Voiko lapsen ujoutta hoitaa mitenkään?

Minä olen kyllä ujo ja ekstrovertti, eivät ole sama asia.

Ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre, eikä sitä tarvitse sinänsä mitenkään hoitaa. Lasta on paras opettaa hyväksymään se että ujostuttaa, että se on ihan ok. Ja varsinkin se, että vaikka ujostuttaa ja jännittää, niin silti voi mennä sosiaalisiin tilanteisiin kun haluaa, ei tarvitse antaa ujouden estää elämää. Vähitellenhän sitä voi opetella että menee asioihin jotka jännittää. 

Niin, ensinnäkin se äidinkin pitäisi ymmärtää että ujous ei ole sairaus vaan luonteenpiirre jossta on onat etunsa ja haittansa ihan samalla tavalla kuin muistakin luonteenpiirteistä. 

Minä oon opettanu lapselle että jos ujostuttaa niin sitten ujostuttaa mutta jos haluaa mennä johonkin(edim kaveriporukkaan) niin menee vaan vaikka ujostuttaa, ei sitä ujostelua tarvi hävetä. Itekki ujostelen mutta meen silti, joskus takeltelen, joskus en.

Eri asia sitten onko lapsesi pelkästään ujo vai onko siinä jotain sosiaalisten tilantriden pelkoa/paniikkihäiriötä taustalla. koulupsykologi tai perheneuvola osaisi ehkä auttaa.

Minä olin ujo lapsi ja nyt olen ujo aikuinen, enkä ole niitä tämän luonteenpiirteen etuja vielä huomannut. Nykyään tosin osaan elää oman temperamenttini kanssa niin ettei se juuri haittaa elämää.

Joskus aiemmin olin sitä mieltä että olisin toivonut äidiltäni jonkinlaista patistamista ja reipastamista sen sijaan että mun annettiin olla sellainen kuin olin. Nykyään olen ehk toista mieltä, nimittäin se, etten lapsena saanut kotoa koskaan minkäänlaista viestiä siitä että olen jotenkin vääränlainen, minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi kevatakseni tms., on kasvattanut minulle terveen itsetunnon.

Lasta voi mielestäni AUTTAA selviämään tilanteista jotka ujostuttavat ja pelottavat. Nimenomaan niin ettei lapselle tule tunnetta että on jotenkin huono tai viallinen, vääränlainen, kun ei tästä ja tuosta selviä.

Suosittelen, että yrität vahvistaa lapsen itsetuntoa. Lisäksi kannattaa tukea lasta sosiaalisissa tilanteissa, annat hyviä toimintamalleja ja kannustat edes tervehtimään vieraitakin jne. Arka ja ujo lapsi hyötyy mielestäni siitä, että hänen kanssaan liikutaan ihmisten ilmoilla, hänen ehdoillaan toki. Olen itse ollut varmasti aivan sairaalloisen ujo lapsi ja nuori, mutta pääsin siitä eroon aika kivasti. Olen pakottanut itseni vain osallistumaan, olen haastanut itseäni pikkuhiljaa. 

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 11:33"]

Minä olin ujo lapsi ja nyt olen ujo aikuinen, enkä ole niitä tämän luonteenpiirteen etuja vielä huomannut. Nykyään tosin osaan elää oman temperamenttini kanssa niin ettei se juuri haittaa elämää.

Joskus aiemmin olin sitä mieltä että olisin toivonut äidiltäni jonkinlaista patistamista ja reipastamista sen sijaan että mun annettiin olla sellainen kuin olin. Nykyään olen ehk toista mieltä, nimittäin se, etten lapsena saanut kotoa koskaan minkäänlaista viestiä siitä että olen jotenkin vääränlainen, minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi kevatakseni tms., on kasvattanut minulle terveen itsetunnon.

Lasta voi mielestäni AUTTAA selviämään tilanteista jotka ujostuttavat ja pelottavat. Nimenomaan niin ettei lapselle tule tunnetta että on jotenkin huono tai viallinen, vääränlainen, kun ei tästä ja tuosta selviä.

