nainen ei osaa "elää miehen rahoilla", se on heti siivellä elämistä.
Itseäni ei haittaa vaikka mies on tavallaan elättänyt meitä, en koe sitä naisena ongelmaksi. Olen muutenkin aika perinteisten roolien kannattaja. En esim.koskaan vaihda lamppuja tai rappaa auton ikkunoita. Mutta olen itsenäinen kuitenkin ja tiedän, että pärjäisin 100% yksin lasten kanssa. Olen vahva naisena ja äitinä. Arvostan naiseuttani ja elämääni ja äitiyttäni
[/quote]
Et rappaa auton ikkunoita? Tosi erikoinen esimerkki, en ole ajatellutkaan, että se olisi jonkinlainen "miesten homma". Et ilmeisesti sitten ikinä talvisin aja yksin autoakaan?
Ap:lle, vaikea tilanne, ymmärrän hyvin, ettet haluaisi olla toisen elätettävänä vailla muuta turvaa. Jos päädytte kuitenkin siihen, että jäät ulkomaille miehen luo, niin hae ihmeessä opiskelemaan! Se on ainakin askel eteenpäin ja vaikket saisi opintotukea, niin saat ainakin koulutuspääomaa ja sitä kautta itsenäisyyttä. Ja tuohan se koulutus sitten aikanaan varmaan töitäkin.
Onhan sun käsiteltävä tuo itsenäisyyden tunne -asia joka tapauksessa, jos aiot joskus perhettä perustaa. Nainen nyt vaan aina jää huonommalle tuloissa ja urakehityksessä, jos pitää äitiyslomia ja jopa vanhempainvapaata, jotkut hurjat hoitovapaatakin peräti useammasta lapsesta. Mukavampaa siellä äitiyslomallakin on, jos et joka päivä tunne tuskaa siitä, kun et voi olla töissä ja siksi itsenäinen.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 12:44"]
Eli itselläni tällainen ongelma.. Asun ulkomailla toista vuotta poikaystäväni luona, duunia en ole kovista yrityksistä huolimatta saanut ja tilillä olevat rahat alkaa käydä vähiin, joten Suomeen paluu on mielessä. Toki rakastan miestä ja haluaisin jäädä mutta en uskalla enkä halua jäädä ilman taloudellista turvaa.
Poikaystävä on valmis elättämään ja pitäisi sitä kunnia-asiana. Menisi kanssani naimisiin, että voisin saada ehkä jotain tukia itselleni, mutta en oikein uskaltaisi ottaa niin isoa askelta vielä. En vain jostain syystä uskalla enkä halua jäädä jonkun elätiksi- haluan aina olla itsenäinen. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi olla mieliksi jollekin rahasumman takia, etten saisi tehdä sitä mitä haluan, päättää omasta elämästäni, ahdistaa kamalasti. Nyt kun ajattelen asiaa, olen aina toistanut samaa kaavaa entisten poikaystävieni kanssa, en ole koskaan päästänyt ketään oikeasti lähelle vaan pitänyt käsivarren päässä. Olen aina jättänyt ennen kuin minut on jätetty ja olen jatkuvasti varautunut eroon, pettämisiin ja minulla on tarve olla tavallaan "niskan päällä". Mikä ongelma mulla mahtaa olla, hylätyksi tulemisen pelkoa, sitoutumiskammoa, jotain luottamisongelmia?
Toisaalta lähtemällä heittäisin todella hyvän miehen hukkaan, joka rakastaa ja huolehtii.
Ottaisin mielelläni vastaan mielipiteitä, onko kohtalotovereita, miten voisin ratkaista tilanteen? Kiitos
[/quote]
No ensimmäinen ongelmasi on, että kuulostat ihan trollilta. Eli tarkoituksesi on sohaista ampiaispesää nimeltä Miehen siivellä eläminen (jota tuo kuvaamasi tilanne JOS olisi totta, ei mielestäni tarkasti ottaen kuvaa).
Mut joo, jos tälläinen tilanne olisi oikeasti, vaihtoehtona olisi hakea töitä ahkerammin, elää "siivellä" tai sitten vaan muuttaa Suomeen sossun elätettäväksi.