[/quote]

ujouden etuja on esimerkiksi se että ei olw suuna päänä ensimmäisenä

menossa uhkarohkeisiin temppuihin, jolloin pysyy paremmin hengissä lapsena ja nuorena(tarkoitta esim ettei juokse junan edestä(ehdin kyllä), ei lähde päissään uimaan saareen jne) 

toinen etu on se että kuuntelee muita, tarkkailee tilanteita ennenkuin muodostaa oman mielipiteensä ja tuo sen esim ryhmätolanteessa esiin. Usein niiltä ujoimmilta tulee ne viksuimmat kommentit ja kehitysehdotukset sitten kun ne saa ne sanottua. 

itsekin olen ujouteni kanssa oppinut elämään mutta pidän sitä ehdottomasti myös positiivisena luonteenpiirteenä. 

Ne jotka pitävät ujoutta positiivisena luonteenpiirteenä eivät oikeasti ole itse ujoja. He ovat todennäköisesti ekstroverttejä ja puheliaita, mutta haluavat "söpöillä" kutsumalla itseään ujoiksi. Todellinen ujous ON ongelma, joka estää ihmissuhteiden solmimisen nuoruusiässä ja johtaa psyykkisiin ongelmiin.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 13:43"]

Ne jotka pitävät ujoutta positiivisena luonteenpiirteenä eivät oikeasti ole itse ujoja. He ovat todennäköisesti ekstroverttejä ja puheliaita, mutta haluavat "söpöillä" kutsumalla itseään ujoiksi. Todellinen ujous ON ongelma, joka estää ihmissuhteiden solmimisen nuoruusiässä ja johtaa psyykkisiin ongelmiin.

[/quote]

Minä olen erittäin introvertti ja ujo, ja pidän ujoutta positiivisena luonteenpiirteenä. Minä en juuri ihmisseuraa kaipaakaan, vaan viihdyn pääosin omissa ajatuksissani ja oloissani, joten ei minulle ole siitä oikein koskaan haittaa ollut että olen ujo. No, joskus joku vaikkapa hammaslääkäriajan varaaminen jännittää vähän, mutta mitäpä siitä, kun kumminkin saan sen hoidettua.

Ujot jäävät ainakin koulumaailmassa usein yksin. Kuinka moni lapsi haluaa olla esim välitunnilla yksin? Ujon lapsen valinta voi olla yksin oleminen, koska se on hänelle siinä hetkessä helpompi ratkaisu. Opitut tavat kuitenkin juurtuvat meihin, eikä tästä ujouden mallista pääse välttämättä missään vaiheessa pyristeltyä eroon, vaikka ehkä isompana haluaisikin.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 14:29"]

Ujot jäävät ainakin koulumaailmassa usein yksin. Kuinka moni lapsi haluaa olla esim välitunnilla yksin? Ujon lapsen valinta voi olla yksin oleminen, koska se on hänelle siinä hetkessä helpompi ratkaisu. Opitut tavat kuitenkin juurtuvat meihin, eikä tästä ujouden mallista pääse välttämättä missään vaiheessa pyristeltyä eroon, vaikka ehkä isompana haluaisikin.

[/quote]

Ei ujot yleensä yksin jää, mutta heillä usein on 1 tai pari kaveria, joiden kanssa on läheiset välit, eivätkä he niinkään viihdy laajemmissa lapsiporukoissa, tai ainakaan ole sellaisten piirien suosituimpia ja äänekkäimpiä lapsia. Toisinaan ujo lapsi voi kyllä kaivata sellaista että olisi yhtä suosittu kuin hänen ihailemansa rohkeanoloinen lapsi, mutta yleensä iän myötä kaipuu sellaiseen katoaa, ja sitä huomaa että itselle sopii paremmin syvemmät ystävyyssuhteet harvempiin ihmisiiin.

Ujoushan ei tarkoita sosiaalista kyvyttömyyttä tai sitä että on aina tuppisuu seurassa, vaan vain uusiin ihmisiin tutustumisen hitautta, jännitystä sellaisessa tilanteessa. Tuttujen kanssa ujo voi olla hyvinkin sosiaalinen, jopa äänekäs ja hyvin rohkea.

Itse syntynyt ujona. Elämä ajoittain vaikeaa. Koulussa kiusattiin. Työelämässä on vaikeaa kun ei osaa solmia suhteita.

Kyllä sitä mielummin olisi se suulas joka ei mieti mitä sanoo ja joka saa joka puolella ystäviä.

En tiedä onko tähän mitään hoitoa? Minulle ei ainakaan mitään koulussa pienenä tarjottu. Voiko omasta luonteestaan parantua? Vähän sama kuin asbergereille ei ole parannusta tai monille muillekaan. Alkoholikaan ei poista ongelmaa. Olen vasta 36v ja välillä eläminen tuntuu turhalta kun ei missään oikein saa omaa paikkaansa tehtyä. En tiedä mikä merkitys ujoilla on maailmassa? 

Koko ajan tulee ujoilla olemaan vaikeampaa, kun pitää aina vaan olla enempi esillä ja sosiaalisempi kaikilla aloilla ja kaikissa paikoissa. Itse kärsin luonteeni vuoksi masennuksesta. Miten hyväksyä itsensä jos muutkaan ei hyväksy tai halua seuraasi?

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 13:43"]

Ne jotka pitävät ujoutta positiivisena luonteenpiirteenä eivät oikeasti ole itse ujoja. He ovat todennäköisesti ekstroverttejä ja puheliaita, mutta haluavat "söpöillä" kutsumalla itseään ujoiksi. Todellinen ujous ON ongelma, joka estää ihmissuhteiden solmimisen nuoruusiässä ja johtaa psyykkisiin ongelmiin.

[/quote]

kylläkai evoluutio karsisi pois sellaiset luonteenpiirteet joista on yksinomaan haittaa? 

mutta ehkä se mitä tarkoitat 'todellisella ujoudella' on oikeasti sosiaalisten tilantekden pelko tms. tietysti ujous altistaa killle, varsinkin silloin jos itsetunto on huono. sun kaltaisten ihmisten asenteet ei kyllä yhtään tue sitä itsetunnon kehittymistä. ujot lapset kyllä tarvii ehkä keskimääräistä enemmän tukea siihen itsetunnon kehittymiseen nimenomaan vanhemmiltaan, jotta oppisivat näkemään itsensä hyvät  ja huonot puolet. 

Olisiko lapsesi kiinnostunut harrastuksesta, jossa ujoutta voisi hieman karistaa? Oma tyttöni rakastaa näyttelemistä, vaikka on muuten toivottoman ujo. Olen ymmärtänyt asian siten, että lavalla ollessaan hän on roolihahmonsa, eikä itsensä, eikä siksi ujostele lavalla. Tyttäreni käy siis koulun näytelmäkerhossa, eli mistään sen "hienommasta" näyttelemisestä ei ole kyse.

Kyllä yhteiskunta välillä yrittää naamioida ujouden sairaudeksi, vaikka jokainen ymmärtää sen olevan temperamenttia. Esim. lapsen vasu- tms. pk:n lomakkeissa kysytään "luottaako lapsesi vieraaseen aikuiseen?". Vastaan hyvin mielelläni tähän kysymykseen HELL NO ja sellaisena lapsi saakin pysyä. En itsekään luottaisi vieraaseen aikuiseen (esim. hyppäisin vieraan auton kyytiin keskellä katua). Yleensä pk:n tätien mielestä vastaus on "väärä"...

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 14:57"]

Itse syntynyt ujona. Elämä ajoittain vaikeaa. Koulussa kiusattiin. Työelämässä on vaikeaa kun ei osaa solmia suhteita.

Kyllä sitä mielummin olisi se suulas joka ei mieti mitä sanoo ja joka saa joka puolella ystäviä.

En tiedä onko tähän mitään hoitoa? Minulle ei ainakaan mitään koulussa pienenä tarjottu. Voiko omasta luonteestaan parantua? Vähän sama kuin asbergereille ei ole parannusta tai monille muillekaan. Alkoholikaan ei poista ongelmaa. Olen vasta 36v ja välillä eläminen tuntuu turhalta kun ei missään oikein saa omaa paikkaansa tehtyä. En tiedä mikä merkitys ujoilla on maailmassa? 

Koko ajan tulee ujoilla olemaan vaikeampaa, kun pitää aina vaan olla enempi esillä ja sosiaalisempi kaikilla aloilla ja kaikissa paikoissa. Itse kärsin luonteeni vuoksi masennuksesta. Miten hyväksyä itsensä jos muutkaan ei hyväksy tai halua seuraasi?

[/quote]

no tässäpä klassinen esimerkki itsetunnon ongelmasta. sinä olet ujo ja sen lisäksi sulla on huono itsetunto. Ujous ei ole ongelma, vaan se että uskot sen olevan negativinen piirre ja ongelma.  ongelma on toki osittain yhteiskunnassa jossa lasten pitäisi pienestä pitäen mennä suuna päänä uusiin tilanteisiin ja hitaampia tuupitaan vastoin tahtoaan liittymään porukkaan jolloin vaan ahdistuvat ja ajattelevat jos sitten pienestä pitäen että heissä on 'jotain vikaa' kun eivät mene yhtä reippaasti kuin muut. 

sinä ehkä hyötyisit terapiasta, esim ryhmämuotoisesta terapiaa on tarjolla. sosiaaliseen ahdistukseen auttaa itsensä altistaminen, siis se että menet ja mokaat uudelleen ja uudelleen. opettelet sanomaan että sinua jännittää uudet tilanteet ja opetteket nauramaan itsellesi. 

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 15:07"]

 Esim. lapsen vasu- tms. pk:n lomakkeissa kysytään "luottaako lapsesi vieraaseen aikuiseen?". Vastaan hyvin mielelläni tähän kysymykseen HELL NO ja sellaisena lapsi saakin pysyä. En itsekään luottaisi vieraaseen aikuiseen (esim. hyppäisin vieraan auton kyytiin keskellä katua). Yleensä pk:n tätien mielestä vastaus on "väärä"...

[/quote]

Minä ymmärrän tuon vieraaseen aikuiseen luottamisen niin, että esim. vanhemmat vie vieraalle hoitoon/lääkäriin/kerhoon, luottaako lapsi siinä tilanteessa omiin vanhempiinsa ja sitä kautta siihen vieraaseen aikuiseen.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 14:57"]

Itse syntynyt ujona. Elämä ajoittain vaikeaa. Koulussa kiusattiin. Työelämässä on vaikeaa kun ei osaa solmia suhteita.

Kyllä sitä mielummin olisi se suulas joka ei mieti mitä sanoo ja joka saa joka puolella ystäviä.

En tiedä onko tähän mitään hoitoa? Minulle ei ainakaan mitään koulussa pienenä tarjottu. Voiko omasta luonteestaan parantua? Vähän sama kuin asbergereille ei ole parannusta tai monille muillekaan. Alkoholikaan ei poista ongelmaa. Olen vasta 36v ja välillä eläminen tuntuu turhalta kun ei missään oikein saa omaa paikkaansa tehtyä. En tiedä mikä merkitys ujoilla on maailmassa? 

Koko ajan tulee ujoilla olemaan vaikeampaa, kun pitää aina vaan olla enempi esillä ja sosiaalisempi kaikilla aloilla ja kaikissa paikoissa. Itse kärsin luonteeni vuoksi masennuksesta. Miten hyväksyä itsensä jos muutkaan ei hyväksy tai halua seuraasi?

[/quote]

Ai, minulla taas ei ole ujona yhtään vaikeaa. Tietokonekoodarin ei tarvitse olla pätkääkään sosiaalinen, yksin saa istua ruudun edessä :) Lapsena olin ajoittain kyllä jonkin verran kiusattu, kun olin hiljaisena ja pienikokoisena helppo uhri kiusaajatyypeille. Mutta aikuisena ei ole ollut enää mitään haittaa ujoudesta mitenkään. 

Yleensäkin tutkimusten mukaan se, koetaanko ujous ongelmaksi vai vahvuudeksi, on kulttuurista. Esim. Aasian monessa maassa ujo lapsi on ihanne, ujous samaistetaan hyvään käytökseen, nöyryyteen ja ajattelevaisuuteen. Yhdysvalloissa taas ujo tai introvertti nähdään negatiivisemmin, isellä jopa lääkitään ujoja lapsia erilaisiksi kuin luonnostaan ovat. Suomeen on osin myös tunkenut tuo amerikkalainen pinnallisen sosiaalisuuden ihanne, mikä voi aiheuttaa ainakin tietyillä aloilla oleville ujoille paineita. Mutta kyllä minusta täällä saa myös rauhassa olla vähemmän sosiaalinen, sellainen perinteinen jurrikka.

Täällä tulikin jo useaan kertaan esille, että ujous on synnynnäinen temperamenttipiirre, ei sitä voi muuttaa tai poistaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Tärkeää on tukea lapsen itsetuntoa. Lukekaa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja, niissä on hyviä ajatuksia temperamentista, sosiaalisuudesta ja kasvatuksesta.

Kyllä ekstrovertti ja puheliaskin voi olla ujo! Minä suorastaan voisin elää sosiaalisista suhteista, mutta silti jännitän uusia tilanteita, erityisesti sosiaalisia ja nuorena mietin päiväkausia jonkun ihmisen tapaamista, soittamista tms triviaaleja asioita. Mutta halusin aina silti mennä ja tehdä. Oli minulla sellainenkin aika, että se ujous kasvoi ja tuntui estävän vaikka mitä, mutta olin muutenkin ahdistunut ja allapäin. 

Sen muistan, että lapsena olin aina "estynyt ja ujo" aikuisten mielestä. Halusin kuitenkin tutustua ja kun lämpenin, olin nimenomaan suuna päänä, jos vain tilanne oli sellainen, että ujous katosi. Koen itse, että onnellisimmillani olen puhelias, avoin, sosiaalinen ja voisin elää aina vaikka isossa kommuunissa. Uudet sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin todella paljon, mutta tiedän pärjääväni. Pidän ihmisistä ja seurassa olemisesta aivan valtavasti ja olen aina ihmetellyt sitä, että pitäisikö ujon olla jotenkin ihmisvihamielinen ollakseen ujo? Tyyliin "minulla ei ole kavereita, inhoan jos naapuri tervehtii, olen aina vain lasten kanssa kotona, minulla ei ole harrastuksia paitsi käsityöt kotona, kävelen joskus metsässä, mutta en halua nähdä ketään, ihan kamalaa, jos joskus näkee jonkun muun kuin oman miehen tai lapset".

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 13:43"]

Ne jotka pitävät ujoutta positiivisena luonteenpiirteenä eivät oikeasti ole itse ujoja. He ovat todennäköisesti ekstroverttejä ja puheliaita, mutta haluavat "söpöillä" kutsumalla itseään ujoiksi. Todellinen ujous ON ongelma, joka estää ihmissuhteiden solmimisen nuoruusiässä ja johtaa psyykkisiin ongelmiin.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 15:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 15:07"]

 Esim. lapsen vasu- tms. pk:n lomakkeissa kysytään "luottaako lapsesi vieraaseen aikuiseen?". Vastaan hyvin mielelläni tähän kysymykseen HELL NO ja sellaisena lapsi saakin pysyä. En itsekään luottaisi vieraaseen aikuiseen (esim. hyppäisin vieraan auton kyytiin keskellä katua). Yleensä pk:n tätien mielestä vastaus on "väärä"...

[/quote]

Minä ymmärrän tuon vieraaseen aikuiseen luottamisen niin, että esim. vanhemmat vie vieraalle hoitoon/lääkäriin/kerhoon, luottaako lapsi siinä tilanteessa omiin vanhempiinsa ja sitä kautta siihen vieraaseen aikuiseen.

[/quote]

Joo tai jos lapsi menee päivähoitoon, niin pystyykö hän luottamaan siihen, että päivähoidon hoitajat ovat turvallisia aikuisia, joilla on tilanne hallussa. Vai onko lapsi siellä kuin yksinäinen vaeltava sielu, joka suhtautuu epäluuloisesti hoitajiin, eikä siten saa sitä vähääkään positiivista hoivaa ja huomiota, mikä olisi muuten tarjolla. Epäluuloiset lapset, jotka ovat äidiltä perineet tämän kaikkien epäilyn, yleensä nimittäin eivät oikein saa niin positiivista huomiotakaan samalla lailla, koska usein tämä epäileväisyys näkyy vihamielisyytenä ja kyräilevyytenä. Lisäksi epäluuloinen lapsi ei edes anna tilaisuutta hoitajan tarjota hoivaa - vaikka hoitaja yrittäisikin. Mutta näin se epäluuloisuuden kehä vahvistuu, "minua ei edes hoideta, kukaan ei välitä (paitsi äiti)" jne.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 15:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.10.2013 klo 14:57"]

Itse syntynyt ujona. Elämä ajoittain vaikeaa. Koulussa kiusattiin. Työelämässä on vaikeaa kun ei osaa solmia suhteita.

Kyllä sitä mielummin olisi se suulas joka ei mieti mitä sanoo ja joka saa joka puolella ystäviä.

En tiedä onko tähän mitään hoitoa? Minulle ei ainakaan mitään koulussa pienenä tarjottu. Voiko omasta luonteestaan parantua? Vähän sama kuin asbergereille ei ole parannusta tai monille muillekaan. Alkoholikaan ei poista ongelmaa. Olen vasta 36v ja välillä eläminen tuntuu turhalta kun ei missään oikein saa omaa paikkaansa tehtyä. En tiedä mikä merkitys ujoilla on maailmassa? 

Koko ajan tulee ujoilla olemaan vaikeampaa, kun pitää aina vaan olla enempi esillä ja sosiaalisempi kaikilla aloilla ja kaikissa paikoissa. Itse kärsin luonteeni vuoksi masennuksesta. Miten hyväksyä itsensä jos muutkaan ei hyväksy tai halua seuraasi?

[/quote]

Ai, minulla taas ei ole ujona yhtään vaikeaa. Tietokonekoodarin ei tarvitse olla pätkääkään sosiaalinen, yksin saa istua ruudun edessä :) Lapsena olin ajoittain kyllä jonkin verran kiusattu, kun olin hiljaisena ja pienikokoisena helppo uhri kiusaajatyypeille. Mutta aikuisena ei ole ollut enää mitään haittaa ujoudesta mitenkään. 

Yleensäkin tutkimusten mukaan se, koetaanko ujous ongelmaksi vai vahvuudeksi, on kulttuurista. Esim. Aasian monessa maassa ujo lapsi on ihanne, ujous samaistetaan hyvään käytökseen, nöyryyteen ja ajattelevaisuuteen. Yhdysvalloissa taas ujo tai introvertti nähdään negatiivisemmin, isellä jopa lääkitään ujoja lapsia erilaisiksi kuin luonnostaan ovat. Suomeen on osin myös tunkenut tuo amerikkalainen pinnallisen sosiaalisuuden ihanne, mikä voi aiheuttaa ainakin tietyillä aloilla oleville ujoille paineita. Mutta kyllä minusta täällä saa myös rauhassa olla vähemmän sosiaalinen, sellainen perinteinen jurrikka.

[/quote]

Niin itse olen asiakaspalvelussa ja alalla jossa on aina opiskeluista asti painotettu tiimityötä. 

En ole yhtään tiimityö henkinen. Palaveria ja kokouksia on jatkuvasti. Koen ne äärettömän kuormittaviksi. 

Ammatinvalinta testeissä on käyty ja tulokset oli ristiriitaisia. Ei osannut neuvoa. 

Kahvituksia ja muita on kokouksissa jatkuvasti. Pitäisi olla osallistuva ja sosiaalinen. En oikeastaan tiedä mihn ammattiin sopisin. En nyt ole mikään supervälkky vaan ihan normaali. 

Ja itsetunto tosiaan on mennyt kaiken sen kiusaamisen ja muun takia. Olen muuten ihan normaali ja normaalin näköinen, ainoastaan luonne on "vammainen". 

Olen muuten kokeillut ryhmäterapiaa. Ahdisti ihan hirveesti joutua uutena jäsenenä kesken terapian ryhmään. Ei sopinut minulle tuo. Lisäksi ryhmäterapiassa ei olisi kiva olla ainut kiusaamisen kokenut henkilö.

t:se ujo ja masentunut